Aika kirjaimellisestikin musta lammas — ainakin musta. Lukioaikaisessa kuvassa silmiä peittävät pilottiaurinkolasit, tukka on tummaksi värjätty, yllä yönmustaa kaulasta varpaisiin. Sitä vasten erottuu vain t-paidan pääkallo ja sen päällä riippuva risti. Kuoleman kaksoissymboli.
Kuusi vuotta vanhempi isosisko oli selkeämmin sellainen uskova nuori kuin Suomen raamattuvyöhykkeellä toivottiin.
– Tähtilapsi, joka kulki vahvasti Jumalan polkuja, Juha-Pekka Hopeavuori naurahtaa.
Pikkuveljen mieli oli usein yhtä raskas kuin stereoissa soiva musiikki. Kapina kipinöi pääkallopaidan alla, mutta ristiäkään ei revitty rinnasta. Välillä oli vaikea erottaa, oliko risti vapaa valinta vai perustuiko se enemmän muiden toiveisiin.
– Kun kasvaa uskovassa kodissa, on itsestään selvää olla monissa jutuissa mukana.
Itsestään selvää, muttei aina itselle selvää. Välillä seurakunnan tilaisuuksissakin pintaan puski ajatus, ettei usko ehkä olekaan se, mitä itse haluaa.
– Samaan aikaan oli älyttömän vahvoja kokemuksia Jumalan todellisuudesta.
Jumala tuntui kutsuvan sitä kovemmin mitä enemmän kapina kipinöi. Eräällä varhaisnuortenleirillä Hopeavuori istui kaverinsa kanssa takapenkissä.
– Heitin, että käyn vähän ylistääs, jos joku vaikka rukoilisi puolestani.
Kun Hopeavuori palasi, kaverin ilme oli erikoinen.
– Se kysyi, olinko katsonut kelloa.
Kaksi tuntia oli mennyt hujauksessa.
Jos asiani ovat huonosti, en halua esittää, että kaikki on hyvin.
Kun on luonnostaan pikemmin introvertti kuin helposti uusiin ihmissuhteisiin sujahtava seuramies, teini-ikä voi olla pitkä ja pimeä. Juha-Pekka Hopeavuori jäi yksin kahdella rintamalla. Yhteys koulukavereihin ei ottanut syntyäkseen, muttei kavereita seurakunnan nuortenilloistakaan löytynyt.
– Halusin eri asioita, niitä, jotka eivät mahtuneet seurakuntanuoren muottiin.
Muottiin änkeytyminen ei ollut vaihtoehto.
– En ole koskaan tykännyt, jos ei saa olla aidosti mitä on. Jos asiani ovat huonosti, en halua esittää, että kaikki on hyvin.
Jälkikäteen Hopeavuoresta tuntuu, että hän kantoi teini-iässä sisällään jatkuva sotatilaa. Oli se puoli, joka uskoi täysillä Jumalan todeksi ja hyväksi.
– Tätä tuki se, mitä olin kokenut ja nähnyt hänen valtakunnastaan ja todellisuudestaan.
Toinen puoli taas kysyi, voiko Jumala oikeasti olla hyvä ja uskomisen arvoinen. Jos Jumalaan liittyvät kysymykset eivät mietityttäneet, Hopeavuori poti tarinansa puutteita. Pliisun sijaan pitäisi olla mullistavaa, kuten niillä, jotka todistivat tipahtaneensa Jumalan ja seurakunnan kämmenelle kuolemanlaakson kautta.
– Mutta mulla oli ja on ollut tosi hyvä elämä, kaikki on ollut hyvin.

Mielipidevalmius vailla viisautta. Siinäpä heikot avaimet seinäjokiseen seurakuntaelämään sopeutumiseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tuolloin kulttuuri oli vielä selvästi lähempänä Hengellistä laulukirjaa kuin Hillsongia, mieluummin jäyhää kuin joustavaa.
