Kuinka monta kertaa olen työssäni kertonut ihmisille, että olemme lainassa toinen toisillamme. Laina-aikaa emme tiedä. Meidän poikamme laina-aika oli 25 vuotta. Ainoa, mitä meistä jää, on se jälki, jonka jätämme toisiimme.
Lainaus on pastori Tero Huvin kirjasta Rikkirevitty (Suomen Lähetysseura 2022). Huvin poika Verneri menehtyi oman käden kautta elokuussa 2019. Lapsen kuolema tuli täytenä yllätyksenä, vailla viestejä ja selityksiä.
– Klassisesti ajateltuna itsemurha ei ole oikein. Elämä on lahja, ja meillä on tietty laina-aika toinen toisellemme. Inhimillisesti katsottuna ymmärrän kuitenkin, että jollekulle itsemurha voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta, Huvi pohtii.
Pastori puhuukin nyt heikkouden ja keskeneräisyyden teologiasta, uskalluksesta asettua toisen ihmisen asemaan ja kohdata rikkinäisyyttä.
Syyllisyys on tullut tutuksi
Tero Huvia yllätti se, että moni kristitty on tragedian jälkeen ottanut yhteyttä puhuakseen läheisen itsemurhaan liittyvästä häpeästä.
– Suhtautuminen itsemurhaan on ollut kauhean ankara ja ehdoton.
Kirjassaan hän kirjoittaa, ettei kivun keskellä ole kertaakaan tuntenut häpeää. Kun kaikki romahtaa, häpeä ei ole ensimmäinen tunne. Onneksi. Sen ei pitäisi kuulua tuollaisella hetkellä kenenkään ihmisen elämään.
Syyllisyys sen sijaan on tullut tutummaksi. Huvi on miettinyt, olisiko hänen pitänyt huomata pojan mieliala aiemmin, olisiko pitänyt kuunnella paremmin. Ja vastaus on: olisi pitänyt.
– Sanotaan, ettei tarvitse kokea syyllisyyttä, mutta kyllä sitä voi kokea.
Minkä osan toinen voi ottaa?
Olisimmeko me selvinneet ilman vahvaa rukoustukea? Emme olisi, se on aivan varma.
Perustotuudet kirkastuivat
Menetys sysäsi monia asioita liikkeelle Tero Huvin elämässä. Hän kertoo laittaneena arvot remonttiin, ja rupeama on yhä kesken. Mies myöntää olleensa liian paljon poissa perheensä luota, laiminlyöneensä rakkaimpiaan.
Ja niin kuluneelta kuin se ehkä kuulostaakin, sovun rakentaminen ja anteeksianto ovat kirkastuneet.
– Riidat annattaa yrittää sopia ja asiat antaa anteeksi. Kuulostaa helpolta ja jopa naiivilta, mutta se unohtuu hyvin helposti.
Evankeliumi on myös näyttäytynyt hänelle uudessa valossa, kaikessa paljaudessaan ja yksinkertaisuudessaan.
– Hyvin monella uskovalla ihmisellä menee suuri osa elämästä siihen, että hän yrittää ymmärtää asioita. Raamatun viesti on toinen, se kehottaa ihmisiä elämään elämää, hän pohtii.
– Yritin jossain vaiheessa kovasti etsiä vastauksia ja selityksiä, kunnes tajusin, ettei niitä ole.
Jokaisen tulisi olla joku jollekulle
On vielä yksi kysymys, jota oman pojan menetys on pannut pohtimaan: voiko yksinäisyyteen kuolla? Se on todellinen kansantauti, Huvi uskoo. Siksi hän toivoo, että seurakunnissa jokainen ihminen tulisi näkyväksi, olipa sitten sosiaalinen ja toimelias tai hiljainen penkinkuluttaja. Samoin seurakunnassa tulisi muistuttaa ihmisiä siitä, että jokaisen tulisi olla joku jollekulle — kenenkään ei pitäisi luulla olevansa merkityksetön.
– Paras hengellinen kokous on se, jossa pastorina muistan kysyä ihmiseltä, mitä hänelle kuuluu. Eikä se riitä. Minun pitää myös kuunnella, mitä hänelle kuuluu.
