Näinä aikoina moni Vapaakirkon seurakunnista painii taloutensa ja remontinkin tarpeen kanssa. Näin oli myös ennen. Tuolloin lyötiin polvilumpiot lattiaan, ja harras rukous lähti Jumalan puoleen. Kirkoissa ei liioin esitetty viihteellisiä kabaree-esityksiä niin kuin nykyaikoina. Jumalaa kohtaan oli pyhä kunnioitus.
Vaikeista tilanteista selvittiin usein erilaisten ihmeidenkin ja luovuuden ansiosta. Mieleen nousee koettuja tapauksia. Vuonna 1963 valmistui Seinäjoelle uusi vapaakirkko asuin- ja liiketiloineen. Se on nyt poistettu käytöstä muun muassa sisäilmaongelmien ja epäkäytännöllisen alakerran takia. Kirkon rakennusaikana ei tainnut olla väistötiloja, sillä rakennus tuli vanhan puretun tilalle. Siksi muistankin vuoden 1963 pääsiäisjuhlat, jotka pidettiin poikkeuksellisesti Lapuan vapaakirkossa.
Kauppakadun kirkko oli arkkitehti Touko Saaren suunnittelema. Olin isän mukana kirkon vihkiäisissä 12. toukokuuta 1963, joten se tilaisuus jäi mieleen. Papiksi seurakuntaan tuli samalla Jorma Kuusinen perheineen. Velkataakkaa kirkosta tuli tietysti seurakunnalle reilusti, ja kauan sitä maksettiin pois.
Niin tuli Herran perunapellon sato nostetuksi ja vielä lajitelluksi ruokaperunakokoon.
Kirkon rakentamisen jälkeisenä vuotena isäni sai ajatuksen ja kehotuksen Herralta laittaa ruokaperunaa viljelyyn kirkon hyväksi. Perunasta sai tuolloin hyvän hinnan. Perunaa viljeltiin tuolloin meillä muutenkin, joten siinä ohella hoitui myös ”Herran perunapelto”, kuten sitä peltoaluetta nimitettiin. Vainiosta paras kasvupaikka valittiin perunapelloksi, alueen koko ei ole jäänyt mieleen.
Peruna kasvoi hyvin, eikä hallakaan hätistellyt sinä kesänä kasvua. Perunannostotalkoisiin tuli Seinäjoen seurakuntalaisia iso joukko Kuusisen perheen johdolla. Väkeä saattoi olla kaikkiaan noin kymmenkunta oman väen lisäksi. Äitini piti talkooväen ruoka- ja kahvitarjoilusta huolen. Niin tuli Herran perunapellon sato nostetuksi ja vielä lajitelluksi ruokaperunakokoon. Seinäjokiset tulivat vielä nostotalkoisiin, kun omatkin perunat kaivettiin. Siinä tulivat monet jo Herran levossa olevat tutuiksi ja heistä sekä nostotalkoista jäivät mukavat muistot.
Lajiteltua ja säkitettyä perunasatoa ajettiin traktorilla ja peräkärryillä useamman kerran Seinäjoelle, muistaakseni kauppaan Törnävälle. Sieltä kauppa ne möi asiakkailleen ja tilitti saadut rahat suoraan seurakunnan rakennusrahaston tilille. Olin pikkupoikana yhden tällaisen kuorman viennissä mukana.
Uskosta ja pienten alkujen päivistä alkoi sisäremontti edetä talkootyönä tavoitetta kohti.
Tultaessa 1970–80-luvun taitteeseen heräsi Kurikan seurakuntapiirissä, joka oli vielä tuolloin Seinäjoen Vapaaseurakunnan alaisuudessa, ajatus omasta kokoontumistilasta. Isäni, joka oli innolla mukana ja rahastonhoitaja, meni pankkiin ja avasi tilin antamallaan summalla rakennushankkeen hyväksi. Niinpä tämän nykyisen toimitilan osto tapahtuikin jo vuonna 1982 syyskuussa. Pieni seurakuntapiiri joutui ottamaan rakennusrahaston lisäksi lainaa Seinäjoen vapaaseurakunnan nimissä.
