Jos asiat olisivat menneet jonkin verran toisin, Tommi Karjalainen pyörittäisi postimerkkien tarjoushuutokauppaa. Mutta sekä maailma että Karjalainen liikkuivat koko lailla toiseen suuntaan.
– Meillä oli akateeminen duunariperhe. Äiti tosin korjaisi, että yrittäjäperhe, Karjalainen sanoo.
Kaikki perheenjäsenet lukivat paljon, ruokapöydässä keskusteltiin politiikasta ja yhteiskunnasta. Koko perheellä pyöritettiin keräilyalan huutokauppaa. Pieni Tommi väänsi käsikäyttöisen kopiokoneen kampea heti, kun yletti. Kammetut myyntiluettelot lähetettiin asiakkaille. Onneksi työ maittoi.
– Keräsin itsekin postimerkkejä, olin Valkeakosken nuorten filatelistien puheenjohtaja, Karjainen naurahtaa.
Duunariperhe Karjalaiset eivät tosiasiassa olleet siksikään, että isä työskenteli myös kansainvälisen yrityksen keskushallinnossa isohkossa roolissa. Hän tunsi tosin syvää vastenmielisyyttä titteleitä ja tärkeilyä kohtaan.
– Meni työpalavereihin samoissa vaatteissa, jossa oli ollut illalla kalassa. Se taisi olla teennäisyyskapinaa, Karjalainen arvelee.
Jotakin kapinasta tarttui poikaankin. Tommi Karjalainen johtaa kyllä, kun näkee tarpeen, mutta viis veisaa natsoista ja nimikkeistä.
Usein tuntui, että muut ovat sisällä jossakin, johon Karjalainen ei yllä. Vaikka saattoihan se olla toisinkin päin.
Vanhemmilla ei ollut kummempaa uskonnollista vakaumusta kuin se, että lahkolaisissa lienee jotakin epäilyttävää. Tommi Karjalainen olisi saanut ”pakanana” vapautuksen uskonnontunneista, mutta katsoi pääsevänsä helpoimmalla, kun kulkee joukon jatkona. Vaikka hän luki valtavia määriä scifiä, kauhua ja fantasiaa, koulunkäyntiin lukuhalut eivät kanavoituneet.
– Puolivaloilla mentiin.
Sekä Karjalaisen isän että äidin suvuissa on ollut poikkeuksellisen rankkoja tilanteita ja tapahtumia. Äidille oli kehittynyt pikimusta huumorintaju — ilman maitovaraa ja periytyvänä sorttina, joten poikakin piinasi omintakeisella huumorillaan osaa opettajistaan. Uskontoa opettivat vuoron perään pappispariskunnan osapuolet. Järjestelyn seurauksena Karjalainen sai numeroksi joko kasin tai viitosen. Pikkuvanha oppilas kyseli kaikenlaista vain ärsyttääkseen, eikä ollut ennen myöhäistä teini-ikää juuri kiinnostunut ikäistensä seurasta.
– Koin ulkopuolisuutta ja ajattelin olevani erilainen.
Usein tuntui, että muut ovat sisällä jossakin, johon Karjalainen ei yllä. Vaikka saattoihan se olla toisinkin päin.
– Nykyisin olen sinut erilaisuuteni kanssa. Näen sen voimavarana, Karjalainen sanoo.
Maailma vaikuttaa yksityiskohtia myöten suunnitellulta, ajatteli lukioikäinen Tommi Karjalainen. Ja kun on suunniteltu, on suunnittelija. Sellainen uskoontulo.
Pian Karjalainen päätyi kaverien mukana Valkeakosken vapaaseurakunnan nuorteniltoihin. Pari vuotta aiemmin eräs ystävistä oli alkanut rukoilla, että sinne tulisi muitakin nuoria. Rukoukseen vastattiin ruhtinaallisesti.
– Meitä oli parhaimmillaan nelisenkymmentä. Osa pullautettiin ulos luterilaisesta seurakunnasta, jossa oli karsaasti evankeliumin julistamiseen suhtautuva nuorisotyöntekijä.
Kukoistuskausi oli tiivis ja lyhyt.
– Ylpeiltiin, että Henki saapui Valkeakoskelle ennen Torontoa.
Kirkon lattialle lasketusta putkitelevisiosta katsottiin Amerikan saarnaajia ja otettiin mallia. Villejä ilmiöitä alkoi esiintyä.
