Suomen Vapaakirkon tunnustus laadittiin uskonnonvapauslain astuttua voimaan vuonna 1923. Siinä todetaan: ”Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi.” Keskiössä ei kuitenkaan ole se, keitä me olemme, vaan Hän, johon osoitamme: Jeesus Kristus, joka kuoli syntiemme tähden ja jonka Jumala herätti kuolleista kolmantena päivänä. Hänen ylösnousemuksensa mahdollistaa hengellisen heräämisen – uskoontulon.
Herättäminen on aktiivista toimintaa, jonka tavoitteena on johdattaa ihmisiä Jumalan tuntemiseen. Apostoli Paavali kuvaa Efesolaiskirjeen toisessa luvussa uskoontuloa kuolleista heräämisenä. Tehtävä on suuri: kukaan ihminen ei voi pelastaa toista. Hengellinen herääminen on Jumalan suvereeni teko, jonka jokaisen on saatava kokea henkilökohtaisesti. Silti jokainen kristitty on kutsuttu toimimaan tienviittana Kristuksen luo – luottaen siihen, että varsinainen pelastustyö on Jumalan käsialaa.
Entä säilyttäminen? Sana kuvasi hyvin nuoren herätysliikkeen tahtotilaa sata vuotta sitten. Nykyään se voi kuulostaa passiiviselta, jopa varastoimiselta. Siksi Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Tommi Koivunen on käyttänyt mieluummin sanaa vaaliminen. Emme tähtää vain yksittäiseen uskonratkaisuun, vaan Jeesuksen seuraamiseen koko elämän ajan. Uskoa vaalitaan ja siinä kasvetaan paikallisen seurakunnan yhteydessä. Valtaosa Uuden testamentin opetuksesta kuvaa evankeliumin muovaavaa vaikutusta arjessa — ihmissuhteissa, työssä ja valinnoissa. Iankaikkinen elämä huipentuu taivaassa, mutta se alkaa jo täällä hengellisestä heräämisestä.
Siksi herätämme ja vaalimme.
