Marjatta Virtanen perusti muutama vuosi sitten Kellari Kirppis & Cafén, joka myy muun muassa 1940-luvun kalusteita. Paikka työllistää kuntouttavan työtoiminnan kautta useita ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi terveydentilansa vuoksi pystyisi kokopäivätyöhön. Kuva: Pia Korhonen
Jämsäläinen Marjatta Virtanen kuuli 17-vuotiaana kysymyksen, joka on saanut hänet siivoamaan alkoholistien asuntoja, valvomaan ehdonalaistaan suorittavia ja perustamaan hyväntekeväisyysjärjestön.
Bingo.
Marjatta Virtanen oli auton ratissa kotikaupunkinsa Jämsän keskustassa, kun hän kuuli sanan päässään. Se oli tuttu, sisäinen ääni, jota hän oli tottunut kuuntelemaan lukuisia kertoja aiemminkin. Virtanen käänsi autonsa ja etsiskeli hetken, kunnes erään rakennuksen näyteikkunassa vastaan tuli eteen sama sana.
Hän katseli parhaat päivänsä nähnyttä varastoa ja kyseli mielessään, mitä ihmettä tekisi tilalla.
Nyt hän kertoo tarinaansa samaisella tontilla, yläkerran ”palmuparvekkeella”. Piskuista parveketta varjostava palmu on muovinen, Virtasen sydämellisyys ja hänen elämänsä lukuisat käänteet sen sijaan kovin aitoja.
Kellari rahoittaa hyväntekeväisyystyötä
Marjatta Virtanen perusti ystävänsä kanssa Rauhan majakka -hyväntekeväisyysjärjestön vuonna 2009. Toiminta laajeni alun joulujuhlista ja pienimuotoisemmasta avustustoiminnasta ruoka-aputyötä tekeväksi järjestöksi, joka jakaa kauppojen hävikkiruokaa, järjestää yhteisöruokailuja ja lahjoittaa vähävaraisille lapsiperheille lahjakortteja harrastustoimintaan. Nykyään käytössä on 25 pakastinta hävikkiruoalle, kuntouttavia työntekijöitä on parikymmentä ja ruokakasseja hakee kerrallaan jopa 170 henkeä — ukrainalaispakolaisten tulo on lisännyt väkimäärää entisestään.
Jo muutaman vuoden ajan Rauhan majakan hyväntekeväisyystyötä on rahoittanut kirpputorikahvila Kellari. Se alkoi bingokyltistä, jonka Jumala Virtaselle osoitti.
Kun hän sitten tapasi vuokranantajan ja tämä kyseli tulevaa käyttötarkoitusta, Marjatta Virtasen päähän pälkähtivät sanat ”1940-luvun kirpputorikahvila”.
Niin kävi, että tila vuokrattiin, ajanmukaiset kalusteet löytyivät äkkiä ja kahden kuukauden sisällä tilan löytymisestä Kellari Kirppis & Café avasi ovensa.
– Monihan sanoi, että olen hullu, kun aloitan korona-aikana. No, Herra käski minun aloittaa, Virtanen nauraa.
Nyt toiminta on laajentunut yläkertaan ja viereiseen liiketilaankin, joissa myydään kierrätettyjä vaatteita ja vanhoja huonekaluja, ja joissa kahvi tarjoillaan pienistä, ohutreunaisista kupeista.
Kulujen jälkeen kaikki tuotot ohjataan Rauhan majakkaan eikä Virtanen itse ota työstä palkkaa.
– Olen jo eläkkeellä, hän toteaa hymyillen.
”En halua helvettiin!”
Kutsumuksensa — tai ”tehtävänantonsa” — Marjatta Virtanen sai jo 17-vuotiaana. Siitä on kiittäminen ainakin osittain poikaystävää.
Jukka Virtanen saatteli Marjattaa ensi kertaa kotiin ja kysyi kävelymatkan päätteeksi, uskoiko tämä Jeesukseen.
– Ajattelin, että mikä mies tuo on, heti ensimmäisellä kerralla kysyy noin, Virtanen nauraa nyt.
Lapsuudenkodissa oli kyllä uskottu Jumalan olemassaoloon, mutta omakohtaisesta ratkaisusta ei ollut ollut mitään puhetta. Nyt hän halusi tietää lisää, joten nuori mies kertoi vakaumuksestaan.
