Maahan tössähtävät järkevät kengät ja juuri sopivan kokoinen laukku. Laivastonsiniseen popliinitakkiin pukeutunut nainen sulkee sateenvarjonsa ja oikaisee hattunsa.
Hän on minua huomattavasti kuuluisampi kaimani. Ja aivan toinen tyyppi kuin Disneyn elokuvastudion rainassa hymy huulilla laulaa luritteleva Julie Andrews. Hän pistää asiat ja ihmiset paikalleen suu viivasuorana, mutta iskee silti silmää toisinaan juuri sinulle. Aina niin, ettet ole varma, tapahtuiko se todella.
Kun kaoottisen Banksin perheen asiat alkavat olla mallillaan, tulee päivä jona tuuli kääntyy.
Maija lähtee kuten tulikin. Ehkä etelänavalle pingviinien tanssiaisiin.
Kaimani taitoihin en yllä, mutta hänen hermonsa olen perinyt.
Kaksi Maijaa eivät ole kuin kaksi marjaa. Mutta tunnistan tuuliset päivät. Minutkin ne ovat kuljettaneet paikkoihin, joissa juuri minua on tarvittu. Ilman kaaostakin.
Kolme ja puoli vuotta sitten tunsin luissani ja ytimissäni tuulen olevan kääntymäisillään. Otti vielä monta kuukautta ennen kuin niin tapahtui. Poikkeuksellisesti pääsin valitsemaan suunnan. Lopulta se oli helppoa, sillä halusin päästä kirjoittamaan — mielellään paljon, mielellään kaikenlaista.
Olen päässyt. Työ sisältää toki valtavan paljon muutakin. Välillä olen ollut kuin kaimani lastenkamarissa, hoitanut montaa asiaa kerrallaan ja ottanut yllätyksistä kopin kolmannella kädellä. Kaimani taitoihin en yllä, mutta hänen hermonsa olen perinyt.
Toimittajana saa kohdata, mutta kohtaamiset tuppaavat olemaan jutun mittaisia. Olisiko pidempien kaarien aika?
Viikkolehdessä ovat koko kolmivuotiskauteni ajan puhaltaneet muutoksen tuulet. Tössähdin suoraan uudistamaan ensin verkko- sitten printtilehteä. Molempiin uudistuksiin voin edelleen laittaa nimeni alle, yhtenä muutamasta.
Kun uudenmuotoisen printtilehden yksivuotissynttärit lähestyivät, hyvästelin yhden työkaverin ja sain uuden. Työ on sujunut ennen ja jälkeen.
Viimeisin muutos oli kokonaan omani. Päätin tutkia, onko tuuli jälleen nousemassa. Toimittajana saa kohdata, mutta kohtaamiset tuppaavat olemaan jutun mittaisia. Olisiko taas pidempien kaarien aika?
Olen voinut työssäni muotoilla ja välittää lukijoille eri kirjoittajien ja haastateltavien löytöjä ja ajatuksia. Rikastuttavaa kyllä. Mutta josko taas jakaisi sitäkin, mitä itse on löytänyt Jumalan läsnäolossa ja ymmärtänyt hänen muuttavasta voimastaan.
Välillä juttu kirjoittaa itse itsensä. Ihmettelen vain, että näinkö tämän tosiaan teen.
Paikat, joissa minua on tarvittu, ovat poikkeuksetta olleet myös paikkoja, joita minä olen tarvinnut. Viikkolehden toimittajaksi minusta ei olisi ollut ilman aiempia ammattejani — ehkä etenkään ilman sitä, mitä minuun jättivät niissä kohtaamani ihmiset ja yhteisöt. Rakas rihmastoni.
Viikkolehtikin on vienyt minua kohtaamisiin, jotka muistan ikäni. Etenkin kasvokkaiset henkilökuvahaastattelut ovat usein kovin ainutlaatuisia. Nauretaan paljon, ehkä itketään vähän. Kuin saisi lahjan.
Sen jälkeen on minun vuoroni antaa lahja. Kirjoittaa juttu, joka tekee niin paljon oikeutta kohteelleen kuin kykenee. Välillä se kirjoittaa itse itsensä. Ihmettelen vain, että näinkö tämän tosiaan teen.
Lahjan tietää kulkeneen kumpaankin suuntaan, kun haastateltu soittaa jutun ensiversion saatuaan. Miten osasin kirjoittaa kohdilleen siitäkin, mistä ei edes puhuttu?
En minä aina osaakaan.
Mutta osaan sanoa yhdellä kielellä kiitos. Toivon tästäkin Viikkolehden numerosta näkyvän, että olen tehnyt työni tinkimättömästi viimeiseen pisteeseen asti.
Se on pienenevä piste taivaalla.
