Jos kerran yli sukupolvien meitä varjostaa esivanhempien tuska, voisiko heidän elämänsä voima samoin laskeutua siunauksena geeniemme kuoreksi ja epigeeniseksi siunaukseksi?
Tätä olen miettinyt äitienpäivän lähestyessä ja oman sukuni naisten tarinaa katsoessa.
Maria-mummomme menetti sukuaan milloin kurkkumätään, milloin keuhkotaudille, lankomies kuoli sodassa, ja esikoispoika kaatui sodan tiimellyksen viimeisenä päivänä järven jäälle.
Tämän kaiken Maria koki. Suurimpia menetyksiä olivat omat lapset. Tytär Anni — nuori ja kaunis, kihloissa jo — keuhkotauti vei Annin. Liisa, vauva vielä, tauti vei hänetkin. Albumissa kuva säteilevästä Annista Liisa käsivarsillaan, ja seuraavalla sivulla Liisa jo pienessä valkoisessa arkussa, kukkia rinnallaan, silmätkin vielä auki.
Ja sitten tuli sodan jälkeinen työn ja uurastuksen aika, myös uudelle sukupolvelle. Yhtenä uurastuksen päivänä putosi hitsarin päälle 1 700 kiloa rautaa Rautpohjan tehtaalla ja Marian 25-vuotias poika, Olavi, kuoli heti.
Äiti suri kotona, hautajaiset tulossa. Sairas Maria ei päässyt sinne, mutta kirjeen hän kirjoitti ja se luettiin haudan äärellä. Se kirje on säilynyt ja sitä lukiessa jotain nousee kananlihalle. Mitä aineksia on tässä naisessa, miten hän voi noin kirjoittaa? Mikä oli se elämänvoima, joka sai nuo sanat paperille? Niitä tässä nyt 77 vuotta myöhemmin hartaana tutkin.
…Olet saanut laskea purtesi satamaan, jossa eivät ajan aallot pauhaa. Tämä tapahtui kovin järkyttävällä tavalla, joka oli Herran tahto. Näin Maria kirjoittaa kirjeen alussa.
Kirje jatkuu rukouksella: Anna meille voimaa, ettemme ajattelisi niin kuin ne, joilla ei ole toivoa, vaan sanoisimme: Laula sinäkin Olavi siellä siskojen keralla kiitosvirttä Jumalalle ja Karitsalle siksi, kunnes mekin saamme siihen yhtyä. Siunattu olkoon leposi. Sydämellisesti siunaten ja kiittäen rakasta lastaan. Äiti.
Sanaton on ihailuni Mariaa kohtaan.
Maria, kiitos valinnoistasi, olen nöyränä hiljaa ja otan vastaan sen, mitä jätit perinnöksi. Ja sinun tyttäresi, minun äitini, eli samaa Jumalan elämää, urheana, vahvana, uskovana.
Vielä kiitän äitejä. Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät, taivaista ilmaa sisäänsä hengittävät. Äitien elämän siunaus jää vahvasti eloon – suorastaan muistijälkenä jälkipolville siunaukseksi.
Tänään uskovista äideistä ja esiäideistä kiittäen
