Ortodoksisen ja luterilaisen kuvan teologian välisistä yhteyksistä ja jännitteistä lokakuun alussa väittelevä Timi Korhonen pohtii, onko ikoni Troijan hevonen.
– Eikö toiselle perinteelle ominainen elementti tuo oman kristillisen perinteen linnoitukseen saapuessaan mukanaan aina kokonaisen teologisen ymmärryksen?
Ikonien Kristus on usein majesteetillinen, kullassa ja loistossa ei säästellä. Jeesusta katsotaan ikonin kautta ikään kuin ylöspäin. Länsimaisessa kirkkotaiteessa Jeesus muistuttaa enemmän kadulla kohdattavaa lähimmäistä, joukkoomme laskeutunutta.
– Molemmat perinteet tunnustavat kaksisuuntaisen liikkeen ylös- ja alaspäin. Ortodoksikin palvoo lihaksi tullutta Kristusta. Ikonit antavat materiaalisina kuvina ja lihallisen ihmiskäden töinä aineelle arvoa, todistavat alaspäin laskeutuvasta armosta.
Protestanttisessa korostuksessa siitä, että Jumala on kanssamme maan päällä, voi edetä liian pitkälle – sananmukaisesti maallistua.
– Ortodoksit kysyvät, kadottaako läntinen teologia Kristuksen jumalallisen luonnon. Vastakritiikki koskee Jeesuksen inhimillisen luonnon ohutta korostusta idässä. Mikä kuva tallentaa molemmat? Esimerkiksi Kristus Pantokrator -ikonit tavoittavat hienosti sekä lihaksi tulleen että taivaaseen astuneen Herran, Kaikkivaltiaan.
Ehkä ikonia ja länsimaista kuvaa Jeesuksesta voi myös katsoa rinnakkain. Ortodoksinen kuvaperinne voi tarjota protestantillekin hienoja löytöjä.
– Kriittinen saa silti olla, miettiä, tuleeko ikonien mukana jotakin itselle vierasta ja epätoivottavaa.
Älä tee jumalankuvaa
Kuvan teologia perustuu kirkkojen perinteeseen, sillä Raamatusta ei löydy esteettistä teoriaa tai käskyjä maalata kuvia.
– Kymmenen käskyn kuvakielto katsotaan voimassa olevaksi sekä ortodoksisessa että luterilaisessa kirkossa. Kuvien palvonta tuomitaan ja yleensä pidättäydytään kuvaamasta Isä Jumalaa. Asian ongelmallisuus ymmärretään luonnostaan, eihän Isä ole isä fyysisessä mielessä.
Toisaalta Raamatun tekstit luovat ja käyttävät Jumalasta rikkaita kieli- ja mielikuvia. Eikö niitä voi kuvallistaa?
– Aivan hyvä näkökulma. Ehkä kieli- ja mielikuville voitaisiin sallia laajempi skaala kirkkotaiteessa. Toisaalta, jos Raamatussa esimerkiksi sanotaan, että Jumalan sieraimista tulee savua, toimiiko kuva tästä hyvänä Jumalan tuntemiseen kasvattajana?
Lutherille merkit olivat tärkeitä. Sakramentteihin yhdistyvä leipä ja viini tai vesi, ei ollut vain symbolia, jota ilmankin voitaisiin elää. Hän kiinnitti huomiota myös Nooan kertomuksen sateenkaareen ja idän tietäjien havaitsemaan tähteen.
Ikoneista puuttuvat varjotkin, koska niitä ei ikuisuudessa ole. Luterilaisuudessa taas korostetaan, että Golgatalla oli varjoja kaikissa merkityksissä.
– Luther ajatteli, että Jumala vahvistaa sanansa näkyvin merkein, äärellinen voi pitää sisällään ääretöntä. Sveitsin reformaatio torjui tämän ajatuksen ja pitäytyi myös Jeesuksen kuvaamisesta. Jean Calvin ajatteli, että koska emme tiedä, miltä Jeesus näytti, emme voi tehdä kuvaa hänestä.
Bysantissa 700- ja 800-luvuilla esiintynyt kuvakielto, ikonoklasmi liittyi sekin Jeesukseen. Ajateltiin, ettei saa kuvata vain Jeesuksen inhimillistä luontoa, jumalallista luontoa taas oli mahdotonta kuvata. Kuvia puolustavat katsoivat niiden ilmentävän Jeesuksen persoonaa, jossa molemmat luonnot yhdistyvät.
– Tämä oli puoliksi väistöliike, ei niinkään täydellinen ratkaisu ikonoklastien esittämään ongelmaan. Ongelma palautuu kaksiluonto-opin haasteellisuuteen. Raamatussa kahta luontoa ei eritellä vaan asiaa kuvataan narratiivisesti, kertomuksellisesti.
Tuplarealismia
Ortodoksisessa ymmärryksessä ikonit edustavat realismia Jeesusta kuvatessaan. Traditio ajatellaan säilyttäneen tiedon siitä, miltä Jeesus näytti.
– Läntinen Jeesuksen kuvaamisen malli nousee Kreikan jumalista, kuten Apollosta, parrakkaasta nuorukaisesta. Ortodoksit uskovat vakaasti, että evankelista Luukas teki Jeesuksesta ja Jumalansynnyttäjästä kuvan. Myös Jeesus itse teki kuvan itsestään. Käsittä tehty kuva syntyi, kun Jeesus painoi kasvonsa kankaaseen.
Historiallista todistusaineistoa tälle perinteelle ei ole, eikä ikonia katsovan mieleen välttämättä myöskään nouse ensimmäisenä ajatus realistisesta ilmaisusta.
