Hehkuvia hetkiä

Suomigospel on paljon velkaa rippileirinuotion kipinöinnille — vaiko toisin päin. Glow-festareiden ”kaikkein pyhin” oli toisen kerroksen Paidia-tilaan hieman humusta erilleen rakennettu nuotiopaikka, jonka ympärillä soi neljä kitaraa ja kymmeniä liukuvasti vaihtuvia ihmisääniä. Hämmentävän aidonoloinen nuotio oli satunnaiskokoontumisen sydän. Laulu syttyy ympärillä, ei riveissä.
Muuttuvassa, epävarmassa ajassa katse hakeutuu menneeseen. Glow Festival veti elokuun lopussa Tampereen Nokia Arenan täyteen nostalgian voimalla.

Tietokoneet ovat parhaita apuvälineitä musiikin tekemisessä.

Sanoo 2000-luvulla syntynyt muusikko?

Ei, vaan vuodesta 1972 kristillistä rockia soittaneen Petran perustajajäsen Bob Hartman — boomer sanan alkuperäismerkityksessä. Yhtye istuu keinonahkapäällysteisellä sohvalla. Seinällä hohtaa Jaloviina-kyltti. Salin soundcheck ajoi pressitilaisuuden baariin käytävän varrelle. Baari on yhtä autio kuin käytäväkin, jolla jo parin tunnin päästä käytetään etenemiseen enemmän kyynärpäitä kuin jalkoja. 

Hartman otti tietokoneet avukseen jo 1980-luvulla — silloin, kun Glow-festareille saapuneista sukupolvista nuorin syntyi. Tätä nuorempia näkee lähinnä vanhempiensa jatkeina. Glow ei ole perhetapahtuma. Vaiko juuri sitä? 

– Hei juostaan, vihdoinkin kootaan yhteen tää perhe Jumalan, laulavat Maksetut Viulut tapahtuman avaukseksi.

Lehdistötilaisuudet siirrettiin hienoisen säädön saattelemana äänekkäästä aitiosta hiljaiseen baariin.

Miten valita oikein, jos jo se, että ylipäänsä valitsee, syventää jakolinjaa?

– Olemme vanhoja, sanoo Petran solisti John Schlitt.

Näin nyt on. Tulevaan ei tähytä kovin pitkälle, menneistä voi sanoa enemmän.

Hevarina uskoon tullut Schlitt luuli, ettei raskaan sarjan musiikki mahdu kaidalle tielle. Mutta miksipä ei voisi käyttää ”historian kiinnostavinta asiaa” edistääkseen Jumalan valtakunnan leviämistä, Schlitt mietti saatuaan aikanaan käsiinsä Petran varhaistuotantoa.

Maallisemman valtakunnan asioiden äärellä yhtyeen jäsenet pudistelevat päätä. Vastaus Yhdysvaltojen poliittiseen jakautumiseen ei ole mikään puolue vaan Kristus, Schlitt sanoo.

Äänestyskopissa periaate on hankala. Ja miten valita oikein, jos jo se, että ylipäänsä valitsee, syventää jakolinjaa?

Petra keskittyy selkeästi muihin valintoihin. He haluavat nähdä Jumalan ihmeitä, että ihmiset valitsevat Jeesuksen — tänäänkin.

Ihme on jo liki 10 000 suomalaista, jotka ostavat lipun gospeltapahtumaan, sanoo toimittajakollega. 

Petra yhtyeestä olivat lehdistötilaisuudessa paikalla laulaja John Schlitt (oik.), kitaristi Bob Hartman, basisti Greg Bailey ja rumpali Cristian Borneo.

Kirkko satsaa päätehtäväänsä eli kiinteistöihin.

– Mikäs tilaisuus tää on? kysyy ”Löytyn Jaskaksi” myöhemmin lavalla esittäytyvä artisti. 

Neljä suomalaista herraa ja rouva istuvat vuorostaan baarin sohvarivissä. 

Jaakko Löyttyä jännitti aamun soundcheckissa. Mutta tavallinen keikkahan tämä on.

– Vähän isompi sali.

Hän kokee edustavansa uhanalaista lajia suomigospelin sisällä. Oikeudenmukaisuuden ja rauhan teemat ovat pysyneet keskiössä.

– Jääkö tänne joku näitä asioita pitämään yllä?

Jokainen laulaa siitä, mikä on itselle tärkeää, sanoo Ida Elina.

– Huomaan laulavani lasten asiasta, Jaakko varmaan tekee sen raakkubiisin.

– On tehty jo, Löytty sanoo.

Pekka Simojoki harmittelee, ettei kansankirkko noteeraa riittävästi suomigospelin potentiaalia tavoittaa ihmisiä. Petri Laaksonen huomauttaa, että määrärahoja on vähän.

– Kirkko satsaa päätehtäväänsä eli kiinteistöihin, Simojoki lohkaisee.

– Ja hautausmaihin, heittää Harri Helenius.

Eikö uraa olisi kiitollisempaa tehdä gospelin karsinan ulkopuolella?

Löytty muistuttaa, että kansankirkko laulattaa suomigospelin tekijöiden lauluja vuosittain liki koko 15-kesäisten ikäryhmälle. 

Niistä tulee hyvin yhteisiä, mikä on kiistattoman merkityksellistä.

– Sanopa joku muu genre, jota jokainen suomalainen on laulanut jossain vaiheessa, nyökkää Simojoki.

