Tampereen vapaaseurakunnan, nykyisen Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan, perustava kokoontuminen oli 4.–5. lokakuuta vuonna 1884. Tuolloin kauppias Carl Josef Hildénin omistamaan suolamakasiiniin rakennettu rukoushuone vihittiin käyttöön. Rukoushuone tulkittiin ilman muuta luterilaiseksi, olihan Hildén itsekin luterilainen kuolemaansa asti. Sen sijaan Tampereen rukoushuoneen ensimmäinen vakinainen saarnaaja Hjalmar Braxén oli pikemmin baptisti.
Hengellisen heräämisensä Hildén oli kokenut vuonna 1869 kylpylämatkalla Visbyssä Gotlannin saarella, jossa hän kohtasi ruotsalaisen vapaakirkollisen saarnaajan P.P. Waldenströmin. Hildénin hengelliseen heräämiseen ovat epäilemättä vaikuttaneet myös hänen kokemansa tulipalot. Vuonna 1864 paloi Hildénin vain vuotta aiemmin ostaman Osaran kartanon päärakennus ja vuonna 1865 Hildénin omistama tamperelaiskortteli Kauppakadun ja nykyisen Puutarhakadun alueelta. Vuonna 1866 paloivat vielä Osaran kartanon riihetkin. Maallinen mammona ei näyttänyt olleen Hildénille onnen ja autuuden lähde.
Kastekysymys poltti päreitä
Päästyään seurakunnan järjestäytymisessä alkuun Braxén alkoi toteuttaa omaa hengellistä näkyään. Hän ei ollut ottanut luterilaista pappisvihkimystä opillisten erimielisyyksien vuoksi, mutta luterilaisen kirkon näkökulmasta Puutarhakadun rukoushuone oli yhä luterilainen, samoin siellä toimivat ihmiset. Luterilaiset papit tuomitsivatkin Braxénin ja Antti Mäkisen puuhat julkeaksi lahkolaisuudeksi.
Antti Mäkinen ei ottanut koskaan baptistista kastetta. Braxén järjesti sen sijaan syyskuussa 1886 kastetilaisuuden Kaupinojalla. Baptistisaarnaaja Lars Öhman kastoi ensin Braxénin, minkä jälkeen kastettiin joukko muitakin tamperelaisia uskovia.
Kun kaksi oikeaoppista kohtaa, syntyy harvoin sopu ja opillinen yhteisymmärrys.
Kauppias Hildén sulki tapauksen vuoksi rukoushuoneensa ovet Braxénilta vuodeksi 1887. Braxén vietti tuon vuoden Englannissa, mutta räätäli Salmi jatkoi kastetoimintaa juhannuksena Pyynikin rannassa. Linja oli siis valittu riippumatta rukoushuoneen omistajasta. Lopulta Hildén leppyi, mutta rukoushuone paloi tammikuussa 1888. Jo saman vuoden syksyllä juhlittiin tosin korjatun rukoushuoneen vihkiäisiä.
Braxénin ja Salmen toiminta herätti luterilaisissa pappispiireissä hurjan vihanpurkauksen. Nykyisin vastaavanlaisesta parjaamisesta oltaisiin käräjillä, mutta tuolloin luterilaisella papilla oli valtaa ja voimaa, joita hän myös käytti. Toisaalta, kun kaksi oikeaoppista kohtaa, syntyy harvoin sopu ja opillinen yhteisymmärrys. Yleensä syntyy lihava riita. Tästä on esimerkkejä vapaakirkollisen herätyksenkin parista kymmenisen vuotta kasteriidan jälkeen. Tuolloin niin sanotut synnittömät yrittivät vallata tilaa vapaakirkollisissa joukoissa.
Ylihengellisyyden hiillos korvensi yhtenäisyyttä
Vaikka kastekiista hiersi vapaakirkollisten ja luterilaisten välejä, etenkin Antti Mäkinen yritti edistää allianssihengessä eri kristillisten kirkkokuntien yhteyttä. Juuri ennen Braxénin vuoden 1886 kastetilaisuuksia Mäkinen masinoi allianssikokouksen Tampereella, mutta sen saavutukset jäivät laihoiksi.
Vapaakirkollisten vainoa kesti koko vuoden 1887. Luterilaiset palkkasivat jopa erityisen papin saattamaan lahkolaisia kuriin. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, sillä Tampereen vapaaseurakunnan jäsenmäärä kasvoi tasaisesti. Vuoteen 1893 mennessä seurakunnassa oli jo yli 80 jäsentä, valtaosa baptistisesti kastettuja.
Vapaakirkollisten omat rivit alkoivat kuitenkin rakoilla, kun syntyi synnittömyysliike, joka vetosi etenkin nuoriin vapaakirkollisiin. Sen ajatus oli, että kristitty voi saavuttaa tilan, jossa syntisyys ei enää häntä rasita. Koska laki oli jo täytetty, siitä ei tarvinnut välittää. Ajatus johti ylilyönteihin, joista seurasi tyypillinen vastareaktio eli voimakas lakihenkisyyden ja kilvoittelun vaihe.
Seurakunnan jäsenistö vaihtui lähes kokonaan vuosina 1892–1896.
