Naapurin Jounin kanssa meitä vietiin Seinäjoelle kesäkuisena aamuna vuonna 1969. Kaikkiaan meitä oli noin 20 nuorta, joista osa majoittui seurakuntalaisten koteihin. Kulkipa yksi poika joka päivä mopolla Kurikasta.
Meitä kurikkalaisia oli neljä, ja Teuvalta myös neljä. Isojoelta, Kauhajoelta ja Lehtimäeltä oli jokaisesta yksi osallistuja. Kauimmaiset taisivat olla sisarukset Raahesta, tyttö ja poika. Myös eräät kaksoispojat hieman kauempaa olivat mukana, ja loput tulivat Seinäjoelta ja sen lähialueelta.
Opetus tapahtui patriarkaalisten Mauri Hämäläisen ja Einari Mäkelän johdolla kirkon alakerrassa. Kehon hyvinvoinnista vastasi ateriapuolella keittiövastaavana Sirkka Salmi. Isosia ei tuolloin ollut ohjailemassa meitä.
Opetus ei ollut painostavaa, vaan asiallista, jossa tehtiin selväksi raamatullinen kilvoittelu uskonelämässä sekä ikuisuusasiat ilman lepertelyä. Tunneilta pinnaamista ei tapahtunut, ja muutenkin oltiin kuin rippikirkossa. Välitunnilla käytiin jätskillä kirkosta noin sadan metrin päässä torilla. Katselimme ”helppoheikkien” kojuja ja kuuntelimme heidän juttujaan.
Joukossamme oli myös jo merillä ollut laivapoika, jolla oli jo aikamiehen elkeet. Eräällä välitunnilla hän istahti kirkon pääoven rappusille ja veti kainostelematta hermosavut paperossista. Joko Hämäläinen ja Mäkelä eivät tienneet asiasta tai he hoitivat nuhtelut asiallisesti, ilman suurempaa meteliä.
Ennen päätöspäivää vetäjät puhuttelivat meitä jokaista yksityisesti ja painostamatta henkilökohtaisesta uskosta. Osa meistä omaksui henkilökohtaisen uskon kuluneen seurakuntakoululeirin vaikutuksesta, kuten minäkin. Tajusin, että usko on henkilökohtainen ratkaisu, eikä iankaikkinen elämä ole saavutettavissa isän ja äidin siivellä. Jumalalla on lapsia, mutta ei lastenlapsia. Osa meistä meni myös kasteelle.
15-vuotiaan sydän on otollista ja herkkää maaperää Sanan kylvölle, ja se pitää hoitaa taidolla. Kylvön voi pilata vetäjien ja isoisten lepsuilu, ”hengailu” tai kodin tilanteet, jotka jättävät teini-ikäisen maaperän avoimeksi muille houkutuksille. Joten taitoa ja johdatusta tarvitaan.
Juhla-aamuna meni sormi suuhun. Juhlapukuun kuului kravatti, jota en ollut koskaan kaulaan solminut. Maatalon pojille sellainen oli yhtä outo kuin Pohjantähti sokealle. Isänkin kravatit roikkuivat yleensä henkarissa valmiina kaulaan pujotettavaksi. Onneksi majapaikkamme ystävällinen rouva opasti kravatin solmimisessa.
Oma uskonratkaisuni koki hallayön heti arkeen palatessani. Maatalossamme oli tuolloin talonrakennuksen aika, ja jouduin osaksi yksin kenttäsirkkelille sahatun tavaran vastaanottajaksi sekä muurarille lekariksi ja timpurin apulaiseksi. Siis raavaan miehen töihin, joissa sydän kylmeni ja kovettui. Kokouksissa toki kävin, mutta tavan vuoksi.
Seurakuntakoululeirin kylvö silti jaksoi itää vielä vajaan neljän vuoden päästä, jolloin uudistuin. Vuodesta 1973 lähtien on menty taivastietä eteenpäin. Jumala on vienyt sakkokierroksienkin kautta, ja minä olen useinkin pannut vastaan.
Kehotus: vanhemmat, kohdelkaa taidolla seurakuntakoululeiriltä palaavia ja uskonratkaisun tehneitä nuoria kuin vastasyntyneitä.
