Nuoruuden polut merkitsevät tahtojen taistelua. Sen sai kokea myös jämsäläinen Olavi Riikonen. Vastoin luuloja Jumalan johdatus ei tarkoittanut siloista rataa voitosta voittoon. Kun tarkastelee kuljettua latua puoli vuosisataa myöhemmin, piirtyy mieleen paremminkin kuva vuoristoisesta maastosta, täynnä jyrkkiä nousuja ja rotkoja.
Jumala on pysynyt kuitenkin kintereillä ja liekanarun pää hänen käsissään. Sen liekanarun nimi on armo. Aivan sama, katsooko elämää eteen- vai taaksepäin. Ja se on totisesti ihmeellistä!
Hengellinen näky katosi kaamokseen
Olavi Riikosen elämä luisui vaivihkaa oman tahdon tielle. Monenlaiset impulssit tempaisivat nuorukaisen mukaansa. Vuonna 1981 Jeesuksen uusi kutsu tavoitti jo aikuistuneen paperitehtaan miehen. Tehdas sai jäädä ja suunnaksi tuli raamattuopisto Hankoniemen Santalassa.
– Silloin sydän eli vahvasti taivaallisissa maisemissa — eikä vähiten hyvän raamatunopetuksen ansiosta, Riikonen muistelee.
Vaikka sydän huusi välillä tuskasta, ajattelin, että kai sitä riuska mies pärjäisi.
Monien rohkaisujen saattelemina Riikoset lähtivät Lappiin hengelliseen työhön. Niillä aavoilla Jumalan näky hälveni kuitenkin kaamokseen. Alkoivat eksymysten pimeät vuodet.
– Tunnistin kyllä harha-askeleeni, mutta en pystynyt itse oikaisemaan suuntaa.
Mies huokaisee syvään ja jatkaa:
– Kun sitten syytöksiä lensi vastaan, niin en enää yrittänytkään etsiä Jumalan teitä. Vaikka sydän huusi välillä tuskasta, ajattelin, että kai sitä riuska mies pärjäisi muutenkin.
Kullan kiilto silmissä eteenpäin
Seurasi avioero. Se tuntui musertavalta. Olo ei paikkakuntia ja töitä vaihtamalla kohentunut. Lopulta seurakunnankin kynnys kasvoi liian korkeaksi. Suurimpana syynä vaikutti varmasti avosuhde Pirkon kanssa. Raamatun tuntemus muistutti, että se oli väärin. Jeesuksen surulliset ja myötätuntoiset katseet tuntuivat seuraavan lähes joka askeleella.
Vuonna 1987 Riikonen sai houkuttelevan kutsun lapsuuden kotiseuduilta. Suunnitteilla oli valtava vapaa-ajankeskus. Toteutuessaan se tarjoaisi laajat liikunta- ja huvielämän palvelut. Sanomattakin oli selvää, että Jumala ei ollut tuon tarjouksen takana. Mutta Olavi Riikosen se tempaisi vastustamattomasti mukaansa. Olihan tarjolla johtotehtäviä.
– Kullan kiilto silmissä sukelsin sisälle mielikuvituksellisiin visioihin. Hankkeita versoi yksi toisensa perään ja puuhaa riitti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ei siinä ehtinyt Jumalaa paljon ajatella.
Mutta liekanaru ei ollut katkennut — tai irrotettu. Yön hiljaisina hetkinä mielessä kasvoi epäilys: tämä ei pääty hyvin. Eikä se niiden hankkeiden kohdalta päättynytkään.
Suunnitelmat kariutuivat konkursseihin
Monien muistot 1990-luvun lamasta ovat katkeraa nieltävää, eikä Olavi Riikosen malja ollut sieltä helpommasta päästä.
– Suurien voittojen huumassa rakennutimme Pirkon kanssa talon. Se ei olisi voinut sattua huonompaan aikaan.
Jumala löysäsi narua ja antoi miehen yrittää.
