Kiteen vapaaseurakunnalla on yksi merkittävä ominaispiirre. Voidaan hyvällä omallatunnolla todeta, että seurakunnalla on oma ”mummola”. Kyseessä on Maria Pesosen pitämä ikäihmisten perhekoti, joka työllistää hänet täysin tällä hetkellä.
—Perhekodissa voi olla enintään kuusi asukasta. Minulla on tällä hetkellä neljä asukasta, ja kyseessä on toimeksiantosuhteinen perhekoti. Hyvinvointialue siirtää minulle osan omasta hoivavastuustaan ja maksaa siitä hoitopalkkiota, Pesonen valottaa.
Ikäihmisten perhekodissa eletään tavallista perhe-elämää kodissa. Kyse ei ole kodinomaisesta laitoksesta, vaan ihan oikeasta kodista, jossa asukkaat elävät yhdessä perhehoitajan kanssa. Päivät rakentuvat tavallisen arjen ympärille: laitetaan ruokaa, pestään pyykkiä, levätään ja vietetään aikaa yhdessä. Mitään tarkkoja aikatauluja ei ole, vaan eletään kodin rytmissä.
—Aluksi pyöritin perhekotia yksin, mutta huomasin ensimmäisen vuoden jälkeen, että tarvitsen enemmän vapaa-aikaa. Nyt minulla on Merja Havukainen apuna 20 prosentin työpanoksella. Sen ansiosta minulle kertyy enemmän vapaita päiviä kuukaudessa, Pesonen kertaa.
—Maria Pesonen tekee valtavan hyvää ja uhrautuvaa työtä perhekodissa. Tämä perhekoti antaa tosi laadukasta ja monipuolista hoivaa asukkaille, ja he ovat tottuneet hyvään, Havukainen kiittelee.
Mistä ajatus perhekodista syntyi?
Perhekoti ei alun perin ollut Pesosen unelmana. Ajatukset ja visiot liittyivät enemmän seurakuntatyöhön. Kun hän palasi Kiteelle vuonna 2019, seurakunnan ikääntyneiden jäsenten tilanne alkoi näyttäytyä uudella tavalla.
Seurakunnassa oli paljon ihmisiä, jotka olivat vuosikymmenten ajan kantaneet vastuuta ja antaneet elämänsä seurakunnalle. Nyt heidän vointinsa alkoi heiketä. Monilla ei ollut omia lapsia tai perhettä, joka voisi huolehtia heistä. Se herätti seurakunnassa yhteisen huolen: kuinka voimme auttaa näitä seurakuntalaisia?
—Muistan yhden rukoushetken, jolloin kysyin Jumalalta, mitä voisin tehdä seurakuntamme ikääntyneiden hyväksi. Koen, että ajatus perhekodista laskettiin sydämelleni ja kävin vuonna 2021 perhehoitajakoulutuksen. Sen jälkeen ajatus kypsyi vielä pari vuotta.
Aluksi seurakunnan vanhimmisto suhtautui ajatukseen epäilevästi. Samaan aikaan koronapandemia toi seurakunnalle taloudellisia haasteita, ja Pesonen teki jonkin aikaa töitä hoivakodissa ja kotisairaanhoidossa.
—Sairaanhoitajan tehtävissä näin konkreettisesti, millaista ikäihmisten arki kotona tai laitoshoidossa voi olla. Monet ihmiset eivät enää päässeet seurakuntaan, kun heidän toimintakykynsä heikkeni.
Silloin ajatus vahvistui entisestään: voisiko ikäihmisten perhekoti olla paikka, jossa ihmiset saisivat elää turvallista arkea mutta säilyttäisivät samalla yhteyden seurakuntaan?
Lopulta asiat alkoivat loksahdella kohdalleen, kun sopiva kiinteistö ja sijainen seurakuntaan löytyivät sekä vanhimmisto näytti vihreää valoa. Perhekoti aloitti toimintansa tammikuussa 2024.
Seurakunta kulkee mukana arjessa
Tällä hetkellä neljästä asukkaasta kolme on seurakuntalaisia, ja seurakunta on vahvasti läsnä perhekodin arjessa.
Perhekodista käydään seurakunnassa, jos vointi sen sallii. Samalla perhekoti tuo seurakunnan yhteyteen ihmisiä, joita emme muuten välttämättä kohtaisi.
—Olen esimerkiksi huomannut, että ikäihmisten kautta seurakuntaan avautuu yhteyksiä heidän omaisiinsa ja jopa seuraaviin sukupolviin. Se on ollut kiinnostavaa nähdä, miten erilaiset ihmiset ja sukupolvet kohtaavat toisiaan, Pesonen toteaa.
Mitä kahden vuoden aikana on opittu?
Perhekoti on avannut Pesoselle aivan uudenlaisen kentän kohdata ihmisiä. Asukkaiden omaiset, sosiaali- ja terveysalan työntekijät ja muut heidän ympärillään olevat ihmiset tulevat osaksi arkea.
—Meillä käy paljon ihmisiä kahvilla. Olenkin leikilläni kutsunut sitä kahvittelupalvelutyöksi. Ihmiset tulevat, istuvat alas ja jäävät juttelemaan, on aikaa kohdata. Ehkä tällainen kyläilykulttuuri on muutenkin vähentynyt, mutta perhekodissa se tuntuu palaavan.
