Jorma Laari kirjoitti Viikkolehden yleisönosastossa vanhoja muistellen ”Talkootyöllä ja yhteisponnistuksilla on vältetty moni vaikeus”. Kirjoitus kertoi esimerkin Kurikan vapaaseurakunnan rukoushuoneen talkoista 80-luvulla. Hieno homma!
Kirjoitukseni taustana ovat nuorukaisen kokemukset Lapualta ja myöhemmin lähes kuuden vuosikymmenen ajalta Tampereelta. Lisäksi otan kantaa muutamiin Laarin kommentteihin.
Rukoushuoneita talkoilla
Kasvattajaseurakunnassani Lapualla tehtiin rukoushuone talkoilla jo 50-luvun lopulla ja myöhemmin remonttia ja laajennus. Itse asiassa ensimmäinen rakennettiin jo 1910 Kellojankylälle. Sittemmin olen päässyt mukaan kymmeniin talkoisiin. Tosin useimpiin vain kynä kädessä. Etuoikeuden siihen antoi ammatinvalinta.
Sodan jälkeen Tampereella vapaakristillisissä seurakunnissa oli mittava rakennusboomi. Vuonna 1952 rakensi adventtiseurakunta, -54 vapaaseurakunta ja -57 helluntaiseurakunta. Kaikissa näissä hankkeissa talkootöillä oli aivan ratkaiseva rooli. Talous oli tiukalla. Perustukset kaivettiin siihen aikaan pääosin käsin. Rakennustarvikkeista oli pula.
Jokainen talkoita järjestänyt tietää, ettei se enää onnistu niin kuin 50–60 vuotta sitten.
Vapaaseurakunnan ensimmäisen kirkon lahjoitti kauppias Hildén vuonna 1888. Uuden valmistuessa se purettiin. Mainituilla uusilla kirkoilla oli mielenkiintoinen yhteinen nimittäjä, arkkitehti Bertel Strömmer.
Sittemmin olen kotiseurakunnassani Tampereella ollut mukana puolessa kymmenessä merkittävän kokoisessa remontissa, niin kuin moni muukin, ja kymmenissä muissa seurakunnallisissa hankkeissa. Ensimmäiset remontit tehtiin talkoilla, viimeiset vain olemattoman pienin osin.
Miksi niin? Jokainen talkoita järjestänyt tietää, ettei se enää onnistu niin kuin 50–60 vuotta sitten. Etelä-Pohjanmaa taitaa olla ainut paikka missä onnistuu, jos sielläkään. Mutta vain pienemmissä hankkeissa. Seinäjoellakaan rakennustalkoiden osuus ei tainnut olla enää merkittävä. Kauhavalla ja Lapualla suhteellisesti isompi?
Riskit hallintaan
Maailma on monin tavoin mutkistunut. Perinteiset talkoot ovat haastavia. Niiden varaan vaativimpia hankkeita ei voi perustaa. Riskien arviointi on oleellisen tärkeää, niin kuin sanakin opettaa. Sadantuhannen tai kymmenen miljoonan euron projekti vaatii aivan erilaisen toteuttamistavan.
Tampereen Keidas (uudisrakennus: asuntoja ja srk-tiloja) maksoi kokonaisuudessaan noin 8 miljoonaa euroa. Hanke kesti kaavoitus- ja rakennusvaiheineen yli 10 vuotta. Tarkoituksemme oli toimia itse rakennuttajana, mutta totesimme riskin olevan seurakunnalle liian suuri, jos tapahtuu sellaista mihin emme voi itse vaikuttaa. Muutimme sopimusmallia ja saimme pienennettyä riskin. Seurakunta selvisi velkaantumatta yli suunnitelmien. Tässäkin hankkeessa oli aivan riittävästi tarvetta laittaa ”polvilumpioita lattiaan”. Ainakin projektin vastuuhenkilöillä.