Hopeavuorta auttoi Terapia — siis se aikanaan Suomi-gospelin ykköstykkeihin lukeutunut rockyhtye. Samaa linjaa veti The Rain. Tuntui helpommalta hahmottaa itsensä kristittynä, kun se saattoi merkitä muutakin kuin seurakuntakuoroa ja Via-yhtyettä. Sähkökitaraan Hopeavuori tarttui itsekin. Musiikkimaku vietti jatkuvasti raskaampaa kohti. Vapaakirkon kesäjuhlien myyntipisteen levyhyllystä löytyi Demon Hunter -yhtyeen örinämetallialbumi.
– Ajattelin, että okei, uskovatkin saa tehdä tällaista.
Siihen asti tarjottu ei ollutkaan koko kuva, vaikkakin edelleen hallitseva kuva.
– Treenasimme bändimme kanssa vapaakirkolla. Sanoitin ja sävelsin biisit, joissa pidimme uskoamme esillä, mutta emme välttämättä kauhean suorasanaisesti.
Treenejä seurasi kerran eräs seurakunnan iäkkäämpi jäsen.
– Hän totesi ikään kuin itsekseen, mutta toivoen selvästi meidän kuulevan, että onkohan tuo edes hengellistä.
Se oli bensaa nuoren kapinallisen liekkeihin. Hopeavuorella onkin ollut halu avartaa ajatuksia: Jumalan valtakuntaan sopivat sekä kuorolaulu että kovemman käden kitarointi.
Puhuja tuli luokseni penkkiin sanomaan, että ei ole sun aika vielä, älä lähde.
Pahimmillaan ”yksinäinen susi” ui niin syvissä vesissä, että nykykriteerein diagnoosi olisi vähintäänkin lievä masennus. Kaikkein yksinäisimpään vaiheeseen osui myös erämaakausi suhteessa Jumalaan. Seurakunnassa Juha-Pekka Hopeavuori kävi tuolloin enemmän tai vähemmän pakotettuna, mutta aiemmat kokemukset Jumalan läsnäolosta olivat enää väre horisontissa. Yhden keitaan Hopeavuori tosin muistaa.
– Joku vieraileva puhuja oli kokouksen jälkeen meillä kahvilla, ja luonnollisesti kahvipöydän ääressä rukoiltiin.
Hopeavuoren huomio oli täysimääräisesti pöydällä odottavassa täytekakussa. Yhtäkkiä vieras alkoi kuitenkin puhua hänelle.
– Hän profetoi selkeästi, että Jumala kutsuu minua.
Sama kutsu oli välähdellyt siellä täällä matkan varrella.
– Tiesin, ettei se ole menossa ohi.
Lukioiässä yksinäinen susi löysi lajitoverin. Hopeavuori tutustui seurakunnassa toiseen nuoreen mieheen, joka oli monin tavoin hänen kaltaisensa.
– Se avasi tosi paljon. Oli joku, jolle pystyi puhumaan, kun vanhemmille ei voinut.
Samoihin aikoihin tulevaisuudensuunnitelmaksi alkoi hahmottua jotakin, mitä yksinäisyyttä kokeneelta teiniltä voi hyvin odottaa.
– Mietin, että yläasteen enkunopeksi. Saisi olla vaikeimpien oppilaiden kanssa se cool ope, josta kaikki tykkää. Halusin työskennellä nuorten kanssa, mutten niinkään seurakunnassa.
Kirjoitusten aikaan Hopeavuori oli mukana seurakunnan rukouskokouksessa, jossa moni meni alttarille vierailevan puhujan esirukoiltavaksi. Hopeavuori pysyi penkissä. Mielessä kävi paini siitä, pitäisikö lähteä raamattukouluun Hangon Santalaan, kuten ehkä kuuluisi.
– Puhuja tuli luokseni penkkiin sanomaan, että ei ole sun aika vielä, älä lähde.