Uskosta ja pienten alkujen päivistä alkoi sisäremontti edetä talkootyönä tavoitetta kohti. Valittamatta seurakuntalaiset uurastivat kaikki vapaa-aikansa, jopa työpäiviäänkin remonttiin uhraten innokkaan rakennusmestarin johdolla, olihan kyseessä Herran huone. Vihkiäistilaisuus oli 6.3.1983.
Vähäisistä resursseista huolimatta saman vuoden syyskuussa saimme ensimmäisen papin, Könösen Ossin perheineen Kurikkaan vajaaksi neljäksi vuodeksi. Ossin johdolla työ alkoi nousta. Myös vanhempani paluumuuttivat vajaa neljän vuoden jälkeen Seinäjoelta takaisin Kurikkaan vuoden 1984 keväällä.
Isä kierteli kylän isäntien luona kysyen halukkuutta tukkien antoon, ja saikin lupaukset ja määrät taloista.
Vuonna 1986 Kurikka rekisteröityi omaksi vapaaseurakunnaksi ja irtosi Seinäjoen alaisuudesta. Silloin alkoi myös kirkon ulkoremontin toteutus. Isä kääräisi hihat jälleen kerran ja pisti tukkipuun keräyksen alkuun. Hän kierteli kylän isäntien luona kysyen halukkuutta tukkien antoon, ja saikin lupaukset ja määrät taloista. Niinpä isän kanssa sitten keräilimme traktorivehkeillä tukit, joista osa piti noutaa pystymetsästä tai kannolta asti.
Teimme tukkilaanin pellolle, jossa kenttäsahaus ja taapelointi huhtikuussa tapahtui. Kesällä höyläurakoitsija sitten höyläsi laudat valmiiksi tavaraksi. Kaikki tämä tehtiin talkootyönä, ennen varsinaista talkootyötä kirkkorakennuksella. Sielläkin riitti naulaamista ja maalausta monelle. Kintaanjälkiä ja työtä tuli talkootyössä, mutta niitä ei sovi laskea, kun tehdään työtä Jumalan valtakunnan hyväksi.
Moni pieni seurakunta on ahkeralla talkootyöllä pelastunut remonteissa velkaantumiselta. Työ vaatii innostavaa vetäjää tai pastorin esimerkkiä talkoissa. Jos homma menee taskulaskimen älyn mukaan, rukkaset putoavat äkkiä kädestä. Niinpä hotelli Annankin kohtalon määräsi taskulaskimen äly. Talousporras ei kysynyt, löytyisikö mahdollisesti talkoisiin putki- ja sähkömiehiä tai muita erikoismiehiä.
Talousasiat on hoidettava, mutta ovatko asiat keikahtaneet niin, että ihminen on Vapaakirkkoa varten eikä päin vastoin?
Kiponniemi on hyvä esimerkki talkootöiden voimasta. Edesmenneen isäni viimeinen avustus ja talkootyö oli, kun yksi huone Kiponniemessä tuli remontoitua. Hän luovutti kirjoittamansa kirjan tuoton sen kunnostamiseen. Saman huoneen kylpyhuoneeseen asensin putket ja vesikalusteet tietenkin talkootyönä. Kuulun jo iän puolesta ”vilttiketjuun”, silti kädentaitoja on vielä tallella.
Hämmästelenkin Vapaakirkon talousjohdon osakekauppoja ja niiden tuottoja, kun toisaalta posti tuo kerjuukirjeitä kotimaantyön tukemiseksi. Talousasiat on toki hoidettava, mutta ovatko asiat keikahtaneet niin, että ihminen onkin Vapaakirkkoa varten eikä päin vastoin kuten ennen? Onko Vapaakirkko luisumassa ostajien-, myyjien- ja rahanvaihtajain pöytiin? Näitä Jeesus ajoi temppelistä ulos (Matt. 21:12–13). Onko kirkkokuntamme unohtamassa alkuperäisen tarkoituksensa olla herätysliike?