Pesonen kuvailee mennyttä kahta vuotta sekä haastaviksi että antoisiksi. Perhehoitajuus on luonteeltaan hyvin sitovaa, ja joissakin vaiheissa myös lopettaminen on ollut vaihtoehtona. Päätöksenä on kuitenkin ollut aina jatkaa toimintaa.
Perhekodissa asukkaat pääsevät lähelle. He eivät ole vain asiakkaita, vaan perheenjäseniä, joiden kanssa eletään arkea ja elämää. Siksi heidän tilanteensa myös koskettaa syvästi.
—Ajattelen, että tässä on jotakin hyvin arvokasta: saamme perheenä jakaa yhdessä ihmisenä olemisen iloja ja kipuja.
—Ja kaiken tämän keskellä koen vahvasti, että Jumala on johdattanut tätä matkaa. Se on auttanut jatkamaan myös silloin, kun arki on ollut raskasta, Pesonen painottaa.
Voisiko perhekodin mallia monistaa?
Kun ajatellaan tulevaisuutta, näetkö, että ikäihmisten perhekodin mallia voisi laajentaa ja monistaa laajemminkin seurakunnissa?
—Uskon, että voisi. Olen itsekin perehtynyt asiaan ja keskustellut esimerkiksi Viadian palvelukodeista. Suurella hoitokodilla ja perhekodilla on kuitenkin iso ero. Hoitokodin perustaminen vaatii paljon byrokratiaa, rahaa ja erilaisia järjestelmiä. Perhekoti on paljon ketterämpi malli.
Perhehoitajaksi voi kouluttautua melko lyhyellä koulutuksella. Perhehoidossa ajatellaan, että hoiva on pitkälti sitä samaa, mitä perheessä muutenkin annetaan: ruokaa, turvaa, huolenpitoa ja yhdessä elämistä. Hoitoalan ammattilainen ei siis välttämättä tarvitse olla. Toimeksiantosuhteisessa perhehoidossa esimerkiksi kotisairaanhoito tuo rinnalle tarvittavan sairaanhoidollisen tuen.
Pesonen näkee tässä paljon mahdollisuuksia seurakunnille. Seurakunnissa on ihmisiä, jotka voisivat olla hyviä perhehoitajia, ja samalla seurakunnissa on paljon ikäihmisiä, jotka tarvitsevat juuri tällaista perheessä asumista ja hoivaa.
Perhehoidossa voidaan myös huomioida ihmisen arvot. Jos perhekodin arvomaailma on kristillinen ja asukas itse haluaa elää sellaisessa ympäristössä, se voidaan ottaa huomioon. Perhehoitoon kuuluu myös kuukauden koeaika, jonka aikana asukas voi itse arvioida, tuntuuko paikka hänestä hyvältä.
Kun ihmisiä muuttaa pois pieneltä paikkakunnalta, omakotitaloja jää tyhjilleen. Perhekodin näkökulmasta kaikkea ei tarvitse rakentaa uudelleen, vaan olemassa olevia koteja voidaan ottaa käyttöön. Pesosella on tästä omakohtainen kokemus, sillä heidän perhekodissaan muutokset ovat olleet melko pieniä: esimerkiksi esteettömyyttä on parannettu muutamilla ratkaisuilla, mutta suurta remonttia ei ole tarvinnut tehdä.
—Tavallaan tässä on kyse paluusta johonkin vanhaan. Ennen oli tavallista, että eri sukupolvet elivät saman katon alla ja pitivät toisistaan huolta. Viime vuosikymmeninä tällaista hoivaa on ulkoistettu yhä enemmän yhteiskunnalle. Nyt ikääntyneiden määrän kasvaessa ja sote-palveluiden haasteiden keskellä tällaiselle perhehoitomallille voi jälleen olla tarvetta.
Mitä vanhemmalta sukupolvelta voi oppia?
Vanhempien sukupolvien ihmiset ovat nähneet elämässään paljon, mikä on kasvattanut sitkeyttä, palvelualttiutta ja sitoutumista. Kaija Väistö, yksi perhekodin asukkaista, on joutunut esimerkiksi lähtemään evakkona kodistaan ja aloittamaan elämänsä uudelleen miltei tyhjästä, kahteen kertaan. Rakkaaksi muistoksi on jäänyt, kuinka hän toisella näistä kerroista asui tunnetun vapaakirkollisen lauluntekijän, Iina Karttusen, perheen luona.
Toinen perhekodin asukkaista, Hilkka Malinen, on toiminut seurakunnan vanhimmistossa vuosikymmeniä ja tehnyt aikanaan paljon työtä sen eteen, että nainen voi toimia vanhimmistossa.
—Olen oppinut näiltä naisilta ennen kaikkea sitoutumista ja luottamusta Jumalaan. Tämä sukupolvi on ollut hyvin sitoutunut seurakuntaan. Nämäkin naiset ovat palvelleet seurakunnassa vuosikymmeniä ja kantavat edelleen huolta yhteisistä asioista.
—Arjen keskellä sitä ei aina muista, mutta kyllä minä arvostan heitä valtavasti. He ovat melkoisia uskon sankareita, Pesonen kiteyttää.
