Vuonna 2017 Anna Nazarenkon maailmaa ravisteltiin. Hänen esikoisensa, vanhin neljästä, mursi jalkansa. Se ei itsessään olisi ollut 14-vuotiaalle maailmanloppu, mutta molemmilla Nazarenkon pojista oli diagnosoitu etenevä lihasrappeuma.
Vanhempi poika joutui sairaalaan ja leikkaukseen, eikä sen jälkeen pystynyt enää hengittämäänkään itse.
Nazarenko oli kasvanut baptistiperheessä, käynyt kasteella 17-vuotiaana ja pyrkinyt noudattamaan kaikessa Jumalan tahtoa. Nyt hän joutui myllyyn, jossa uskoa muovattiin toden teolla.
”Ymmärsimme, että hän kuolisi”
Vietettyään lähes kolme kuukautta teho-osastolla poika pääsi kotiin, kun perheelle lahjoitettiin hengityskone. Hän oli heikkojen lihastensa vuoksi täysin liikuntakyvytön. Potilasta ei kotonakaan voinut jättää hetkeksikään yksin, joten koko perheen elämä kiertyi sairasvuoteen äärelle. Vanhemmat eivät poistuneet kotoa muualle kuin vuorotellen seurakuntaan.
– Meillä ei ollut oikeutta olla heikkoja ja itkeä päivittäin hänen vieressään. Se oli meille vaikeaa, mutta kaikkein vaikeinta se oli hänelle, Nazarenko kertoo.
– Inhimillisesti ymmärsimme, että hän kuolisi. Tulisi päivä, jolloin hänen olisi lähdettävä. Miten se tapahtuisi — se oli minun ja mieheni suurin pelko.
Haluamme palata heti kun mahdollista ja olla mukana jälleenrakennuksessa.
Siitä huolimatta Nazarenkot uskoivat, että Jumala voisi parantaa pojan. He rukoilivat ja paastosivat.
– Usko siihen, että Jumala voi parantaa, antoi meille voimia elää kaiken sen läpi joka päivä — ja olla iloisia. Perheessämme oli todellista iloa ja tunsimme Jumalan armoa päivittäin.
Kiovassa kerrostalon viidennestä kerroksesta poikaa ei saatu vietyä ulos, joten perhe haaveili isommasta asunnosta. Ja sellainen löytyi, vieläpä roimalla alennuksella.
– Se oli yliluonnollista. Emme olisi koskaan voineet ostaa perheellemme sellaista taloa.
Lokakuussa 2018 he muuttivat pääkaupungista vajaat 30 kilometriä luoteeseen, omakotitaloon mäntymetsän keskelle Butšaan. Siellä perhe ehti elää kaikki yhdessä täsmälleen kolme viikkoa. Niiden jälkeen esikoinen menehtyi.
Miksi Jumala ei parantanut?
Entä nyt, kun Jumala ei kaikista rukouksista ja paastosta, kaikesta uskosta huolimatta parantanut lasta? Sitä pohtivat ne läheiset, jotka tiesivät Nazarenkojen lujasta uskosta parantumiseen.
Mutta pojan viimeisinä aikoina jotain oli muuttunut vanhemmissa. Kun inhimilliset keinot ja voimat loppuivat, taivaallinen turvaverkko kannatteli. Pojan elämän puolitoista viimeistä vuotta olivat paitsi raskasta, myös hyvin erityistä aikaa.
– Jumala antoi kaiken, mitä tarvitsimme. Minä ja mieheni emme kumpikaan olleet töissä, mutta Jumala piti huolta. Ystävät antoivat ruokaa, toiset veivät lapsemme mukanaan lomalle merenrantaan, Nazarenko luettelee.
– Kärsimystä täynnä ollut ajanjakso muutti elämämme.
Niinpä vanhemmat hyväksyivät senkin hetken, jona esikoinen oli hyvästeltävä.
– Tietenkään ei ollut helppoa kiittää Jumalaa siitä, mitä hän oli tehnyt, mutta uskollamme kiitimme.
Kellariin turvaan
Toisen kerran elämää ravisteltiin viime keväänä, kun Butšassa herättiin pommituksiin helmikuun 24. päivän aamuna.
– Moni ihminen puhui siitä, että sota voisi syttyä. Mutta emme uskoneet sitä. Edes sodan alettua emme hyväksyneet sitä, se tuntui niin epätodelliselta, Anna Nazarenko kertoo.
Ymmärsimme, että Jumala oli pitänyt meistä huolta etukäteen.
He ajattelivat, että ensisijainen kohde olisi Kiova ja olivat kiitollisia, että pääkaupunki oli jäänyt taakse. Pian käsitys osoittautui vääräksi.
Perhe laskeutui turvaan talon isoon kellariin. Se oli täynnä pyöriä, laatikoita ja puutavaraa, mutta Viktor Nazarenko kärräsi sinne patjoja ja huopia, jotta perhe pääsi turvaan öiksi. Sinne pyysivät päästä myös naapurit, joilla itsellään oli vain pieni kylmäkellari perunoille ja vihanneksille.
