On Jumalan teko, että usko sai syntyä sisimpääni. Uskoontulopäätöksen liitän äitini kuoleman jälkeiseen aikaan. Yhdeksänvuotiaana kerroin eräälle pastorille, että haluan antaa elämäni Jeesukselle, ja hän rukoili puolestani. Varmasti hain siinä myös lohdutusta ja varmuutta, että näen vielä äitini.
Lapsena ja nuorena uskoni oli hyvin epävarmaa, koska liitin sen tunteisiin. En päässyt selkeyteen, hyväksyykö Jumala minut. Julistuksessakin korostui enemmän suorittaminen kuin armo — ainakaan armo ei laskeutunut omaan sydämeeni. Kun Raamatun ihanteet eivät toteutuneetkaan käytännön elämässä, koin epävarmuutta, syyllisyyttä ja häpeääkin. Ihmisen keskeneräisyydestä ei puhuttu riittävän avoimesti. Hyviä asioita pidettiin esillä suuntaa tuovina ihanteina — minä otin ne rimana, joka pitää ylittää.
Kuin 300 kiloa olisi otettu rintakehältäni pois!
Kutsumuksen kokemukseni oli vahva pienestä pitäen. Olisin vielä Jumalan valtakunnan työssä. Tätä kautta ymmärsin, miksi olen syntynyt, ja miksi usko on syntynyt minuun.
Kutsumuspolku on ollut myös tie heikkouteen. Sairastuin vahvuuteen, kun äiti kuoli. Lapsuus päättyi, alkoi suorittaminen ja elämä pelkojen kanssa. Kuinka meidän käy? Saanko pitää isän? Väärä vahvuus oli selviytymismekanismi. Samalla etsin hyväksyntää, mikä johti liialliseen kiltteyteen.
Parikymppisenä puhuin Vapaakirkon työntekijäkoulutuksen aikana ensi kertaa auki suruani. Kuin 300 kiloa olisi otettu rintakehältäni pois! Mutta se oli vasta pienen pieni askel, tosin oikeaan suuntaan. Matkan varrella on ollut monia tärkeitä ihmisiä ja rukoilijoita, jotka ovat osaltaan luoneet vaikeimmissa hetkissä toivoa sisimpääni.
Pärjäilin hengellisen työni tehtävissä kohtuudella. Ote oli suorituskeskeinen, mikä johtui tunne-elämäni haavoista. Nelikymppisenä paloin loppuun. Siinä oli kaiketi kyse selviytymismekanismiin perustuneen tien päättymisestä. En vain jaksanut enää.
Asian tunnustaminen ja avun hakeminen oli tärkeä prosessi. Olin 10 kuukautta sairaslomalla, sillä uskova lääkäri näki tilanteeni itseäni syvemmin. Pääsin kursseille, joilla elämänhallintamekanismeja ja väsymystä käsiteltiin. Päätin ottaa kaiken mielenterveysavunkin vastaan, mikä ei silloin ollut uskovalle aivan normaalia.
Kun puolestani rukoiltiin, näin haavan, jota käsi alkoi ommella umpeen taitavasti ja nopeasti.
Aloin puhua ja saarnata elämälähtöisesti — kohti Raamatun sanaa, mutta sieltä missä ihminen on. Ei kukaan pysty ihanteisiin, en minäkään. Myös armossa on vaikea pysyä, olen ollut niin suorituskeskeinen. Jumala on käyttänyt tässä minun kohdallani muun muassa sielunhoidollisia keskusteluja. Kun olen puhunut jonkun toisen haastavaan tilanteeseen Jumalan rakkautta ja uuden alun mahdollisuutta, olen samalla puhunut itseni armon sisään.
Olemme uskoon tultuammekin tunne-elämältämme hyvin samanlaisia kuin ennen, mitä moni ei huomioi. Onneksi on alettu ymmärtää, että kasvu todelliseen hengellisyyteen kulkee itsensä kohtaamisen kautta. Vähitellen näkee haavoja, jotka vaikuttavat tunne-elämään ja omiin tulkintoihin. Konfliktitilanteissa minulle on tullut usein hylätyksi tulemisen kokemus. Kun sisäinen ymmärrys haavoista kasvaa, Jumala pääsee parantamaan niitä. Olen ihmetellyt, miksi hylkäämisen tunnetta ei tulekaan.
Vaimoni oli hiljattain menehtyä verenmyrkytykseen. Silloin syvältä sisimmästäni löytyi taas äidin kuolemaan liittyvä haava. Kun puolestani rukoiltiin, näin haavan, jota käsi alkoi ommella umpeen taitavasti ja nopeasti. Se oli fyysinen kokemus. Jotakin kipua minussa parannettiin, vaikkei työ ole vieläkään valmis.
Jos kuvittelen, että pystyn itsessäni elämään kristityn elämää, saan lyödä Raamatun kannet heti kiinni.
Sisimpäni erityisherkkyys on vahvuus, mutta välillä kuormittava heikkouskin. Kymmenen viime vuotta hengellinen elämäni on kuitenkin ollut tasapainoista. Olen sinut itseni kanssa. Tykkään itsestäni, tiedän vahvuuteni ja heikkouteni. Samalla koen, että Kristuksen elämä on saanut minussa enemmän tilaa, ja vaellus on tullut levollisemmaksi. Jos kuvittelen, että pystyn itsessäni elämään kristityn elämää, saan lyödä Raamatun kannet heti kiinni. Mutta Herralle sanon, että kiitos, kun olet ja elät minussa.
Olen käynyt läpi vaikeita asioita, ja kysellyt välillä, mitä siunaus on. Yksi sielunhoitoterapeutti määritteli sen juuri lisääntyväksi Jeesuksen kaltaisuudeksi. Erilaiset asiat ja olosuhteet muovaavat meitä — kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.
