Isoäitini sisko, Irja Helena Rannikko, eli tuttavallisemmin Ipu, syntyi Lemun kirkonkylällä eli nykyisessä Maskussa sisaruksista viimeisenä. Sisarukset ikäjärjestyksessä olivat Annikki, Einari, Niilo, Maire, Irma ja Irja. Perhe muutti Lemusta Turkuun neljä vuotta myöhemmin 1928, mutta matka jatkui pian Paimioon, jossa vanhemmat perustivat sekatavarakaupan. Tässä kaupassa valikoima oli hieman tavallista laajempi. Ipu muistaa muun muassa sen, että kaupassa oli myynnissä kankaita ja kaupan katosta roikkui myytävänä olevia pitkävartisia saappaita.
Paimiossa Ipu myös aloitti koulunsa. Tämä jakso elämässä jäi kuitenkin lyhyeksi, koska jo vuonna 1930 perhe muutti takaisin Puutarhankadulle Turkuun.
Pitkä ura kaupungin palvelussa
Kansakoulua Ipu kävi Cygnaeuksen koulussa torin laidalla. Sen jälkeen hän jatkoi jatkokoulua liikelinjalla ja töiden alettua iltaisin kauppaopiston liikeapulaiskoulussa. Ipu sai ensimmäisen työpaikan Heidekenin synnytyssairaalasta 17-vuotiaana. Harjoittalijalle ei aluksi tosin maksettu täyttä palkkaa, koska hän oli alaikäinen. Kirjanpidon ja kirjeenvaihdon opinnot kauppaopistossa eivät olleet turhia, sillä taidot tulivat tarpeeseen jo synnytyssairaalan toimistossa.
Seuraavaksi edessä oli vaativa työnhakuprosessi Turun kaupungin kiinteitsöosaston metsä- ja polttoainekontorin tehtävään. Tämä työ alkoi vuonna 1941. Turun kaupunki toimi Ipun työnantajana peräti 38 vuotta, ja sieltä hän sitten aikanaan jäi eläkkeelle.
Arvostettu valtakunnallinen musiikkivaikuttaja
Seurakunnan työ monessa eri muodossa on ollut Ipulle rakas koko elämän ajan. Yhteys Turun vapaaseurakuntaan on ollut kiinteä läpi elämän. Hän on innokas itseoppinut musiikki-ihminen, joka innosti musiikin pariin myös lukuisia ikätovereita ja ystäviä. Isä oli hankkinut lapsille Lemussa taffelipianon, ja se oli sytyttänyt perheen nuoriin musiikin kipinän.
Erityisesti Ipu johti kärsivällisesti mutta innostavasti seurakunnan kuoroa sekä vastasi usein säestyksestä niin sunnuntain kirkonmenoissa kuin perhejuhlissakin. Rannikon sisarukset tunnettiin laajalti musiikillisesta lahjakkuudesta ja heitä pyydettiin mielellään myös esiintymään yhdessä perheorkesterina. Minä muistan oikein hyvin, miten kokoonpano lauloi Ipun johdolla ja kitarasäestyksellä isoäitini Maire viulistina ja äitini Pirjo pianistina syntymäpäivillä tai kesätapahtumassa. Niilo ja Irma täydensivät kvintettiä, ja laulut laulettiin neliäänisesti. Myöhemmin taisi olla joskus niinkin, että minä ja molemmat siskoni olivat myös mukana musisoimassa.
Rannikon sisarukset tunnettiin musiikillisesta lahjakkuudesta.
Ipu tunnettiin Vapaakirkon valtakunnallisena musiikkivaikuttajana. Hänelle annettiin usein vastuu muun muassa Vapaakirkon kesäjuhlien valtakunnallisen kuoron johtamisesta. Haastatellessani Ipua, hän ei oikein osannut nimetä ketään tiettyä henkilöä esikuvakseen. Toisaalta kuitenkin kuoronjohtaja Lempi Laurel Turun baptistiseurakunnasta nousi tällaiseen asemaan. Ipu koki, että hänestä huokuivat hyvän kuoronjohtajan ominaisuudet. Lempi Laurel työskenteli kangaskaupan johtajana, mutta musiikki oli yhdistävä tekijä.
Mannerheim-solki tunnustuksena partiotaipaleesta
Partio on ollut lapsuudesta asti Ipulle erittäin tärkeä osa elämää. Turun Poikaversot perustettiin 1931, mutta tytöt joutuivat odottelemaan omaa lippukuntaa aina vuoteen 1947 asti. Ipu muistaa, että hän ja muut tytöt seurasivat haaveillen ja ihaillen poikien partiotoimintaa kirkon takapihalla, kun poikien johtaja Rauhalan Jussi juoksi polvihousuissa ja partioasussa ohjaamassa kolkkapoikia ja vartiolaisia partiotaitojen taitorasteilla.
Tyttöversojen aloittaessa toimintansa Ipu liittyi heti mukaan, ja tämä partiotaival jatkuu tänäkin päivänä.
Tyttöversojen aloittaessa toimintansa Ipu liittyi heti mukaan.