Hopeavuori ei tuntenut puhujaa eikä tämä häntä. Jumala selvästi tunsi molemmat.
– Koin, että ehkä Jumala oikeasti kutsuu mua johonkin, mutta katsotaan, miten se aukeaa. Mun ei varmaan itse tarvitse kauheasti tehdä asian eteen. Jos hän on kutsunut ja näin vahvasti ilmoittaa askeleita, luotan.

Coolin open sijaan Hopeavuoresta tuli cool kulttuurituottaja. Tutkinnossa oli vahva musiikillinen ja sosiokulttuurinen painotus. Perehdyttiin esimerkiksi musiikkiterapiaan ja toisten motivointiin.
– Tajusin, että tämä kaikki on yllättävän lähellä sitä, mitä seurakunnan nuorisotyö on.
Silti Hopeavuori ajatteli päätyvänsä sekulaaripuolelle. Ehkäpä kaupungin nuorisotyöhön, Jumalan valoksi maailmassa. Enemmän käytännön ihmisenä kuin lukijatyyppinä hän teki opinnot itselleen helpoiksi siinä missä kykeni.
– Tein kaksi pitkää työharjoittelua, toisen omassa seurakunnassa. Siellä aita ei ollut matala vaan olematon.
Tuolloin Seinäjoella järjestettiin kahtena vuonna peräkkäin Vapaakirkon kesäjuhlat. Hopeavuori hyppäsi mukaan juhlia tuottavaan tiimiin, mikä oli ammatillisesti hyödyllistä ja istui opintoihin.
– Ojamäen Jonna oli silloin nuorisotyöntekijänä täällä Seinäjoen vapaaseurakunnassa. Lähes joka päivä hän heitti läppää, että katsotaan vaan, sä oot kohta tässä työntekijänä.
Varmuuden varalta Hopeavuori ajatteli mielessään, että ei ikinä.
– Kun näki, mitä seurakuntatyö on, siihen ei kauheasti kaivannut.
Rankka laji.
Noihin aikoihin seurakunnassa vieraili jälleen puhuja, joka oli muutamaa vuotta aiemmin profetoinut Hopeavuorelle.
– Hän teki saman uudelleen. Rohkenen epäillä, ettei hän muistanut aiempaa tilannetta.
Mies rukoili Hopeavuoren kanssa ja alkoi puhua, ettei Jumala kutsu tätä väkisin valtakuntansa työhön.
– Jos lähtisin seurakuntatyöhön, mitään ei puuttuisi. Jos valitsisin toisin, Jumala ei siltikään hylkäisi. Se rohkaisi ja vapautti. Tiesin, ettei elämä mene pieleen missään vaihtoehdossa.
Jumala osoitti ymmärtävänsä, kuka ja millainen Hopeavuori on. Sai hänestä kiinni.
Meillä oli lähes elokuvamainen tilanne, jossa kumpikin sanoi melkein yhtä aikaa, että arvaas mitä.
Jonna Ojamäki jäi opintovapaalle. Häntä sijaistamaan ryhtyi eräs nuortentyön tiimiläinen. Kun opintovapaa venyi, eikä sijainen voinut jatkaa, Juha-Pekka Hopeavuorelta kysyttiin, hoitaisiko tämä syyskauden.
– Ajattelin, että ei kai siinä. Seurakunnanjohtajalle sanoin ehdoksi, ettei mun tarvitse pitää yhtään puhetta. Vierastin puhumista. Ajattelin, että ei kai mulla mitään annettavaa ole.
Syksy koitti. Hopeavuori puhui heti ensimmäisessä kesälomien jälkeen startanneessa nuortenillassa.
– Eikä korvaavaa puhujaa ole kertaakaan hommattu. Jotenkin palaset loksahtivat.
