Lausanne-liike on yksi vaikutusvaltaisimmista verkostoista globaalissa evankelisessa kristillisyydessä. Se juontaa juurensa merkittävään vuoden 1974 kokoontumiseen Lausannessa, Sveitsissä, jossa yli 150 maan kristilliset johtajat kokoontuivat yhteisen maailmanlähetysnäyn ympärille. Billy Grahamin käynnistämä ja John Stottin teologisesti muovaama liike on sittemmin kasvanut maailmanlaajuiseksi koalitioksi, ja on omistautunut kristillisen sanoman levittämiseen ja ajankohtaisten globaalien kysymysten käsittelyyn missionaalisesta näkökulmasta. Viimeisen viiden vuosikymmenen aikana on järjestetty neljä suurta globaalia Lausanne-liikkeen kongressia ja useita pienempiä alueellisia kokoontumisia, sekä nuoremmille johtajille suunnattuja globaaleja ja alueellisia kokoontumisia. Sen kongressit ja keskeiset asiakirjat, erityisesti Lausanne-julistus, ovat vaikuttaneet globaalisti evankeliseen ajatteluun.
Monimuotoinen johtajajoukko kokoontuu saman pöydän ääreen
Albaniaan matkustaneiden konferenssin osallistujien kirjo oli poikkeuksellisen laaja. Paikalla oli nuoria vaikuttajia eri puolilta Eurooppaa – suurin osa iältään 24–35-vuotiaita – sekä kymmenkunta kokeneempaa mentoria tukemassa, opettamassa ja sparraamassa heitä. Joukossa oli koko- ja osa-aikaisia seurakuntatyöntekijöitä, pastoreita, opiskelijoita, opettajia, bisnesmaailmassa työskenteleviä ja monia muita. Olikin hienoa nähdä, että vaikka osallistujien taustat ja työt olivat hyvin erilaisia, niin silti keskeisimmät unelmat ja tärkeimmät asiat olivat yhteisiä: nähdä evankeliumin leviävän Euroopassa kaikkialle ja jokaiselle yhteiskunnan alueelle. Nämä yhteiset unelmat loivatkin pohjan loistavalle yhteisöllisyyden tunteelle, joka vallitsi läpi tapahtuman.
Päivien runko oli tiivis ja monipuolinen. Aamut alkoivat ylistyksellä ja Raamatun opetuksella, jonka jälkeen pienryhmät (niin kutsutut Connect groupit) kokoontuivat neljästä viiteen hengen voimin mentorin johdolla keskustelemaan, jakamaan elämää ja rukoilemaan toinen toistensa puolesta. Perjantai tarjosi osallistujille valinnaisia keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista teemoista. Käsittelyssä oli haastaviakin aiheita, kuten muun muassa kristillisen nationalismin nousu Euroopassa, hiljennettyjen äänien huomiointi ja kuuluville saanti, sekä nuorten (ja erityisesti ei-uskovien nuorten) tavoittaminen. Päivän päätteeksi sukellettiin johtamisen ytimeen läsnäolona – ei suorittamisena, ja harjoiteltiin tätä myös konkreettisin keinoin.
”Leading through the fog” – epävarmuuden keskellä johtaminen
Konferenssin iltatilaisuudet rakentuivat teeman ”Leading through the fog” eli ”sumun läpi johtaminen” ympärille. Lähestymistapa oli moniulotteinen: miten johtaa itseään epäselvyyksien keskellä, miten ohjata tiimiä vaikeuksien läpi, millaista johtajuutta Euroopan tämänhetkinen haastava tilanne vaatii ja miten johtaa toivoon juurtuneena? Sumu voi näyttäytyä elämässä monenlaisena ja johtua monesta asiasta, kuten esimerkiksi kriisit, asioiden kompleksisuus, väsymys tai konflikti. Sumu voi myös yksilön lisäksi ympäröidä niin ikään pienempää kuin suurempaakin yhteisöä.
Florence Chadwick (1918–1995) oli amerikkalainen uimari, joka erikoistui avovesiuintiin ja tekikin useita maailmanennätyksiä. Vuonna 1952 hän pyrki uimaan yli 30 kilometrin matkan Kalifornian rannikolla Santa Catalina -saarelta kanavan yli takaisin Kalifornian mantereelle, jääkylmässä ja haiden täyteisessä vedessä. Uintisuorituksen aikana merelle laskeutui paksu sumu, joka teki näkyvyyden niin huonoksi, että se pakotti Chadwickin uimaan käytännössä sokkona. 15 tunnin ja 55 minuutin uimisen jälkeen Chadwick päätti keskeyttää suorituksensa. Noustuaan veneeseen ja sumun hälvetessä hänelle selvisi, että hän oli keskeyttäessään suorituksensa enää alle kilometrin päässä rannikosta. Chadwick lausui toimittajalle suorituksen jälkeen sanat: ”En anna itselleni tekosyytä, mutta jos olisin nähnyt maan, olisin onnistunut”. Kahden kuukauden jälkeen hän onnistuikin uudessa yrityksessä yhä lyhyemmässä ajassa, ja silloisestakin sumusta huolimatta häntä uinnin aikana motivoi kuva kuivasta maasta, päämäärästä, jonka hän oli jo kertaalleen nähnyt.
Tarina Chadwickista muistuttaa näyn tärkeydestä niin itsensä, kuin myös yhteisön johtamisessa, sekä uskon perusmääritelmästä heprealaiskirjeen luvun 11 ensimmäisen jakeen mukaan: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy”. Silloin, kun sumu peittää näkyvyyttä, on visio toivosta erityisen tärkeä. Toivomme on Kristus. Toivo on kyky nähdä, mitä Jumala on tehnyt ja tulee tekemään – ja vahvuus elää sitä kohti tänä päivänä.
Eurooppa ei ole ”postkristillinen”, vaan ”esiherätyksellinen”
Lausannen Euroopan toinen aluejohtaja Jim Memory esitti kolme toivoa sumuiselle Euroopalle: Ensimmäinen toivo on seurakunnanistutusliikkeet, jotka ovat tutkitusti yksi tehokkaimpia keinoja evankeliumin leviämiselle. Toinen toivo on diasporaseurakunnat. Monessa maassa, jossa kristillinen seurakunta on kärsinyt tai sen suosio laskenut, on maahanmuuttajaseurakunnat kaikista eläväisimpiä. Kolmas toivo on seuraavat sukupolvet. Euroopassa on laajasti havaittavissa, miten tulevien sukupolvien keskuudessa usko on yleisempää ja into Jeesusta kohtaan kasvavaa. Tähän sukupolveen tulee satsata. Nämä ovat kolme toivoa, joissa Jumala tekee työtä tällä hetkellä vahvasti Euroopassa, ja jonka vuoksi voidaan todeta, ettei Eurooppa ole ”postkristillinen”, vaan ”esiherätyksellinen”.