– Niitä ei taidettu oikein osata seurakunnassa arvioida, Karjalainen pohtii.
Hän ei kokenut oloaan karismaattisen kuohun keskellä aivan kotoisaksi, mutta päätteli olevansa vasta uskoon tulleena vain kokematon. Ja puhuihan Karjalainenkin kielillä. Se olikin merkittävää, sillä nuoren miehen viimeinen tupakka oli jäänyt vielä tumppaamatta.
– Se ei ollut este Jumalalle.
Karjalainen lausui Jumalalle vilpittömän Salomonin rukouksen: Siunaa opinnot, anna viisautta.
Jeesuksen seuraajan pitää auttaa ihmisiä. Kuka auttaa ihmisiä? Sairaanhoitaja!
Päättelyketju vei Tommi Karjalaisen armeijan jälkeen Turkuun. Kolmen kuukauden opintojen jälkeen hän totesi, että parempi auttaa ihmisiä jollain muulla tavoin kuin sairaita hoitamalla. Karjalainen kävi sekä helluntai- että vapaaseurakunnassa. Edellisessä oli paljon nuoria, jälkimmäisessä vietettiin sunnuntait. Pian mies otettiin oppisopimuksella tekemään vapaaseurakunnan nuorisotyötä.
Karjalainen suoritti nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan tutkinnon. Hihaan tarttui hyvää oppia ryhmän toiminnasta, ja hän osasi mielestään puhua innostavasti. Syvälliseen raamatunopetukseen vain ei oikein ollut välineitä. Onneksi nuoret tulivat kirkkoon sunnuntaisinkin. Porukalla täytettiin pari penkkiriviä ja moni piti pastorina Turussa tuolloin olleen Hannu Vuorisen opetuksista. Karjalaisesta alkoi tuntua, että työkalupakin täydentämisen aika oli tullut.
– Pastoriopinnot Santalassa olivat aika selvä ratkaisu, jos vapispiireissä halusi opiskella teologiaa. Silloin ajateltiin, että yliopistoon ei mennä kuin menettämään usko.
Opintojen alkaessa Karjalainen lausui Jumalalle vilpittömän Salomonin rukouksen: Siunaa opinnot, anna viisautta.
– Siihen vastattiin, vaikken uskokaan, että minulle mitään aivosiirtoa tehtiin.
Hyvin sujuvat opinnot pistettiin merkille. Nuori mies otettiin seurakuntatyöhön jo opiskeluaikana.
– Toimin myös opiskelijapastorina, vaikka olin itsekin opiskelija, naurahtaa Karjalainen.
Hämmentävä tilanne kertoi, että hänen lahjansa nähtiin. Vaikka eteenpäin tuupittiin, palaute ei tuntunut sisäistyvän. Karjalainen uskookin, että huono itsetunto ja vääristynyt käsitys nöyryydestä ovat estäneet häntä tarttumasta riittävän ajoissa ja määrätietoisesti joihinkin mahdollisuuksiin.
– Mutta ne eivät ole koskaan estäneet tarttumasta työhön, sillä olen myös velvollisuudentuntoinen.
Turussa koettu tilanne toistui vuosia myöhemmin. Karjalainen tunnisti jälleen tarpeen uusille työkaluille ja suuremmille lihaksille. Hollannissa toimiva amerikkalaisevankelikaalien perustama teologinen seminaari ei tosin tarjonnut niin suurta akateemista haastetta kuin hän etukäteen uumoili. Opiskelijoille korostettiin, että opintojen jälkeen palataan kotimaahan palvelemaan, ei karata akateemisiin sfääreihin.
– Siellä vieroksuttiin myös sitä, miten kaikki haluavat johtaa, mutta harva haluaa tehdä töitä, Karjalainen sanoo.
Kun maisteriopinnot olivat kasassa, Karjalainen huomasi olevansa tyhjän päällä. Kotimaassa ei ollut työtä odottamassa — ei hänelle, eikä Maaret-vaimolle, jonka kanssa Karjalainen oli avioitunut juuri ennen muuttoa Hollantiin.
Yllättäen opettajat tukivat Karjalaisessa virinnyttä ajatusta jatko-opinnoista. He arvelivat, ettei mies ehkä näe itseään aivan oikeassa valossa, hänellähän on selkeä akateeminen lahja.
– Kysyin Maaretilta, lähdetkö mukaan, jos saan paikan.
Maaret lähti. Skotlantilaisyliopisto on anglosaksisen maailman kolmanneksi vanhin.
