– Olen itsekin ollut joskus vihainen nuori mies. Ja tätä vihaista nuorta miestä motivoi hyvän tavoittelu.
34-vuotias Mikael Elmolhoda on uskonnon ja psykologian opettaja, joka puhuu niin sosiaalisessa mediassa kuin seurakunnissakin hengellisestä väkivallasta. Hän kirjoitti aiheesta maisterintutkielmansakin. Taustalla on omakohtaisia kokemuksia kristillisestä nuorisotyöstä, jota
hän aikoinaan teki uskossaan jyrkkänä ja mustavalkoisena välillä turhankin kovin ottein. Elmolhoda halusi olla hyvä kristitty ja miellyttää Jumalaa. Olla oikeassa.
– Halusin monia asioita, jotka periaatteessa ovat hyviä, mutta tapa, asenne ja keinot, joilla toteutin sitä, eivät kaikki olleet hyviä, hän selittää.
– Aiheutin kärsimystä muille ja toisaalta sain itse osani.
Siitä on usein kyse: tie hengelliseen väkivaltaan on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Vallankäyttöä velvollisuudesta
Mikael Elmolhoda määrittelee maisterintutkielmassaan hengellisen väkivallan ”hengellisistä lähtökohdista käsin tai hengellisessä yhteisössä olemisen kautta perustelluksi toiminnaksi, joka suuntautuu ihmisen autonomiaa vastaan”. Oikeastaan kaikenlaisen väkivallan kohteena on ihmisen itsemääräämisoikeus, rajat ja koskemattomuus, Elmolhoda tarkentaa.
Hengellisen väkivallan tunnistamista vaikeuttaa se, että se voi perustua näennäisesti vapaaseen suostumukseen. Jos vaikkapa masennuksesta kärsivästä on ryhdytty ajamaan ulos pahoja henkiä, hän on saattanut suostua siihen, mutta taustalla voi olla manipulointia, pelottelua ja yhteisön luomaa painetta.
Tie hengelliseen väkivaltaan on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Elmolhodan mukaan yksi keskeinen tekijä hengellisessä väkivallassa on se, että ihmiset arvioivat toimintaansa vain itse tulkitun velvollisuusetiikan ja teologisen voluntarismin näkökulmista. Viimeksi mainittu tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan tekojen moraalisuus määräytyy Jumalan käskyjen perusteella.
Silloin Elmolhodan mukaan kysyttäväksi voi jäädä kaksi kysymystä: Kieltääkö Raamattu tämän? Entä käskeekö Raamattu tekemään näin? Tällöin yksittäiset raamatunpaikat kuten ”astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan” tai ”ajakaa pois pahoja henkiä” saatetaan tulkita kategorisesti velvoittavina käskyinä, joita omaehtoisesti noudattaessaan ihminen toimii oikein eikä ole vastuussa tekojensa seurauksista. Toisaalta teot voidaan perustella myös sillä, ettei Raamatussa erikseen kielletä jotain.
Seurakuntakuri suojelee
Entäpä nuhtelu ja seurakuntakuri, joista Raamatussa puhutaan välillä aika tiukkaankin sävyyn? Missä menee raja hengellisen väkivallan ja terveen seurakuntakurin välillä? Esimerkiksi Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle Paavali kertoo luovuttaneensa Hymenaioksen ja Aleksandroksen ”Saatanan kuritettaviksi, jotta he oppisivat olemaan pilkkaamatta Jumalaa” (1:20).
Mikael Elmolhoda muistuttaa, ettei ole eksegeetti vaan uskontotieteilijä, mutta ajattelee, että tällaisia jakeita on turvallisinta tulkita suojeluvelvoitteena: jos yksi seurakuntalainen satuttaa toisia, muita on suojeltava.
Kysytään vielä eksegeetiltä. Teologian tohtori ja Suomen teologisen opiston opettaja Tommi Karjalainen kertoo, että Timoteukselle suunnatussa kirjeessä soimattiin vääriä opetuksia levittäneitä ihmisiä, joista Paavali varsin poikkeuksellisesti varoittaa koko yhteisöä. Valheelliset opit olivat iso ongelma Efesoksessa, jonne kyseinen kirje on lähetetty
– Näiden kahden nimeäminen osoittaa, että heidän toimintansa on niin ongelmallista, että heidän kasvojaan ei niin sanotusti tarvitse säästää, Karjalainen sanoo.
Ajatus suojeluvelvoitteesta on siis hyvinkin mahdollinen tulkinta.
– Onhan se vallankäyttöä, mutta se näyttää olevan välttämätöntä, koska Paavali ei normaalisti nimeä väärin toimivia. Yhteys on uhattuna mutta ennenkaikkea evankeliumi — terve evankeliumi on terveen yhteyden perusta. Kääntäen voisi sanoa, että missä yhteys on särkynyt, on syytä tarkastella, onko evankeliumi ymmärretty terveesti.
Ja mitä seurakuntakuriin tulee, Mikael Elmolhodan mielestä sillekin on paikkansa.
– Seurakuntakuria on turvallista toteuttaa, kun siinä on kyse muiden suojelemisesta heihin väkiin kohdistuvalta toiminnalta.
Itse asiassa hän löytää paljon ongelmakohtia, jotka herkästi ohitetaan seurakunnissa, vaikka Uudessa testamentissa ne selkeästi tuomitaan: juoruaminen, manipulointi, vallan väärinkäyttö.
– Siihen pitäisi mielestäni kiinnittää paljon enemmän huomiota, miten hyveellisesti tai hyveettömästi ihmiset kohtelevat toisiaan.