Tampereella kirkon tontilla oli rakennusoikeutta. Oli henkilöitä, jotka näkivät tulevaisuuden tarpeet. Lähdettiin liikkeelle. Rakennettiin uutta. Korjattiin vanhaa. Ihmettelemme tänään, minne sopisimme ellemme olisi uskaltaneet. Sama tunne on varmaan monilla muillakin omissa hankkeissaan.
Pakkomuuttoja
Uusien kirkkorakennusten rakentamiseen ei pääsääntöisesti jouduta tilatarpeen vuoksi, vaan rakennusteknillisten ongelmien vuoksi. Muun muassa sisäilmaongelmat ovat pakottaneet etsimään uusia vaihtoehtoja. On rakennusvirheitä tai on muodostunut korjausvelkaa vuosien aikana. Lähivuosina on jouduttu radikaaleihin muutoksiin ainakin Seinäjoella, Lahdessa, Jyväskylässä ja Turussa, jossa lopullinen ratkaisu taitaa vielä olla auki.
Pakkomuutto on seurakunnalle myös taloudellisesti tosi haastava. Seinäjoki olisi tuskin selvinnyt ilman yhteistä apua.
Viisaita vai tyhmiä päätöksiä?
Kiponniemen rakentamisen kustannusnousua on mahdoton ymmärtää. Talkoille oli varattu merkittävä rooli, joka ei toteutunut. Santalan myynnin edessä ihmetyksen sormi on edelleen suussa. Helsingissä Hotelli Annan myyntiä voi perustella jo silläkin, että hotellibisnes ei ole kirkon ydintoimintaa ja sisältää riskejä, joihin ei voi vaikuttaa. Näyttää siltä, että päättäjät toimivat siinä viisaasti.
Lopputuloksia emme vielä tiedä. Muuttuvatko epäonnistumisilta näyttävät päätökset ajan mittaan viisaiksi ja viisaat tyhmiksi? Herra yksin tietää. Vähintäänkin kannattaisi käydä läpi sekä onnistuneet että epäonnistuneet hankkeet. Antaa talkoolaisille heille realistisesti sopivat tehtävät. Tarpeita varmasti riittää.
Huolenpitoa
Uusien tilojen rakentaminen ja uusien tai vanhojen kunnostaminen on seurakunnalle iso haaste. Vielä suurempi haaste on, että pystymme pitämään ne kunnossa. Heti valmistuttuaan ne alkavat vaatia hoitoa. Ellemme hoida, olemme uusien ongelmien edessä.
Miten löytäisimme tavan pitää rakennuskantamme kunnossa? Voisiko löytyä malli, jolla voimme loiventaa syntyviä korjauskustannuksia esimerkiksi rempparahastolla, jotta remontit tulevat ajallaan hoidetuksi.
Talkoolaisia silti tarvitaan kohteiden kunnossapidossa. Sellaisiin talkoisiin ollaan parhaillaan valmistautumassa. Alle 75-vuotiaat telineillä, sitä vanhemmat lattiatasossa, ja ammattilainen tekee ammattilaisen työt.
Rakennukset eivät ole itsetarkoitus, vaan seurakunnan palvelijan osassa niin kuin mekin.
Vastuun kantajia
Useimmiten, ainakin vanhoissa seurakunnissa, saamme tehdä seurakuntatilojamme edellisten sukupolvien hartioilta. Tampereella Hildénin, Helsingissä ja monessa muussa paikassa Salmensaarien. Tähän ryhmään kuuluu myös Hjalmar Braxén.
Vähänkään isompien hankkeiden ollessa kyseessä tarvitsemme hankkeisiin uusia sitoutuneita tuoreita asiantuntijoita.
Niin kauan kuin seurakuntien elämä jatkuu — elleivät muutu kotiseurakunniksi — tarvitaan myös tiloja, oli niiden hallintatapa mikä tahansa. Uudet vuosikymmenet tuovat uusia haasteita ja uusia toimintamalleja. Hatunnosto uusien ja eri syistä pienenevien seurakuntien vastuullisille, jotka ovat monella tavalla uuden ajan ratkaisujen edessä. Teille aivan erityisesti iloa, intoa ja voimia!