Nyt samaan tilaan ahtautui viisihenkisen perheen lisäksi viisi aikuista ja kaksi vain vuoden ikäistä lasta.
”Miten voimme nukkua”
Joskus yöt olivat rauhallisempia, mutta varhain aamulla kellarissa herättiin räjähdyksiin. Pommitusten äänet tärisyttivät seiniä ja repäisivät asukkaat unesta julmaan todellisuuteen.
– Aamuisin oli vaikeinta olla tyyni.
Nazarenkot tiesivät, että paniikki vain pahentaisi asioita. He ottivat tavakseen polvistua rukoilemaan herättyään aamuvarhaisella pommituksiin ja menivät takaisin nukkumaan rauhallisemmin mielin.
– Joskus kuulimme, kun naapurimme kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, miten voimme nukkua, kun ulkona on niin kauheaa.
He myös jatkoivat jokailtaista tapaansa lukea pätkä Raamatusta, laulaa jokin ylistyslaulu ja rukoilla Isä meidän -rukous. Ensi alkuun naapurit vain katsoivat vierestä, mutta vähitellen osa pyysi saada liittyä mukaan.
Erään kerran naapuriperheen äiti tuli kysymään Anna ja Viktor Nazarenkolta, uskoivatko nämä Jumalan pelastavan heidät. Säilyisivätkö he hengissä vai kuolisivatko kellariin?
– Sanoimme uskovamme ja rukoilevamme, että Jumala pelastaa ja pitää huolta meistä. Mutta vaikkei hän pelastaisikaan meitä, tietäisimme, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen.
Pako Butšasta
Kahden viikon jälkeen Butša oli täysin venäläisten vallassa. Varageneraattorin bensiini alkoi loppua ja kävi selväksi, ettei kellarissa kauaa asuttaisi vailla sähköä ja kaasua.
Eräänä päivänä Anna Nazarenkon sisaren mies Sergei soitti. He olivat majoittaneet 160 butšalaista seurakunnan kellariin ja asuneet siellä itsekin. Nyt he aikoivat yrittää pois kaupungista. Tulisiko Nazarenkon perhe mukaan?
Kellarin asukkaat pakkautuivat kolmeen autoon. Tilannetta vaikeutti se, että Viktor Nazarenko oli satuttanut selkänsä uunia kantaessaan ja kykeni tuskin kävelemään.
Minulle on tärkeää ymmärtää, ettemme tarvitse mukavuuksia. Tarvitsemme Jumalaa.
Muutaman auton saattue suuntasi ulos kaupungista puolen päivän aikoihin. Iltaisin oli ulkonaliikkumiskielto, joten pimeän aikaan matkaa ei voinut taittaa.
Puolitoista kilometriä ajettuaan Nazarenkot tajusivat unohtaneensa kotiin repun, jossa olivat kaikki viralliset asiakirjat passeista lähtien.
– Ylistys Jumalalle, onnistuimme löytämään sen nopeasti.
Pakomatkalla näkyi ammuttuja autoja ja poltettuja koteja, tankkeja talojen pihoilla. Nazarenkot selvisivät itse ehjin nahoin pois.
– Minä en nähnyt ketään kuollutta autoissa sisällä, mutta mieheni näki.
Mukavuudet vai Jumala?
Perhe vietti yhden yön ystävien luona Kiovassa ennen kuin suuntasi länteen.
– Olimme olleet yli viikon käymättä suihkussa ja vaihtamatta vaatteita. Pääsimme suihkuun ja syömään normaalia ruokaa, Nazarenko muistelee.
Länsi-Ukrainasta matka jatkui lopulta Saksaan. Se oli luonteva suunta, sillä Anna Nazarenko on työskennellyt kahden kristillisen lehden editoijana saksalaisen järjestön yhteydessä ja voisi jatkaa työtä myös siellä.
Nyt perhe on asettunut lähelle Stuttgartia. Kaikki on hyvin, mutta huoli kotimaahan jääneistä on kova. Anna Nazarenko on mukana vapaaehtoisena ukrainalaispakolaisten avustustyössä.
– Huolimatta siitä, että täällä on kaikki mukavuudet ja mahdollisuudet jäädä, haluamme palata heti kun mahdollista ja olla mukana jälleenrakennuksessa.
Hän lainaa erästä syksyllä editoimaansa artikkelia, joka jäi pitkäksi aikaa mietityttämään häntä.
”Luulen, että miljoonat helvettiin joutuneet ihmiset vaihtaisivat ilomielin rauhallisen, mukavan maallisen elämänsä sota-ajan kovuuteen ja kärsimykseen, jos se vain johtaisi heidät kääntymykseen. Mutta se on liian myöhäistä.”
– Minulle on tärkeää ymmärtää, ettemme tarvitse mukavuuksia. Tarvitsemme Jumalaa.