Eettinen kääntymys
Enää Elmolhoda ei ole vihainen nuori mies, sillä hän on kokenut omien sanojensa mukaisesti eettisen kääntymyksen. Sen saivat aikaan hyvät roolimallit, psykologian ja teologian opinnot sekä seuraukset, joita hän näki ongelmallisesta toiminnasta aiheutuvan pitkällä aikavälillä: hengellisen väkivallan kokemuksia, kipua, ihmissuhdeongelmia, terveen yhteisöllisyyden rikkoutumista ja rauhattomuutta kaikille osapuolille. Näistä viimeinen on kenties yllättävin, mutta myös hyvin leimallinen piirre.
– Hyveitä vastaan rikkova ihminen ei voi syvimmiltään olla onnellinen ja rauhassa.
Hengellisen väkivallan ennaltaehkäisyksi Elmolhoda tarjoaakin kristillistä hyve-etiikkaa. Sen mukaan ihmisen hyveiden tulisi ohjata hänen toimintaansa, ja niitä harjoittamalla voi myös kasvaa hyveellisemmäksi.
Kannanko vastuun?
Kristilliseen hyve-etiikkaan lasketaan seitsemän hyvettä, joista kolme ovat tuttuakin tutummat: usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus, kuten Paavali tähdentää samaisessa kirjeessään Timoteukselle (1:5): ”Kehotuksemme päämääränä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.”
Neljä muuta eli oikeudenmukaisuus, viisaus, rohkeus ja kohtuullisuus periytyvät antiikin ajoilta.
– Kristillinen hyve-etiikka mullisti filosofista kenttää, koska se toi rakkauden keskeiseksi hyveeksi. Se oli vallankumouksellista filosofiassa siihen aikaan, Elmolhoda lisää.
Kristillinen hyve-etiikka mullisti filosofista kenttää, koska se toi rakkauden keskeiseksi hyveeksi.
Hyveitä harjoittaakseen ei tarvitse tuntea filosofiaa, vaan pohjimmiltaan kyse on yksinkertaisista asioista. Miten on viisasta toimia, mikä on oikeudenmukaista lähimmäistä kohtaan, mikä on kohtuullista?
– Ainakin minulla hengellisyyteen on liittynyt ennen pakonomainen tunne-elämä. Jos koin ahdistusta liittyen toisten väärässä olemiseen, tulkitsin sen Pyhän Hengen viestiksi enkä miettinyt, onko tunnereaktioni kohtuullinen.
Hyvä nyrkkisääntö on Elmolhodan mukaan kysyä itseltään, onko valmis ottamaan vastuun odotettavissa olevista seurauksista. Mitä omat sanat ja teot saavat aikaan toisessa ihmisessä?
Neuvoja nuorisotyöhön
Kuinka sitten välttyä tekemästä tahatonta hengellistä väkivaltaa vaikkapa seurakuntien nuorisotyössä, jossa toimii usein verrattain nuoria vapaaehtoisia vastuunkantajia vailla alan koulutusta? Elmolhoda toteaa ensinnäkin, että nuorisotyöhön kannattaa ilman muuta valmentaa nuoria. Kun perusasiat ovat hallussa, työtä voi tehdä eettisesti.
Itse pitämissään koulutuksissa hän on esimerkiksi kannustanut nuoria olemaan pikemminkin läsnä kuin antamaan neuvoja, muistamaan oman vastuun rajat ja ohjaamaan isojen kysymysten kanssa kamppaileva nuori tarvittaessa pastorin pakeille. Mielenterveysongelmia ei tule hengellistää, ja toisaalta omasta jaksamisesta on syytä pitää huolta. Ja jos nuorisotyön vastuunkantaja miettii, tulisiko hänen puuttua nuoren tekoihin, Elmolhoda kehottaa häntä kysymään ensin itseltään kaksi kysymystä: Rikkooko nuori teoillaan jonkun toisen vapautta vaikkapa juoruilemalla tai kiusaamalla? Entä tunteeko vastuunkantaja nuoren niin pitkältä ajalta ja läheisesti, että hän voi kommentoida tämän elämää kristillisestä maailmankuvasta ja rakkaudesta käsin?
Jos vastaus molempiin on ”ei”, on kannattavampaa konsultoida ensin pastoria.
Ei helvettioppia lapsille
Yhtä asiaa Elmolhoda erityisesti painottaa: esimurrosikäiselle ei pitäisi hänen mielestään puhua ollenkaan helvetistä. Miksi?
– Se ei ole yhteensopiva esimurrosikäisen lapsen kognitiivisen kehityksen kanssa, hän sanoo.
– Se on myös tutkimuksissa toistuvasti yhdistetty mielenterveydelliseen kärsimykseen, joka voi ilmetä pitkälläkin viiveellä.
Pyydä anteeksi. Se on vapauttavaa kaikille osapuolille.
Helvettiopin sijaan Elmolhoda lainaa neuvoja teologi ja kirjailija Aila Ruoholta, joka on teoksessaan Pyhät, pahat ja pelokkaat (Atena 2017) luetellut vinkkejä vanhemmille: älä altista lasta pelottavalle materiaalille, puhu hyvästä paimenesta paholaisen sijaan, älä väheksy lapsen pelkoja ja huolehdi siitä, ettei lapsi koe olevansa vastuussa kenenkään kuolemanjälkeisestä elämästä.
Entä jos ymmärtää tehneensä itse hengellistä väkivaltaa toisia kohtaan ja painiskelee syyllisyyden kanssa?
– Pyydä anteeksi. Niin minäkin olen tehnyt. Se on vapauttavaa kaikille osapuolille, Elmolhoda vastaa hymyillen.