– Sanoin, että pitää tehdä heti jotain, en halua helvettiin!
Nuoret päättivät lähteä Kiteelle hengelliselle nuortenleirille, jossa Marjatta Virtanen voisi antaa elämänsä Jeesukselle.
– Ihan kuin sitä ei olisi siinä voinut tehdä, hän hymähtää nyt.
Leiri osoittautuikin lastenleiriksi, mutta aie saatiin joka tapauksessa päätökseen. Seuraavan vuoden helmikuussa vasta 17-vuotiaat nuoret menivät naimisiin.
Pian näiden tapahtumien jälkeen Marjatta Virtanen kuuli ensimmäisiä kertoja saman sisäisen äänen, joka tulisi vuosien myötä tutuksi.
– Jumala kysyi: ”Otatko ne ihmiset, joista kukaan muu ei välitä?” Sanoin ”kyllä” enkä tiennyt, mihin joudun.
Katutyö vei ehdonalaisvalvojaksi
Kauaa vastausta ei tarvinnut odottaa. Kun Marjatta Virtanen käveli kadulla, Jumala tuntui osoittavan hänelle joitakin ihmisiä, alkoholisteja ja huumeidenkäyttäjiä.
Virtanen hoiti päivätyökseen puolisonsa kanssa tämän suvussa kulkenutta lasitusliikettä ja aloitti ohella vapaaehtoisena seurakunnan katutyössä.
– Aloin kohdata ihmisiä — nuorena ja kokemattomana, vaikka luulinkin tietäväni kaiken. Minua vedettiin pahasti retkuun hyväntahtoisuudessani, mutta samalla opin kaikki niksit, Virtanen hymyilee.
Hän jutteli ihmisten kanssa kaduilla, siivosi päihderiippuvaisten koteja ja kirjoitti kirjeitä vankilaan joutuneille.
Sitä myöten hän päätyi myös Rikosseuraamuslaitoksen valvojaksi. Käytyään koulutuksen ja toimittuaan jonkin aikaa vapaaehtoisena ehdonalaisvalvojana hän sai puhelun: eikö Virtanen ottaisi vastaan puolikasta virkaa samassa työssä?
– En halunnut. Ajattelin, että rakkaus kaikkoaa, jos alan saada työstä rahaa. Olin tehnyt sitä rakkaudesta niihin ihmisiin.
Kun Virtasta kysyttiin työhön uudelleen muutamaa kuukautta myöhemmin, hän tuskaili päätöksen kanssa ja pyysi Jumalalta merkkiä: jos hän saisi työhaastattelussa tilaisuuden kertoa evankeliumin johtajille ja nämä kestäisivät sen, hän ottaisi paikan vastaan.
Kun sitten kysyttiin, miksi Virtanen oli lähtenyt työhön alun alkaen, hän antoi koko tarinan tulla.
– Ajattelin itsekseni, että he varmaan pitävät minua hihhulina, jota ei passaa ottaa töihin. Mutta he vain hymyilivät ja sanoivat, että paikka on sinun.
22 vuotta Virtanen sivutöinään etsi yhdyskuntapalveluaan suorittaville työpaikat, huolehti, että nämä kävivät töissä ja valvoi ehdolliseen vankeuteen joutuneita.
Oma rakkaus ei aina riitä
Samaan aikaan Virtasen vapaaehtoinen katutyö jatkui, sillä Jumala tuntui osoittavan aina silloin tällöin uusia ihmisiä hänen eteensä.
Erään kerran Virtanen oli matkalla seurakuntaan, kun hänen huomionsa kiinnittyi taas yhteen kadunmieheen. Tämä kyhjötti portailla hattu syvälle päähän vedettynä.
– Herra sanoi, että tuossa on seuraava tapaus. Katsoin häntä ja totesin, että tämä ihminen tarvitsee rakkautta enemmän kuin minulla on antaa.
Sisäinen ääni ei kuitenkaan hellittänyt, ja kolmannella kerralla Marjatta Virtanen myöntyi — sillä ehdolla, että Jumala antaisi hänelle riittävästi rakkautta.