Tampereella seurakunnasta erosi tai erotettiin muutaman vuoden sisällä yhteensä 59 miestä ja 18 naista — siis valtaosa jäsenistä, joista osa palasi myöhemmin synnittömyysliikkeen piiristä takaisin. Kun samaan aikaan seurakuntaan tuli uusia jäseniä, jäsenistö vaihtui lähes kokonaan vuosina 1892–1896. Vuoden 1896 tienoilla jäseniä oli noin 60.
Ainakin osin sisäisen oppiriidan seurauksena Braxén alkoi uupua, vaikka hän löysikin elämänsä rakkauden, Hulda Sjöblomin. Pari vihittiin 19.10.1897. Toinen ilmeinen seuraus oppiriidasta oli, että Tampereen seurakunnassa alkoi vuonna 1904 Eskil Renforsin ja Kaarlo Waismaan johtama saarnaajakoulu.
Saarnaajakoulu avitti nuorisoherätyksen syttymistä
Tampereen saarnaajakoulussa opiskelivat muun muassa veljekset Eeli ja William Jokinen, Vilho Rantanen, Väinö Tuominen ja Eeli Ollila. Nuoret oppilaat olivat intoa täynnä. He alkoivat kiertää pitkin Suomea kertomassa ilosanomaa Jeesuksesta.
Saarnaajakoulun opettaja Kaarlo Waismaa irrottautui ajoissa synnittömyysliikkeestä, josta toinen opettaja Eskil Renfors ei ollut alkujaankaan innostunut. Saarnaajakoulun oppilaat taas yrittivät osaltaan pitää yllä suhteita myös Vapaasta Lähetyksestä irtaantuneisiin. Heille tärkeätä oli vain Jeesus Kristus, ei niinkään dogmatiikka.
Kaikki nuorisoherätyksen aktiivit eivät toki olleet saarnaajakoululaisia, mutta lähes poikkeuksetta nuorisoevankelistat olivat CE-liiton (Christian Endeavor) jäseniä. Jokisen veljekset ja Vilho Rantanen olivat liiton matkasihteereitä. Liitto on peräisin Yhdysvalloista ja edustaa evankelista yhteiskristillistä protestantismia. Suomessa sen toiminta alkoi Turusta vuonna 1899. Vuonna 1923 tuo kirkkokuntien ulkopuolinen liitto liittyi Suomen Vapaakirkkoon. Sen toiminta loppui 1947, jolloin työtä jatkamaan perustettiin Suomen Vapaakirkon Nuoret ry.
Evankelistat keräsivät kyllä uskoontulo-todistuksia ja uusia jäseniä liittoon, mutta perusseurakunnat alkoivat hiipua.
CE-nuorisoherätyksen aalto saavutti huippunsa vuonna 1916. Vuoden 1918 sisällissotakaan ei saanut aikaan kuin hetkellisen notkahduksen vapaakirkollisessa toiminnassa. Sodan aikana useat evankelistat toimivat valkoisen osapuolen ensiaputehtävissä.
CE-liiton ulkoseurakuntalaisuus alkoi kuitenkin muodostua hiljalleen ongelmaksi. Evankelistat keräsivät kyllä kohtuullisesti uskoontulotodistuksia ja uusia jäseniä liittoon, mutta perusseurakunnat alkoivat hiipua. Tampereen vapaaseurakunnan jäsenmäärä laski 1930-luvulla 327:stä 119:ään. Vasta vuonna 1943 seurakunta saavutti jälleen vuoden 1933 jäsenmäärän.
Sota-ajan tulesta digiajan tuuleen
Sotavuosina 1943–1944 Tampereen vapaaseurakunnassa vaikutti reilun 150 eri-ikäisen inkeriläispakolaisen joukko. Heidät mukaan lukien seurakunnan aktiiveja oli lähes 450 henkeä.
Uusi uljas Tampereen vapaakirkko saatiin käyttöön vuonna 1954. Seuraavana vuonna seurakunnassa oli yli 400 jäsentä. Uutuudenviehätys kesti hetken, mutta vähitellen seurakunnan vire alkoi hiipua. Vuonna 1972 seurakunnan jäsenmäärä oli enää 305. Uudelleen 400 jäsenen taso saavutettiin vasta vuonna 1980.
Nykyisin Tampereen vapaaseurakunnassa on liki tuhat jäsentä. Muutamia vaisumpia vuosia lukuun ottamatta yhtämittainen, voimakas kasvu alkoi 1990-luvun lopulla. Osittain sitä selittää ViaDia Pirkanmaa -yhdistyksen perustaminen ja vuoden 2015 pakolaisvirta. Kolmas kasvua selittävä tekijä lienee luterilaisen kirkon opillinen hajaannus.
Jäsenmäärän kasvu on sinänsä hieno asia, mutta samalla myös eräänlainen positiivinen kriisi, joka vaatii seurakunnalta hereillä olemista ja resurssien tarkkaa käyttöä. Näin oli jo sota-aikana inkeriläispakolaisten kanssa toimittaessa, samoin 2010-luvun pakolaisaallon keskellä. Seurakuntaan pätee kuitenkin sama kuin henkilökohtaisiin kriiseihinkin: Kriisit kasvattavat, jos ne osataan kohdata järkevästi ja Jumalan antama maltti mielessä.
