Haaveilin iskelmälaulajan urasta. Kiertelimme keikkalavoja siihen tahtiin kuin ohjelmatoimisto keikkoja järjesti. Jotain minulta kuitenkin puuttui.
Kun tulimme silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni kanssa kotiin keikalta, yksinäisyyden tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Vaikka vierelläni oli kaikkein rakkain ihminen, hänkään ei voinut tuota tunnetta minulta poistaa.
Nuoruusvuosistani asti minulla oli ollut kuoleman pelko, joka aiheutti paniikkihäiriön. Tuohon aikaan sitä tosin ei diagnosoitu. Ajattelin, että kun pääsen rippikoulun ja tapaan papin, selvitän nämä asiat. Rippikouluaikana teinkin uskonratkaisuni ensimmäisen kerran, mutta halusin kuitenkin kokea aikuisen elämää. Elämääni tuli voimistuvassa määrin alkoholi, ja paniikkikohtaukset jatkuivat.
Ajattelin, että pelkään kuolemaa niin kauan, kunnes jonain päivänä kuolen.
Tuohon aikaan keskustelua aiheuttivat Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran kokoukset, joissa oli alkanut tapahtua ihmeparantumisia.
Luulin parantumisten tapahtuvan, kun ihminen oikein kovasti vain uskoo. Opiskelutoverini selitti, että tärkeintä ei ole ihmisen usko parantumiseen, vaan usko itse parantajaan Jeesukseen. Se ihmetytti. Hänen kotonaan rukoiltaessa koin, kuinka jalkani piteni. Tuona iltana annoin elämäni Jeesukselle, ja uskonelämäni lähti siitä liikkeelle.
Luulin parantumisten tapahtuvan, kun ihminen oikein kovasti vain uskoo.
Uudesta elämästä huolimatta pelkotilat eivät poistuneet välittömästi, se prosessi kesti aikansa. Ihme kuitenkin tapahtui.
Noin vuotta myöhemmin olin kesällä menossa äitini kanssa saunaan, kun minulle tuli paniikki ja lähdin juoksemaan. Äitini tiesi, mistä on kysymys ja juoksi minut kiinni rauhoitellakseen minua.
Ennen kuin tajuntani sumeni, ehdin ajatella mielessäni, että minulla ei ole mitään pelättävää, koska Jeesus kuoli ristillä minun puolestani. Paniikkikohtaukset jäivät tuohon hetkeen, ja sen jälkeen olen ollut niistä vapaa.
Uskon, että henkivalloissa minussa taisteltiin, ja Jeesus voitti.
Opiskelujeni jälkeen muutimme Konnevedelle, kävin kasteella ja liityin seurakuntaan, ja vähitellen aloin saada tehtäviä ja vastuita vapaaseurakunnassa. Kiersin nyt jo edesmenneen Jouko Honkosen mukana todistamassa ja laulamassa. Kun Jouko nukkui pois, olen jatkanut kiertämistä edelleen.
Olen nykyään Tienaukaisijat ry:n sihteerinä, ja sitäkin kautta on tullut kokouspyyntöjä.
Hengellinen työ on ollut erilaista keikkailuun verrattuna. Aina ei ole helppo lähteä puhe- ja laulumatkoille, mutta paluumatkalla on aina syytä kiitellä Herraa. Koen, että kaikki tämä on Jumalan armoa, jota ihmettelen joka kerta. Kokemukseni on, että mikään muu ei tyydytä sisintä niin kuin se, että saa olla Jumalan käytössä.
Miksi uskon? Tiedän, että minulla on Jeesuksen sovitustyön tähden iankaikkinen elämä. Jeesus on auttanut ja auttaa tässä ajassa ja kerran saan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin.