– Aamulla herätessäni olin täynnä rakkautta sitä ihmistä kohtaan.
Virtanen tiesi, missä mies asui, ja meni omin nokkinensa siivoamaan asunnon — kunhan sai ensin muut paikalle kerääntyneet alkoholistit pois alta. Hän oli juuri saanut paikat kuntoon ja vielä kesäkukatkin pöydälle, kun asukas itse saapui paikalle.
– Hän sanoi, ettei miehille tuoda kukkia. Sanoin, että sinulle tuotiin, ja sinun uusi elämäsi alkoi nyt.
Tuttavuus kesti vuosia, joiden aikana miehen koko elämä kääntyi ympäri: ystäväpiiri, asuinpaikka ja maailmankuvakin muuttuivat.
Yli puoli vuotta ensitapaamisesta mies soitti Virtaselle ympäripäissään ja sanoi, että hän halusi antaa elämänsä Jeesukselle. Yhdessä rukoiltiin, mutta Marjatta Virtanen mietti itsekseen, mahtaisiko päätös olla vielä aamulla voimassa. Oli se. Nykyään mies on Virtasen oikeana kätenä Rauhan majakassa.
Lapsen sairaus vei syvälle
Marjatta Virtanen on tullut Jämsässä tunnetuksi auttamistyöstään, mutta apua hän on tarvinnut itsekin, sillä elämä ei ole sujunut pelkästään auvoisissa merkeissä.
Hän on parantunut kolmesta sairaudesta, kuten vaikeasta migreenistä. Pääkipu esti Virtasen monet suunnitelmat, sai hänet tiputtelemaan tavaroita käsistään ja ajamaan jopa pieniä kolareita.
– Lääkäri sanoi, että migreenin seuraavassa vaiheessa saattaisin halvaantua.
Kerran hän poti kotona flunssaa ja luki samalla hengellistä kirjaa. Silloin hän koki Jumalan taas puhuvan hänelle: ”Anna anteeksi niille ihmisille, jotka ovat sanoneet sinulle pahasti.”
– Esimerkiksi migreenin aikana sanottiin, että olen laiska enkä vain viitsi tehdä asioita. Ihmiset eivät tienneet, miltä kipu tuntui, ja saattoivat olla raakoja.
Virtanen asteli ulos ja luetteli jokaisen ihmisen, joka oli vähänkin loukannut häntä.
– Silloin tapahtui ihme. Tietämällä tiesin parantuneeni. Olin syönyt migreenilääkkeitä kuin heinää, mutta sen jälkeen en ole tarvinnut niitä.
Raskain koettelemus tuli eteen, kun Marjatta Virtasen oma poika sairastui vaikeasti. Hän masentui syvästi ja lakkasi puhumasta. Virtanen jäi pois töistä viideksi vuodeksi ja keskittyi vain hoitamaan lastaan, joka ei jaksanut aina edes nousta sängystä.
Huolestunut äiti muisteli nähneensä useita ilmoituksia kristillisistä järjestöistä ja toimijoista, jotka lupasivat auttaa kriisin tullen. Virtanen otti puhelimen käteen ja soitti kaikki mahdolliset kirkkokunnat ja järjestöt läpi, mutta kukaan ei voinut auttaa.
– Ajattelen, että Jumala sulki ne kaikki pois. Siinä koulussa hän ehkä opetti, miten luotetaan Jumalaan.
Jalkoja ei kannata pitää pohjassa
Ailahteleva kesäsää pudottelee kirpputorikahvilan parvekkeelle vuoroin aurinkoa, vuoroin muutamia sadepisaroita. Marjatta Virtasen tarina alkaa tulla päätökseen. Hän on kuvaillut sen monenkirjavia käänteitä välillä herkistyen, välillä nauraen ja usein intensiivisesti silmiin katsoen. Yksi punainen lanka nivoo kertomusta yhteen:
– Kyllä Jumala on johdattanut askel askeleelta. Olen kokenut sitä päivittäin, hän kertoo.
– Sellaiseen seikkailuun kannattaisi jokaisen lähteä. Hypätä uimaveteen eikä pitää jalkoja pohjassa, vaan heittäytyä virran vietäväksi. Jumala kyllä hoitaa.
Teksti: Pia Korhonen