– Modernin ikoniteologian johtohahmo Leonid Ouspenskyn mukaan ikonit ovat tuplarealistisia. Niissä kuvataan ihminen ihmisenä, materiana. Toista realismia edustaa ikuisuuden näkökulma, josta myös pyhiä ja Jeesusta kuvataan. Tässä mielessä ikonit todistavat ruumiin ylösnousemusta ja ikuista elämää.
Lännessä on muistutettu kuvin, että pyhät ovat lihaa ja verta, elivät ajassa ja paikassa.
– Ikoneista puuttuvat varjotkin, koska niitä ei ikuisuudessa ole. Luterilaisuudessa taas korostetaan, että Golgatalla oli varjoja kaikissa merkityksissä. Miksemme siis kuvaisi varjojen todellisuutta sellaisena kuin se oli ja tapahtui?
Osoittava sormi
Luterilaisuuden ristinteologinen korostus on ohjannut sen suhdetta kuvaan. Ristin teologia painottaa heikkouteen verhoutuvaa voimaa, tappioon piiloutuvaa voittoa ja rumuuden kantamaa kauneutta. Ortodoksiseen kuvateologiaan taas on vaikuttanut platonistinen käsitys ikuisesta todellisuudesta, joka on häilyvää ja katoavaa materiaalista maailmaa arvokkaampi.
– Toki kaikki kristityt tunnustavat lihaksi tulleen Jumalan, ruumiin ylösnousemuksen ja sen, että materiaalinen maailma on hyväksi luotu. Ortodoksisessa perinteessä elää kuitenkin vahva ajatus maallisesta siltana ikuisuuteen. Ikuinen todellisuus on kaikkialla läsnä. Materiaalisen maailman arvo perustuu siihen, että se on väylä päästä kosketuksiin ikuisen kanssa.
Läntinen Jeesuksen kuvaamisen malli nousee Kreikan jumalista. Ortodoksit uskovat vakaasti, että evankelista Luukas teki Jeesuksesta kuvan.
Kuvaopissa tämä näkyy siten, että kuva ja se mitä kuva kuvaa ovat vahvassa yhteydessä. Kuvassa Kristuksesta on läsnä Kristus.
– Tämä on protestanttiselle ymmärrykselle vierasta, joten kuvankin paikka on vaatimattomampi. Koen itsekin sanan korostamisen raamatullisena ja oikeana. Sana on kuvaa velvoittavampi, suorempi ja toimivampi. Sanalla ja sen kuulemisella on ohittamaton merkitys kristillisenä ilmoituksena.
Toisaalta, vaikka Luther korosti pelastavaa ja uutta luovaa sanaa, hän antoi merkityksen kuville sanan rinnalla. Luther ei suhtautunut Marian ja pyhien kuviin niin ehdottomasti kuin kuvitellaan. Hän salli pyhien ja neitsyt Marian kuvien käytön, jopa rohkaisi siihen.
– Luther pohti kiinnostavasti ajatusta Johanneksen sormesta. Johanneksen tehtävä oli osoittaa Kristusta, pelastuksen lähdettä. Hänen sormessaan ei ole mitään pyhää tai pelastavaa, mutta sen rooli on silti valtavan tärkeä. Tästä aukeaa hieno näkemys siitä, mitä kuva voi olla.
Kuva voi osoittaa Jeesukseen olematta Jeesus – tavalla, joka kääntää katseen.
Tekstit: Maija Latvala
Kuvattomat kirkot

Luterilaisten kirkkojen suunnittelussa suositaan nykyisin etenkin esittävistä kuvista riisuttua linjaa.
– Asiaa ei ole juuri sanoitettu. Ehkä Jeesus-hahmo koettaisiin alttarimaalauksena vahvana kannanottona, tyrkyttämisenä ja vaihtoehdottomuutena. Halutaan tukea avointa spiritualiteettia, sitä että ihminen täyttää itse vapaasti tilan.
Korhonen kuitenkin pohtii, tarkoittavatko kirkkojen tyhjät seinät hengellistä tyhjyyttä ja autiutta. Uusissa kirkoissa on toki kauneutta, ei-esittävää taidetta ja symboliikkaa. Ikoneistakin on tullut luterilaisissa sakraalitiloissa jatkuvasti hyväksyttävämpiä. Samalla kuvat Jeesuksesta vähenevät.
– Taiteella on sille ominainen tendenssi, avoimuus pyhyydelle. Mutta se jää usein yleisluontoiseksi. Katsojaa kutsutaan kyllä osallistumaan, mikä on hieno juttu. Kristinusko on kuitenkin ilmoitususkonto. Tästä ilmoituksesta voidaan myös tehdä kuvia.
Ehkä Jeesus-hahmo koettaisiin alttarimaalauksena vahvana kannanottona.
Onko mitäänkuvaamattomuuden taustalla mitäänsanomattomuutta? Onko esittävistä kuvista riisuutuva kirkko myös kirkko, joka tyytyy vain tarjoamaan avoimia tiloja yksilön rakentaa hengellisyyttä omista lähtökohdistaan?
Timi Korhonen alkaa kuvailla Vincent van Goghin maalausta Tähtikirkas yö.
– Taivaalla näkyvät valovirtaukset ovat sulaa armoa, Jumalan rakkautta ja luomakunnan hyvyyttä. Alla on kylä, jonka talojen ikkunoista loistaa sama valo, sama armo, rakkaus ja kirkkaus.
Keskellä kylää on pimeä kirkko.
– Van Goghilla oli vahva kristillinen vakaumus. Hän kuitenkin pettyi jatkuvasti ja monin tavoin aikansa pappeihin ja julistajiin. Maalaus on visuaalinen tuomio. Kuva pimeästä kirkosta puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Samassa kuvassa on silti myös Jumalan armo.