Seurakunnan jumalanpalvelus on alkamassa. Keskustelen kokeneen ja arvostetun julistajan kanssa, kun hän osoittaa saarnastuolia ja sanoo: ”Seurakuntaa johdetaan saarnastuolista. Jos nousee tuolle paikalle eikä ole todellista sanottavaa, sitä ei voi korvata millään muulla.” Nuo sanat jäivät nuoren nuorisotyöntekijän mieleen.
Saarnaa on vuosien varrella haastettu monella tavalla. Yksinpuheluiden aika on ohi, kokeillaan dialogia tai paneelikeskustelua. Puhe saa kestää enintään vartin. Puhuu niin pitkästi, että unohtaa kellon eikä koskaan löydä laskeutumispaikkaa. Toisaalla taas todetaan: nytkö se jo lopetti, olisi vielä jatkanut. Tuntui kuin keskustelisimme, vaikka olin kuulijana ilman yhtään vuorosanaa. Mietiskelen kuulemaani vielä seuraavana päivänä.
Jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus. Kun yhteen tulemiset ovat aitoja, rohkaisevia ja puhuttelevia, ihmiset haluavat tulla uudelleen. Vaikka jumalanpalveluksessa on monia tärkeitä elementtejä, saarnaan varataan yleensä eniten aikaa – eikä syyttä. Saarnassa Jumala puhuu Sanansa kautta, ylistyksessä me vastaamme. Ilman saarnaa jumalanpalveluksesta puuttuisi pihvi. Jumalan valitsemana viestintävälineenä Pyhässä Hengessä saarnattu sana on edelleen korvaamaton. Profeetat saarnasivat. Jeesus saarnasi. Apostolit saarnasivat. Siksi mekin saarnaamme. Paavali kehotti Timoteusta: ”Saarnaa sanaa.” Martyn Lloyd-Jones puolestaan kirjoitti: ”Minulle saarnaaminen on korkein, suurin ja kaikkein kunniakkain kutsumus, mihin ihmistä voidaan kutsua.”
Seurakuntaa johdetaan saarnastuolista.
Jumala käyttää persoonia, ei kopiokonetta. Vaikka puheen rakenne, kesto, sisältö sekä kyky lopettaa ajoissa ja oikein ovat kaikki tärkeitä, persoonaa ei saa kadottaa. Jumala käyttää aitoutta. Saarna, jossa puhuja uskaltaa laittaa itsensä likoon, koskettaa kuulijaa.
Kun kapellimestari, professori Jorma Panulalta kysyttiin hänen pohjalaisesta murteestaan, hän vastasi hyvin: se tulee juurista ja mullasta, hevosen sonnasta. Eletään niin kuin eletään ja puhutaan niin kuin puhutaan. Sama pätee saarnaajiin. Saarnojen tulee nousta kansan keskeltä. Sanasta on pidettävä kiinni, mutta mukana on oltava tavallisen ihmisen elämä – mullan tai asfaltin tuoksu. Tavalliselle ihmiselle on puhuttava tavallisin sanoin. Sivistyssanojen käyttö, omalla teologisella tietämyksellä leikittely tai oppineiden kosiskelu on ansa, johon on helppo astua.
Seurakunnan johtajien on tärkeä aistia, mitä aiheita opetuksessa juuri nyt tarvitaan. Jos seurakunnassa ei ole suunnitelmaa, siitä voi helposti tulla puhujien lempiaiheiden temmellyskenttä. Toisaalta liian tarkka ja raamitettu suunnitelma voi tehdä saarnoista puuduttavia ja yksipuolisia. Tässäkin asiassa tasapaino on tärkeää.
Seurakunta tarvitsee sekä profeetallista saarnaa että systemaattista opetusta. Yhä tänäänkin seurakuntaa johdetaan saarnastuolista. Suunnittelupalaverit ja johtoryhmien kokoukset ovat tärkeitä, mutta saarnastuoli on paikka, jossa välitetään Jumalan sydänäänet seurakunnalle. Saarnaaja Juho Koivumäkeä siteeraten: ”Hyvä ruoka on paras laidun.”