– Jos Hollannissa tuntui, että opinko uutta, nyt olin päätä muita lyhyempi.
Opiskelijat olivat aiempien opinahjojensa parhaimmistoa. Samoilla kursseilla oli sekä jatko-opintonsa vasta aloittaneita että niitä pidempään tehneitä. Opintojen vaativuutta tasapainotti se, että Karjalaiset löysivät itselleen perinteikkään seurakunnan, jossa oli käsittämättömän hyvä olla.
– Olen käynyt aina mielelläni seurakunnassa. Nyt tuli tunne, etten haluaisi millään olla pois. Edelleen harmittaa, jos en käytännön syistä pääse jumalanpalvelukseen.
Moni opiskelijatoveri kipuili uskonkriisien kurimuksessa, etsi itseään ja Jumalaa muuttuneiden ajatusten ja tunteiden keskellä. Useita liittyi katoliseen tai anglikaaniseen kirkkoon. Karjalaisen uskonkriisit ovat kuitenkin kiertäneet. Opinnoissa vastaan tuleviin tietoihin ja näkökulmiin on ollut helppo suhtautua levollisesti.
– Olen kai notkea ajatuksiltani tai riittävän pragmaattinen, mies arvelee.
Jumala hänen on ollut aina helppo kokea läheisenä. Karjalainen rukoilee usein autoa ajaessaan, puhuu Jeesukselle kuin tämä istuisi vieressä.
Välillä opettaessa flow on niin vahva, että mietin, saako näin nauttia, eihän tämä vain käänny ylpeyden puolelle.
Suomeen palaaminen oli yllättävän helppoa. Opetustyö teologisessa opistossa tuntui heti omalta.
– Välillä flow on niin vahva, että mietin, saako näin nauttia, eihän tämä vain käänny ylpeyden puolelle, Tommi Karjalainen tunnustaa.
Hän on herkästi opiskelijoiden kaveri, mutta ei ole tehnyt siitä ongelmaa.
– Alkuun mietin, tarkoittaako se, että työt jäävät palauttamatta.
Moni opiskelija katsoo opettajaa ylöspäin. Ammatin vaara on, että narsismi alkaa rehottaa. Miten Karjalainen pitää sen kurissa?
– Olemalla naimisissa, mies nauraa.
Todellisuuteen palauttajia löytyy luokkahuoneestakin.
– Meillä on todella hyvät opiskelijat, kyllä he haastavat.
Mitään työntöä pois nykyisistä tehtävistä ei ole. Silti Karjalaisessa heräsi alkuvuodesta uutta uteliaisuutta. Kirkkokunnanjohtajan valintaa varten perustettu työryhmä oli kerännyt tietoa johtajaan kohdistuvista odotuksista ja tarpeista. Tiedon pohjalta laadittiin kriteeristö johtajaksi etsittävän henkilön osaamisesta ja ominaisuuksista.
Karjalainen esitteli kriteereitä eräässä tilanteessa. Nyt hän pohtii, miten sanoa asia niin, että se kuulostaa siltä, mitä se oli: hyvin luonnolliselta.
– Alkoi tuntua kuin kuvaisin itseäni. Ajatus itsestäni tehtävässä ei tuntunut enää niin etäiseltä kuin aiemmin.
Karjalainen oli jo kieltäytynyt mahdollisesta ehdokkaaksi asettumisesta — kahdesti. Kaimalleen Tommi Koivuselle hän oli sanonut ajat sitten, että tästä tulisi hyvä kirkkokunnanjohtaja.
– Kanta on yhä sama.
Mutta mieleen palasi nöyryyttä käsitellyt luento Skotlannin vuosilta. Se, joka oli aikanaan kääntänyt Karjalaisen ajattelun itsestään päälaelleen.
– Luennon ydin oli tämä: Kaikki kykymme ovat lahjaa, ja lahjoilla on antaja. Lahjoihin pitää suhtautua kiitollisuudella ja ymmärtäen, että ne on annettu syystä. Omien kykyjen riittävyys tai kokemus erilaisuudesta ovat näyttäytyneet minulle luennon jälkeen epäolennaisina kysymyksinä, Karjalainen kertoo.
Olennaista on palvella, ja palvellakseen on käytettävä lahjojaan — niiden määrää ja ohessa kulkevia titteleitä liikaa vatvomatta. Itseensä ei tarvitse uskoa, vaan lahjoihin ja niiden antajaan.
