Yhteiskristillisyys tuli Mikael Tammilehdolle verenperintönä.
– Tai pikemminkin hengen perintönä, hän toteaa hymyillen.
Seinäjokinen, 32-vuotias pappi varttui luterilaisessa perheessä, jossa isän suvussa oli paljon helluntailaisia ja jossa käytiin hengellisissä tilaisuuksissa yli kirkkokuntarajojen.
Seurakunta oli turvapaikka
Teini-iän kynnyksellä Tammilehto päätyi Seinäjoen vapaaseurakunnan varhaisnuorten iltoihin. Sieltä polku jatkui nuorteniltoihin ja sitten vetäjäksi varkki-iltoihin. Seurakunnasta löytyi ystäviä, joiden kanssa Tammilehto ei tuntenut oloaan erilaiseksi.
Ala-asteella häntä oli kiusattu koulussa, koska uskovan perheen lapsi ei kiroillut eikä lähtenyt mukaan kaikkiin luokkakavereiden tempauksiin.
– Totta kai sellainen nousee silmätikuksi.
Kaikki eivät saa itseään kirkkoon laulamaan virsiä urkujen säestyksellä.
– Totta kai sellainen nousee silmätikuksi.
Oma paikka löytyi seurakunnasta, tai oikeastaan useammastakin. Lähes joka illalle riitti nuorteniltoja ja hengellisiä tilaisuuksia, jotka koluttiin kaveriporukalla läpi. Tammilehto vei nuortenillat mukanaan myös Kansanlähetykselle ja luterilaiseen seurakuntaan.
– Tietysti usko ja Jeesus olivat se ykkösjuttu, koska se oli myös yhdistävä tekijä. Lisäksi sai turvallisesti olla toisten nuorten kansa, joilla oli samankaltaisia arvoja ja unelmiakin.
Jeesus ja rentous
Armeijan jälkeen Mikael Tammilehto suuntasi Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä toimittajan töitä ja kirjoittanut jonkin artikkelin Suomen Viikkolehteenkin.
Jo nuoruudessa oli alkanut kypsyä kaipuu hengelliseen työhön, mutta alavalinta mietitytti silti.
– Kipuilin, sovinko pastoriksi, onko minusta siihen, näytänkö ja kuulostanko siltä.
Kouluun pääseminen tuntuikin lopulta vahvalta hengelliseltä kokemukselta.
Tammilehto puhuu näystään, joka on vuosien kuluessa muuttanut muotoaan, mutta jonka ytimessä on hengellinen uudistuminen. Ytimenä uudistuksessa Tammilehdon mielestä on sanoma Jeesuksesta ja kirkollisten muotojen lempeä laajentaminen.
– Uskon kannalta Jeesus säilyisi ja pysyisi ykkösenä. Ja yhtenä osa-alueena, jota olen nuoruudesta ja yhteiskristillisyydestä ammentanut, on rentous. Asioita voidaan tehdä rennommin, ulkoiset muodot saavat elää.
Uudistumista tarvitaan usein myös omassa elämässä, Tammilehto muistuttaa. Jumalasuhteen on pysyttävä tuoreena, ja sitä hoidetaan rukouksessa ja Raamatun äärellä.
Paluu Pohjanmaalle
Oltuaan reilun vuosikymmenen Helsingissä ja tehtyään jo pari vuotta seurakuntatyötäkin Mikael Tammilehto alkoi kaivata takaisin kotiseudulle. Puolitoista vuotta sitten hän ja hänen vaimonsa pakkasivat perheen tavarat kasaan ja palasivat Etelä-Pohjanmaalle. Seinäjoelle etsittiin pappia vastaamaan erityismessuista, kuten Tuomas-messuista.
– Ajattelin sillä sekunnilla, kun näin ilmoituksen, että nyt ehkä pääsisin rakentamaan sellaista hengellistä kotia, johon oma perheenikin voisi tulla mukaan.
Kipuilin, sovinko pastoriksi, onko minusta siihen, näytänkö ja kuulostanko siltä.
Ensi töikseen Tammilehto ryhtyi rakentamaan toisen työntekijän kanssa uudenlaista jumalanpalvelusyhteisöä. Nyt noin puolitoista vuotta pyörineet Ilta Lakeudelle -messut ovat pastorin mukaan ”astetta rennompia ehtoollisjumalanpalveluksia”, joissa näkyvät niin tavallista laajempi musiikkitarjonta kuin Tammilehdon näkykin.
– Kaikki eivät viihdy eivätkä saa itseään kirkkoon laulamaan virsiä urkujen säestyksellä. On tosi monenlaista hengellistä kaipuuta, joten tarvitaan tällaisia erilaisia paikkoja, joista ihmiset voivat löytää hengellisen kodin, hän pohtii.
Ja ainakin toistaiseksi toive myös perheen yhteisestä hengellisestä kodista on toteutunut. Molemmat tyttäret odottavat isänsä mukaan innolla joka toinen viikko järjestettävää messua.
Tärkeintä on aitous
Lokakuussa Mikael Tammilehto oli puhujana vapaakirkollisessa, nuorille ja nuorille aikuisille suunnatussa Valtakunta-tapahtumassa Seinäjoella. Helsingistä hänelle oli myös kertynyt kokemusta nuorten kanssa työskentelystä, sillä hän vastasi kaksi vuotta Pakilan seurakunnan nuoriso- ja rippikoulutyöstä.
Miten kristinuskon ydinsanomaa voidaan välittää hänen mielestään seuraavalle sukupolvelle; mikä tekee evankeliumista edelleen ajankohtaisen?
– Sanoman sisältö ensisijaisesti! hän vastaa.
Paras tapa viestiä evankeliumia taas on tehdä se aidosti ja rehellisesti.
– Ei yritä esittää mitään muuta kuin on.
Jokainen uusi sukupolvi kasvaa aina erilaisessa kulttuurissa kuin edeltäjänsä, olosuhteet ja haasteet muuttuvat. Tammilehto ajattelee, että vaikkei evankeliumi itsessään muutu, sen voi pukea sanoiksi eri tavoin.
– Voisiko sen sanoittaa toisin kuin aloittamalla niistä vaikeista käsitteistä, jotka meille pitkään uskossa olleille ovat tuttuja?
Hän painottaa samaa kuin apostoli Paavali aikanaan: jos evankeliumin kertomisesta puuttuu rakkaus, se ei saa vastakaikua. Sen sijaan Jeesuksesta tulisi kertoa aidosti ja rehellisesti, kuulijan ajatuksia ja kysymyksiä kuunnellen.
– Olen itse elämässäni kohdannut jonkin verran kylmää raamatunjulistusta, jossa paasataan jostain mutta josta puuttuu sydän.
Eikä uudelleen sanoittaminen tarkoita vanhojen fraasien korvaamista uusilla, Tammilehto uskoo, vaan itse asiassa kohtaamista.
– Olisi ihanaa, jos voisi sanoittaa asiat aina henkilökohtaisesti toista ihmistä kuunnellen. Ja kyllähän se avaa itsellekin Jumalan suuruutta ja todellisuutta uudelleen, jos puhuu uskon perusasioista vähän eri tavoin.