Joulukirkkoon valmistautumiseen on vielä aikaa, huomasin kellosta. Nukun vielä vähän. Herättyäni totesin, etten ehtisi enää ajoissa kirkkoon. Harmitti.
Ensimmäiset joulukirkkomuistoni ovat lapsuudesta 60-luvulla, kun menimme kotikirkkoon reellä. Oli mukavaa olla veljen vieressä paksun peiton alla. Hevosen aisakulkunen kilkatti.
Söin aamupalan ja vietin jouluaamua kaikessa rauhassa. Yön jäljiltä puhelin oli jäänyt vielä äänettömälle. Siihen oli tullut jo puhelut kahdelta naapurilta. Soitin ensimmäiselle. Eeva vastasi ja kertoi, että kirkko palaa. ”Kamalaa… ihan kamalaa!” huudahdin.
Eeva sanoi olevansa lähdössä pian paluumatkalle joululoman vietosta ja pyysi käymään toisessa naapurissa. ”Hän oli ollut aika sekaisin” tuodessaan suru-uutisen suoraan joulukirkosta.
Narut
Juuri toinen naapuri olikin minua tavoitellut. Soitto hänelle. Kuulin tuoreeltaan, miten tilanne oli kirkossa edennyt. Miten pappi oli kesken saarnan ollut hetken hiljaa, sanonut sitten kirkon palavan ja antanut poistumisohjeet.
Kuulin myös naruista. Niillä oli suljettu ovi, jonka kautta naapuri miehensä kanssa oli ollut poistumassa kirkosta. Naru oli kuitenkin antanut periksi suntion työntäessä ovea, ja naapurini olivat päässeet narun alta ulos. Sakastin ovikin oli ollut sidottu ulkoapäin narulla, kertoi naapuripariskunta.
”Minä en voi unohtaa onnettomuuttani, en saa sitä mielestäni."
Narut ovissa. Minulle ne ovat olleet ehkä järkyttävintä koko tapahtumassa. Kolmisenkymmentä ihmistä joulukirkossa, joista suurin osa tuttuja. Naapurin kertoessa tapahtuneesta eläydyin tilanteeseen, jossa joutuu pakenemaan paloa ja sitten narut ovat estämässä ulospääsyä.
Joku halusi kirkossa olleiden kuolevan. Naruille ei ollut muuta syytä. Se oli selvinnyt jo kirkolla.
Olimme olleet edellisenä aamuna joulupuurolla naapureiden kesken. Se olisi voinut jäädä viimeiseksi tapaamiseksi.
Jono
Viestejä alkoi tulla eri puolilta Suomea tutuilta ja ystäviltä. Minulla meni tiedottajan rooli päälle. Samalla seurasin pitkin päivää uutisia netistä. Kävin naapuripariskunnan luona. Erilainen joulupäivä.
Illalla en jaksanut paloa enää yhtään. Laitoin puhelimestani virrat päältä. Nukkumaan käydessä tuli suru. Uni ei oikein tullut, mutta vapautti sitten myöhemmin todellisuudesta syvänä ja rentouttavana.
Tapaninpäivänä olin matkalla naapureiden kanssa muistohetkeen kirkon raunioille. Ajoimme lumisen, äärettömän kauniin maiseman halki. Aurinko oli alhaalla yhtä hehkuvan punaisena kuin median kuvat palosta.
Saman kirkkoreissun olemme tehneet yhdessä lukuisia kertoja, mutta koskaan aiemmin ei ole ollut edessä ja takana kiemurtelevaa, hitaasti etenevää jonoa – niin kauas kuin tiellä saattoi nähdä.
Ihmisiä oli kokoontunut vieri viereen kirkon isolle pihamaalle, jonka takana savusivat mustat rauniot. Näky oli epätodellinen. Kirkon puuttuminen ei mennyt tajuntaan, vaikka sen näki silmillään.
Mitenkähän kauan tarvitsee tutulla paikalla käydä ennen kuin uusi näkymä syrjäyttää sen entisen kuvan, joka on mielessä vuosikymmenten ajalta?
Risti
Muistotilaisuudessa saarnasi ilman sanoja iso, mustunut risti, jonka vapaapalokuntalaiset olivat löytäneet ja nostaneet pystyyn kirkon kiviaitaa vasten. Piispa Seppo Häkkinen viittasi siihen ja vakuutti ristin pysyvän, kun kaikki muu menee. TV-kameroiden kautta sanoma levisi ympäri Suomea.
Rautjärven kunnanjohtaja Harri Anttila luki rauhallisella äänellä Valitusvirsistä kohdan, jossa sanotaan: ”Minä en voi unohtaa onnettomuuttani, en saa sitä mielestäni. Kuitenkin minä toivon ja odotan, sillä minä ajattelen tätä: Herran armoa on, että vielä elämme – – Sieluni sanoo: — Herra on minun kaikkeni, Häneen minä turvaan.”
Kirkon puuttuminen ei mennyt tajuntaan, vaikka sen näki silmillään.
Iso joukko lauloi yhdessä virttä Hyvyyden voiman uskolliseen suojaan ja lausui yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen.
Jostain mediasta olin lukenut, että hautausmaa on kekäleiden peitossa. Minulla oli huoli isän ja äidin haudasta kirkon alapuolella. Kuvittelin mielessäni sen mustien kekäleiden peittämänä. Oli päästävä katsomaan.
Kävelimme haudoille jäistä rinnettä alas lähisukulaisen kanssa käsikynkkää. Hautausmaa oli aivan kunnossa, ainoastaan lumi oli vähän likaista paikoitellen. Sytytimme kynttilät pimenevässä illassa.