Legendat kiinnostivat. Kuvauksen kohteena Petri Laaksonen, Jaakko Löytty ja Pekka Simojoki.

Toivotaan parasta, tuntuu laulu sanovan.

– Tää ilta koostuu muistoista ja tarinoista, julistaa juontaja Pekka Laukkarinen avauskonsertissa.

Yksi tapa sanoa, että ollaan aikuistapahtumassa. Aikuiselta näyttää, kuuluu ja haisee: äitelää parfyymia liian paljon.

Mutta iätöntäkin on. Outi ja Lee Müller tempaisevat kenet tahansa ajasta ja paikasta ei mihinkään milloinkaan, missä on silti kaikki. Ja kun Jukka Leppilampi ystävineen sanoo Jumalan valtakunnan tulevan, yksikään sielu ja ruumis ei epäile. Gospel Powerin saapuessa valkoisissa puvuissaan hallitsemaan lavaa täytyy myöntää: Se toimii todella toimii. 

– Melkoinen lämmittelybändi, päivittelee seuraavaksi esiintyvä Petri Laaksonen.

Kieltämättä kohtuuton tehtävä täyttää lava yksin ryhmäsetäenergian jäljiltä. Laaksonen tuntuu luovuttaneen ennalta. Hyvä voittaa sittenkin, hän laulaa, vaikka valtaosa yleisöstä kuulee kappaleen ensi kerran.

Toivotaan parasta, tuntuu laulu sanovan. Ehkä se riittää.

Koputtelijoita riitti jo reippaasti ennen ovien avaamista.

Ei nostalgian idea ole vanheta käsi kädessä vaan halata vielä kerran nuorta itseään.

Tekoälykin tekee parempaa musaa, heittää joku käytävällä. Toinen toppuuttaa: no, älä nyt.

Keskustelijat viittaavat tapahtuman nuoremman pään kokoonpanoon, mutta 1990-luvun ja 2000-luvun alun bändejä kuunnellessakin nostalgian riskit mietityttävät. Ajan kultaaman esiin kaivava menettää usein kullan ja saa vain ajan. 

Ei tekemisen päivittäminenkään välttämättä toimi. HB spiikataan lavalle sinfonisena metallina, joten sen aikuisempi, liki lattaria lähenevä iskelmä ei iske odotushorisonttiin. Ei nostalgian idea ole vanheta käsi kädessä vaan halata vielä kerran nuorta itseään — sitä, joka vielä ymmärsi, mistä bass´n Helen laulaa. Johtaa syvä tuuli mua, jos vain uskallan antautua. Keski-ikäinen ei käsitä enää tuulen pyörittämää pöläystäkään. 

Viikkoja myöhemmin itseänikin kesi-ikäisempi tuttava ihmettelee, miten moni välispiikki oli kuin suoraan vuosikymmenten takaa. Performanssiako? Vai eikö ihmisten hengellisyydessä ole todella tapahtunut muutosta? 

Ehkä ei. Ehkä yleisössäkin oli hyvä joukko niitä, jotka eivät kokeneet tulleensa freesisti rakennettuun museoon, vaan ajattelivat, että huh, taas on kuten pitää. Molemmille kokemus voi olla hyvä, eri syistä.

Hehkua ja huumaa.

Ehkä todella tarvitsemme menneiden hellimiseen hehkua ilman, että nyrjähtänyt nykyisyys kutsutaan bileisiin. 

Kun Glow vetää hallin täyteen Tampereella, PMMP tekee tuplasti saman stadionilla Helsingissä. Moni muukin yhtye on palannut tai palaamassa. Nolostelematon nostalgian nousukausi.

Alkujaan nostalgia oli sairaus, koti-ikävän ja irrallisuuden sekoitus. Modernin aikakäsityksen luoma tapa hahmottaa elämää synnytti nykynostalgian: romantisoivan menneeseen suuntaavan tunteen, jonka yhteiskunnan nopea muutos ja uhkaava tulevaisuus nostavat kollektiivisesti pintaan. Sen syli kutsuu, mutta sinne käpertyminen ei ratko nykyisiä tai tulevia haasteita. Ja haasteet pitkälti hehkuivat poissaolollaan läpi Glow’n. Ei huolia, vain huikeaa olla yhtäaikaisesti sekä jälleen että ensimmäistä kertaa tässä tällä porukalla. 

Kuten olikin. Ehkä todella tarvitsemme menneiden hellimiseen hehkua ilman, että nyrjähtänyt nykyisyys kutsutaan bileisiin. 

Se tulee silti, livahtaa takaovesta. Glow’n kulminaatiopiste syleilee Exitin sävelillä nostalgiaa kuoliaaksi, jos tarkoin kuuntelee: Tahdon elää tämän päivän rohkeasti. Tahdon löytää jalanjäljet Mestarin. Mestarin askeleet kulkevat vaikeassakin nykyisyydessä tulevaisuuden suuntaan. Puhelimen taskulamppujen meri muistuttaa itsessään 2000-luvun toistaiseksi suurimmasta mullistuksesta. Haasteet ovat läsnä, ihan käsivarren mitan päässä.

Teksti: Maija Latvala, kuvat: Eemeli Kujala
JAA ARTIKKELI:

Aiheeseen liittyvää

Luetuimmat

Uusimmat

MAINOS
MAINOS