Mutta mitään voitokasta sarjaa helposti kielen päälle laskettuja puheita Hopeavuori ei tarkoita. Etenkin alkuvaiheessa kaivo tuntui kuivalta ja teologian opintojen puute hiersi. Raamatun lupaus siitä, että Herra on heikoissa väkevä, kuitenkin piti.
– Joka viikko olin Jumalan edessä toteamassa, ettei ole annettavaa, mutta Jumala puhui ja vaikutti.
Hopeavuori alkoi aavistaa, että tässä on hänen paikkansa, vaikka Ojamäki palasi vapaaltaan.
– Meillä oli lähes elokuvamainen tilanne, jossa kumpikin sanoi melkein yhtä aikaa, että arvaas mitä.
Hopeavuoren ”arvaas mitä” oli se, ettei hän halunnut jäädä nuorisotyöstä pois.
– Jonna taas sanoi, ettei koe nuorisotyötä enää omakseen. Hän halusi siirtyä toiseen rooliin seurakunnassa.
Näin tehtiin.
– Koin silti edelleen alemmuutta, kun ei ole täsmäkoulutusta. Mutta Jumala on antanut kaiken mitä tarvitaan, kuten minulle profetoitiin.

Nuoresta kapinallisesta on tullut se, joka voi osaltaan päättää, millaista kulttuuria seurakunnassa rakennetaan. Joko kaikki on muutettu?
Keski-ikää kolkutteleva Hopeavuori on löytänyt asioihin rakkaudellisempaa näkökulmaa — joka ulottuu muutostarpeisiin myös itsessä.
– Pari vuotta sitten huomasin, että puhun rumasti meidän seurakuntakuorosta, vaikka ne ihmiset rakastavat Jumalaa ja haluavat palvella. Liityin kuoroon hetkeksi. Halusin osoittaa, että mun täytyy tulla vastaan.
Lopulta kyse on vain musiikista, jota tehdään Jumalan kunniaksi.
– Ei ylistämisen tarvitse mahtua tiettyyn muottiin. Monet ylistysbiisit ovat jonninjoutavia ja monet vanhat hengelliset laulut tosi vahvoja. Näin myös, miten kuoron harjoituksissa vaihdetaan kuulumisia ja rukoillaan toisten puolesta.
Hopeavuori kokee nykyisin vahvuutena, että seurakunnassa on tiettyä erilaisuutta.
– Eri näkökulmat ovat voimavara, jos ne vielä saadaan keskustelemaan.
Vapaakirkollisessa kulttuurissa annetaan paljon painoarvoa keskustelulle. Omien sanojensa mukaan ”ilman teologista kompetenssia” yhdeksän vuotta nuorisotyötä tehnyt Hopeavuori on opettanut nuorillekin, ettei puhujan sanoja pidä ottaa suorana Jumalan puheena.
– Arvioiminen ja keskustelu kuuluu terveeseen uskossa kasvamiseen. Niin perustus rakentuu vahvaksi. Nuoret ovat tosi viisaita, heillä on paljon hyviä ajatuksia. Kun asiat tuodaan keskustelevasti, on helpompi ymmärtää, ettei se, mitä minä sanon, ole ylin auktoriteetti.
Hopeavuoren mieleen on jäänyt eräs lapsuuden mummolareissuista.
– Menimme mumman ja paapan kanssa tilaisuuteen, jossa vierailevalla puhujalla olivat maailmanlopun fiilistelyt vahvasti esillä. Hän heitti päivämäärän, jolloin Jeesus tulee takaisin.
Raamattu ei kuitenkaan aikojen ja päivien laskutoimituksiin kannusta.
– Muistan, miten paappani tuhisi, että ei ollut hyvä, ei mistään kotoisin.
Hopeavuori onkin tyytyväinen, jos joku nuorista tulee sanomaan, että hei, sä sanoit noin, mutta mitä ajattelet tästä isommasta kokonaisuudesta. Monesti jutellaan porukallakin, jos vastaan on tullut jotakin outoa tai mietityttävää.