Suunnitelmat romuttuivat yksi toisensa perään ja johtivat konkursseihin. Pian Riikoselle selvisi, että hänelle ei jäänyt mitään muuta kuin työttömyys ja velat. Ystäviä ei juuri näkynyt, mutta onneksi Pirkko ei sentään jättänyt. Toimeentulo jäi yksin hänen sairaanhoitajan työnsä varaan.
Uudistuminen avasi elämäämme aivan toisen näkökulman.
Riikonen ei silti suostunut myöntämään tappiotaan. Hammasta purren hän päätti ryhtyä eräoppaaksi. Mutta ”Metsä kuulee” -yritys ei noussut siiville lainkaan.
Jokohan omat visiot riittäisivät?
– Kun Pirkko palasi kotiin syöpädiagnoosin kanssa, maailmani romahti.
Tuon päivän muisteleminen saa vieläkin Olavi Riikosen leuan vapisemaan. Elämässä oli tullut vastaan shakki ja matti. Liekanaru oli keritty kokoon. Tyhjässä mielessä kaikui vain kysymys: miten tästä eteenpäin?
– Olin aivan varma — ja olen edelleenkin — siitä, että Jumala antoi Pirkon sairastua pysäyttääkseen minut, Riikonen vakuuttaa.
Hän ottaa hyllyltä käteensä pienen öljylyhdyn.
– Tässä olin minä. Tajusin hengellisen elämäni sammuneen täysin. Mistään aiemmista kokemuksista ei löytynyt öljyä. Syyttäjiä ei tarvinnut etsiä itseä kauempaa.
Oliko jo liian myöhäistä?
Nyt Riikonen ymmärtää, että pohjakosketus oli välttämätön. Omat eväät oli syötävä viimeistä murua myöten eivätkä toiset ihmiset kyenneet tyhjyyttä täyttämään. Tie avautui enää yhteen suuntaan, mutta oliko jo liian myöhäistä kurottaa ylöspäin?
Ei ollut! Hätä pukeutui lopulta rehelliseen rukoukseen. Silloin sisäiseen maailmaan alkoi paistaa lohduttavaa valoa. Vapahtajan läsnäolo tuli käsin kosketeltavaksi. Keritty liekanaru oli tukevasti hänen hallussaan.
– Uudistuminen avasi elämäämme aivan toisen näkökulman. Saimme elävän uskon siihen, että Jeesuksen avulla kaikki vaikeutemme tulevat selviämään.
Niin tapahtuikin. Hoidot purivat Pirkon sairauteen. Avosuhde vaihtui avioliittoon. Markka markalta ja euro eurolta kotitalo vapautui velkataakan alta. Kostein silmin Olavi Riikonen kertoo kaikkein vaikuttavimman muutoksen.
– Sain takaisin hengellisen kutsumusnäkyni. Tunsin kelpaavani jälleen Jeesuksen todistajaksi. Minulle annettiin myös takaisin pastorin valtakirjani.
Armoa tarjolla
Siitä on nyt 15 vuotta. Tänä aikana Olavi Riikonen on päässyt käsittämään, kuinka pitkälle Jumala on valmis menemään toteuttaakseen suunnitelmansa ihmisen elämässä. Siinä riittää kokeneellekin Jumalan palvelijalle jatkuvasti ihmettelemistä.
Yllättävä sairastuminen on vienyt hänet itsensäkin tilanteeseen, jossa on kuulunut jo viimeisten vaunujen kolinaa.
– Muutamalle lääkärillekin olen saanut kertoa, että lähtö ei enää pelota. Asiat ovat kunnossa niin Jumalan kuin ihmistenkin kanssa.
Jos joskus poikkeat pienen Jämsän vapaaseurakunnan tilaisuuksiin, niin kohtaat vaatimattoman, charmikkaasti harmaantuneen pastorin. Kun hän puhuu, eivät sanat putoile ankarina eikä korkealta kuulijoiden niskaan.
Hän, joka on saanut osakseen paljon armoa ja pitkämielisyyttä, on oppinut olemaan armollisempi muillekin.
