Kun olin yläasteella 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, ateismi tuntui olevan suosittua. Uusateismina tunnettu liikehdintä oli saanut pontta merkittävien tiedemiesten ja vaikuttajien kautta. Näistä tunnetuimmat olivat uusateismin neljä ratsastajaa: Richard Dawkins, Daniel Dennett, Christopher Hitchens ja Sam Harris, joiden ajatukset saivat huomiota ja kannatusta myös Suomessa.
Tuolloin koin ateismin olevan haaste, johon meidän kristittyjen tulisi kyetä vastamaan, jos haluaisimme kristinuskon olevan vakavasti otettava maailmankatsomus. Kuten aikaisemminkin historian saatossa, kristityt filosofit, teologit ja tiedemiehet ryhtyivät toimeen.
Alle vuosikymmen siitä, kun olin itse luonut ensimmäisen silmäykseni Dawkinsin Jumalharha-kirjan sivuille, useampi angloamerikkalainen lehti julkaisi artikkeleita, joissa kyseltiin, ”onko uusateismi kuollut?”.
Vuonna 2024 kristinuskon moraalittomuutta aikaisemmin kovin sanakääntein ryöpyttänyt Dawkins kertoi olevansa ”kulttuurinen kristitty”, ja keskustelu Jumalan olemassaoloa puoltavien argumenttien mahdollisista puutteista on siirtynyt lehtien sivuilta akateemisten julkaisujen hämyiseen maailmaan. Tänään uusateismi makaa velttona patologin pöydällä.
Maailma ennen kristinuskoa oli brutaali ja julma.
Vaikka uusateismin argumentit Jumalan olemassaoloa vastaan on koeteltu ja todettu köykäisiksi, osa heidän retoriikastaan jäi elämään. Uusateismi, toisin kuin aikaisemmat ateismin heräämiset, ei nähnyt kristinuskoa ainoastaan virheellisenä maailmankuvana, vaan myös haitallisena. Syy siihen, miksi henkilö saattaisi uskoa kristinuskon haitallisuuteen, on seurausta historiallisen tiedon puutteesta. Maailma ennen kristinuskoa oli brutaali ja julma.
Orjuus oli vallitseva normi, naisten ja vähemmistöjen oikeudet olivat tuntematon käsite, puhumattakaan siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja Jumalan kuvaksi luotuja.
Antiikin maailman ja kristinuskon muovaaman maailmamme ero on helppo havaita lukiessamme, mitä historioitsija Tom Holland kirjoittaa hyväntekeväisyydestä Roomassa: ”Nälkiintyvät eivät ansainneet sympatiaa. Kerjäläiset oli parasta kerätä yhteen ja karkottaa. Sääli oli uhka viisaan miehen itsehillinnälle.”
Orjuus oli vallitseva normi, naisten ja vähemmistöjen oikeudet olivat tuntematon käsite.
Ajatus siitä, että yhteiskunnalla tai yksilöillä olisi velvollisuus auttaa huono-osaisia vain heidän puutteenalaisuutensa tähden, sai alkunsa kristittyjen parissa. Tästä todistaa muun muassa pakanakeisari Julianus kirjoittaen: ”Sillä on häpeällistä, että yksikään juutalaisista ei kerjää ja että jumalattomat galilealaiset [Julianuksen käyttämä nimitys kristityille] osoittavat huolen pitoa omilleen sekä meidän köyhille, mutta on ilmeistä, että meidän omamme eivät saa avustusta meiltä.” Näiden samojen ”galilealaisten” toiminnan seurauksena perustettiin sairaaloita, orpokoteja ja kouluja, sekä lopulta lakkautettiin universaali ihmisarvoa tuhansia vuosia halventanut julma instituutio – orjuus.
Ei ole liioiteltua sanoa, että kristinusko – kristittyjen virheistä huolimatta – on tehnyt maailmasta merkittävästi paremman paikan elää. Erityisesti verrattuna esikristillisen maailman julmuuteen tai ateistisiin ”utopioihin”, kuten Neuvostoliittoon tai Maon Kiinaan.