Ilman kotibileitäkin on voinut pyöräillä kotiin viideltä aamuyöstä.
Kaikesta voidaan keskustella, mutta kaikki ei ole kaupan. Joissain asioissa nuorisotyöntekijän on linjattava vahvemmin, sanottava synti synniksi. Silloinkin tavoite on, että nuori ymmärtää takana olevat arvot. Kun ne sisäistää, eettisestä toiminnasta tulee itseohjautuvampaa. Sisäistäminen edellyttää kuitenkin myös koettelemista.
– Arvot ovat vain mielipiteitä, jos et seiso niiden takana tai kärsi niiden takia. Jumalan tahdossa eläminen haastaa meitä. Joudumme luopumaan, mutta saamme paljon, Juha-Pekka Hopeavuori sanoo.
Jälkikäteen se, mistä tietyssä hetkessä tuskalla luopui, ei välttämättä tunnu juuri miltään. Hopeavuori ei itse lähtenyt aikanaan kosteisiin kotibileisiin, vaikka niistä puhuttiin koulussa koko seuraava viikko. Näin nuoruus olikin rikkaampi.
– Varsinkin, kun lopulta sain myös uskovia kavereita. Heidän kanssaan oli paljon siistimpää, ja siitä kaikesta jopa muistaa jotain. Ilman kotibileitäkin on voinut pyöräillä kotiin viideltä aamuyöstä.
Kaikkein kipeimmät menetykset liittyvät ihmissuhteisiin, tilanteisiin, joissa arvomaailmoiden ero on ottanut kiinni. Tästä Hopeavuori puhuu nuorillekin avoimesti. Kuka vain voi löytää itsensä hetkestä, jossa suhde on syventynyt ja vetovoima valtava. Lopulta on todettava, että jos otetaan askeleita eteenpäin, omista arvoistaan joutuu joustamaan.
– Itse tilanteessa se voi tuntua jäätävältä ja herättää tunteen, ettei tämä voi olla oikein.
Se, että viime kädessä valitsee perustavat arvonsa, vahvistaa eettistä selkärankaa.
– Myös puolustettu arvo vahvistuu ja luottamus Jumalaan kasvaa. Lopulta saattaa todeta, ettei menettänytkään mitään sellaista, mitä ei saisi takaisin.

Teini-iän voimakkaat kokemukset Jumalan läsnäolosta tai profetioiden kautta saadut tienviitat ovat jääneet taakse. Pitääkö huolestua?
– Mulle se, että sisälläni on rauha, on vahvin merkki siitä, että asiat ovat tosi hyvin suhteessa Jumalaan, Juha-Pekka Hopeavuori sanoo.
Vahvoja tunteita ja tilanteita tarvitaan toisinaan — kuin tikapuita. Mutta kun on päässyt tietylle tasanteelle, tikapuut ovat tarpeettomat. Jos ei elä jatkuvien merkkien ja tunnustekojen ympäröimänä, uskosta tulee vahvan tietoinen valinta.
– Ei tarvitse kokea suuria, jotta usko on totta.
Nykyisin Hopeavuori tuntee Jumalan olevan jatkuvasti läsnä ja lähellä, hiljaisella tavalla. Rukouksesta on tullut jatkuvaa.
– Joka hetkessä, jossa on yhtään aikaa ja tuntuu siltä, pyrin olemaan Jumalan läsnäolossa.
Niissä vaiheissa, kun tarve kasvaa uskossa on ollut suuri, aikaa Jumalan kanssa on täytynyt erottaa selkeämmin.
– Välillä olen lähtenyt ajamaan autolla, huutanut Jumalan puoleen, että kiitti, kun elämä on niin hyvää, mutta onks tän pakko olla niin tämmöistä, Hopeavuori nauraa.
Jumalalle saa olla aito ristiriitaisellakin tavalla.