Tarinan alussa valokeilassa ovat neuvottomat opetuslapset ja pieni poika muutaman leipänsä ja parin kalansa kanssa. Sitten kuvaan tulee mukaan Jeesus, ja vähä moninkertaistuu. Ihme tapahtuu, ruokaa riittää.
Mutta ihme ei ole vielä ohi. Sillä kun kansa köllöttelee rehevällä nurmella ruokalevolla vatsat pullollaan, opetuslasten homma jatkuu. He kulkevat ihmisten keskellä ja keräävät syömättä jääneen ruoan talteen. Kaksitoista opetuslasta kahdentoista korin kanssa.
Pietarikin on kerrankin hiljaa.
Jatkan mielessäni tarinaa. Kuvittelen, miten yksi kerrallaan opetuslapset palaavat väkijoukon keskeltä ja kerääntyvät yhteen. Hämmentyneinä he katselevat toisiaan: jokaisen kori on kukkuroillaan tähteeksi jäänyttä leipää ja kalaa. Kukaan heistä ei tohdi sanoa mitään, Pietarikin on kerrankin hiljaa.
Miehet istuutuvat ruohikolle ja alkavat vaitonaisina nakerrella koriensa antimia.
Jeesus istuu hiukan sivummalla opetuslapsiaan katsellen. ”Aikamoinen ilta”, puhelee hän hiljaa Isälle. ”Harmi vain, että he eivät vielä oikeasti ymmärrä sen merkitystä, mitä täällä tänään tapahtui. Tämä oli vasta alkua. Vielä on matkaa jäljellä.”
”Hei, kaverit”, huikkaa hän sitten oppilailleen. ”Minusta tuntuu, että vastarannalla odotetaan meitä jo. Menkää te edeltä, minä jään vielä hetkeksi tänne.”
Jeesus nousee ja pudistelee ruohonkorret vaatteistaan. Sitten hän sanoo hymyillen: ”Ja ottakaahan eväät mukaan, voitte syödä veneessä.”
Virtaan ulos, ja lähteeni pinta nousee.
Kaikkiin neljään evankeliumiin on tallennettu tämä kuvaus ihmeestä — siitä, miten yliluonnollinen murtautuu rajallisen ihmiselämän keskelle ja luonnonlait kumoutuvat ainutkertaisella, mykistävällä tavalla.
Vai olisiko kyseessä sittenkin jotakin vielä enemmän? Arkipäivän ihme, joka tapahtuu joka kerta, kun olemme valmiita jakamaan toisille siitä, mikä meistä tuntuu niin kovin mitättömältä, niin vähäiseltä, että siitä tuskin itsellemme riittää. Ihmeen kaava on yksinkertainen: luovutan ensin Jeesuksen käsiin sen, mitä minulla on. Hän siunaa ja murtaa, ja kun alan jakaa siitä toisille, saan nähdä, miten se moninkertaistuu.
Mutta ihmeellisintä on se, ettei ihme pääty vielä tähänkään. Korini tyhjentyi, mutta nyt se täyttyy uudestaan, kukkuroilleen. Annan pois, ja saan kerätä korini täyteen. Virtaan ulos, ja lähteeni pinta nousee. Teen tilaa — ja hän täyttää minut jälleen.
