Jokunen vuosi sitten yhdessä vaimoni kanssa aloittamani siirtolapuutarhaharrastus on ollut iso osa kesäistä vapaa-ajanviettoani. Kyseinen puutarha-aatehan sai alkunsa Englannissa jo 1700-luvulla, jossa köyhille kaupunkilaisille alettiin varata puutarhapalstoja leivänjatkeen takaamiseksi. Huomattiinpa se tarpeelliseksi apuvälineeksi myös nuorison kasvattamisessa.
Samalla puutarhatoimet olivat ase keuhkotautia ja rasittuneita hermoja vastaan. Viljely ja sen mukanaan tuomat ohdakkeetkin kun ovat tunnetusti ihmiselle viisaudella annettua elämänosaa.
Omaa puutarhaani leimaa vihannesten lisäksi kukkien runsaus, joista pörriäisetkin olemassaolollaan kiittävät. Ympäröivä lintumetsä äänillään kruunaa usein iltani terassilla istuessani, ikään kuin kaikki kiittäisivät Luojaansa pelkällä vaistomaisella olemisellaan. Meistä useimpien mieli täyttyy tätä luonnon saarnaa kuunnellessamme kiitollisuudella kuin luonnostaan.
Silti huomaan ajatuksiini hiipivän ajoittaisen ahdistuksen varjon, sillä tiedostammehan täällä Suomessakin, että luontomme lajirikkaus on köyhtymässä. Se on ilmeinen seuraus ja hinta kulutuksen ja aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisestä. Ilmaston epävakaudet ja ekosysteemien horjumiset heikentävät väistämättä myös kansakuntien ruokaomavaraisuutta ja lisäävät terveysriskejä. Kaikki ei enää ole niin kuin ennen.
Yhteiskunnat ovat entistä haavoittuvaisempia, yleisten riippuvuussuhteittenkin vuoksi. Kaikilla yhteiskunnan tasoilla riittää haasteita ratkottaviksi.
Seurakunnan diakonia — erityisesti sen harjoittama kiertotalous — edustaa eetokseltaan myös aikomusta ja kurinalaista pyrkimystä suojella luomakunnan lahjaa. Samalla se on kamppailua maltin saavuttamiseksi kulutuksessa. Sekä luonnon suojeleminen että kulutuksen hillintä ovat tapoja rakastaa ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa, vaikka vapaassa markkinataloudessa tähän ei meitä juuri kannusteta.
Kristillinen elämä on kutsumusta kunnioituksen ja kiitollisuuden osoittamiseen Jumalalle kaiken muun lisäksi myös luomakunnan lahjasta. Itäisen kirkon teologia onkin tämän usein läntistä kirkkoa vahvemmin huomioinut. Luontosuhteen kokeminen ihmisen ja luonnon välisenä valtasuhteena uuvuttaa usein ihmisen, mutta Luojan lahjana — kiitollisena ja kunnioittavana vastuun ottamisena — se on syvän hengellisen rauhan ja mielen levon maailma. Se on ihmisen elämänosaa.
Antti Kautto
ViaDia ry:n puheenjohtaja