Minun varhaisimmat partiomuistoni liittyvät myös vahvasti Ipun partiouraan. Hän opetti minulle ensimmäiset partiolaulut Versolippukuntien suurleirillä 1976 Mamrensaaressa Hankoniemen lähistöllä ja 1978 Turun vapaaseurakunnan Kakskerran leirikeskuksessa. Niistä ovat aivan erityisen hyvin painuneet mieleeni Vanahat ne verkkoja kuttoo ja Totta partiomieles tallella on sekä Versomarssi. Turussa yksi varma kevään merkki on luonnollisesti partioparaati.
Ipu-täti ei oikein tarkkaan muista, kuinka monta kertaa hän paraatiin osallistui. Hän kertoo alkuun seuranneensa paraatia kadun varressa haaveillen joskus liittyvänsä ryhdikkäiden ja iloisten nuorten joukkoon. Pian näin sitten tapahtuikin.
Paraatikertoja on ollut varmasti kymmeniä, joista yhden yhteydessä hänelle myönnettiin Mannerheim-solki. Lisäksi hän on saanut tunnustusta pariotyöstä niin piiriltä kuin Suomen Partiolaiset ry:ltäkin.
Seurakuntatyö on ollut sydämenasenne
Ipu-täti on aina ollut aktiivinen liikkuja, ja matkustelu on ollut osa elämää nuoresta asti. Hän aloitti ulkomaanmatkailun sotien jälkeen osallistumalla Norjassa pohjoismaiselle partioleirille. Lisäksi hän vieraili lukuisia kertoja kuoron kanssa Virossa, sukulaisten luona Italiassa ja kerran seurakuntavierailulla Itävallassa.
Eksoottisin matka kuitenkin oli 1977 tehty ryhmämatka Intian kautta Nepaliin tapaamaan minua, siskojani ja vanhempiani. Sillä kerralla hän myös muiden mukana kävi vaeltamassa Gorkhassa Himalajan rinteilläkin. Vaikuttavaksi matkaksi hän mainitsee myös käynnin Israelissa ja 80-vuotismatkan Ranskan Nizzaan.
”Olen aina halunnut osoittaa lähimmäisen rakkautta käytännössä.”
Harrastuksina Ipulla olivat luonnollisesti laaja musiikkitoiminta ja aktiivinen partiotyö etenkin lippukuntatasolla sekä seurakunnan muu lapsi- ja nuorisotyö. Lisäksi hän nautti lähes vuosikymmen mittaisesta mökkeilystä Paraisilla. Siellä riitti aina mukavasti puutarhatöitä.
Seurakuntatyö puolestaan on ollut pikemminkin sydämenasenne ja kaiken tekemisen keskipiste.
– Olen aina halunnut osoittaa lähimmäisen rakkautta käytännössä, ja se oli luontevaa toteuttaa seurakunnan toiminnassa, Ipu kertoo.
Seurakunnan hallinnollisen työn tukeminen vapaaehtoisena palvelutehtävänä jatkui myös eläkevuosina muun muassa Turun vapaaseurakunnan toimiston taloushallinnon ja jäsenrekisterin hoidossa.
Voimana kyky iloita pienistä asioista
Kun Ipun siskon, Mairen, puoliso Eero kuoli, päättivät sisarukset lyödä hynttyyt yhteen ja muuttivat Turussa yhteiseen kaksioon Tuureporinkadulle. Siitä oli lyhyt matka niin seurakuntaan kuin sukulaisten ja ystävien koteihinkin.
Maire-mamman ohitettua 99 vuoden iän koko suku kovasti odotti, että saisimme viettää ensimmäisiä satavuotisjuhlia, mutta toisin kävi. Hän nukkui pois vain muutamaa kuukautta ennen juhlapäivää. Nyt kuitenkin satavuotisjuhlat ovat totta! Ipua haastatellessani hän hämmästeli kovasti, miten on ylipäätään mahdollista, että nyt on jo 100 vuotta tullut täyteen. Minä totesin, että läheltä hänen elämäänsä seuranneena se ei tunnu minusta lainkaan hämmästyttävältä.
”Muistakaa rukoilla seurakuntien työntekijöiden ja vastuunkantajien puolesta.”
Ipusta on aina huokunut elämän tasapainoisuus ja kyky iloita pienistäkin asioista. Näkökyvyn heikkeneminen ja lopulta sen täydellinen menettäminen olivat henkisesti varsin rankkoja kokemuksia. Mutta niistäkin on selvitty, ja uusia ilonaiheita on löytynyt pitkin matkaa.
Viime vuodet Ipu on asunut Turun palvelukoti Candolinissa konserttitalon takana. Siellä myös vietämme merkkipäivää läheisten ja sukulaisten kanssa. Kun kysyin Ipulta, haluaisiko hän lähettää terveisiä Viikkolehden lukijoille, vastaus oli lyhyt mutta selkeä:
– Muistakaa rukoilla seurakuntien työntekijöiden ja vastuunkantajien puolesta, jotta he tekisivät viisaita päätöksiä!
Hyvää syntymäpäivää rakas Ipu-täti sekä siunattuja ja ilontäyteisiä päiviä juhlien jälkeenkin!
Juha Valta
Kuvituskuvat: Pixabay
