Kun Alina Nyberg odotti kolmatta lastaan, hänet tutkinut lääkäri lausui tylyn tuomion. Äidin huonon terveyden vuoksi raskaus olisi keskeytettävä. Synnytys olisi vakava riski.
Aika raskaudenkeskeytykseen varattiin, mutta uskovan äidin sisäinen tuska yltyi. Toimenpidettä edeltävänä yönä hän näki unen. Unessa Alina meni sairaalaan, jossa hoitaja tuli ovelle ja kysyi: ”Mikä on asianne?” Hän kertoi tilansa ja lääkärin sanan, mutta jatkoi, ettei omantuntonsa vuoksi voisi suostua toimenpiteeseen. Hoitaja totesi, että emme voi sitten muuta kuin hakea vastausta täältä. He kulkivat huoneeseen, jossa pyöreällä pöydällä oli vain avoin Raamattu. Aukeamalla luki ainoastaan sanat: Minun armossani on sinulle kyllin.
Alina heräsi ja koki siunatun varmuuden siitä, että Jumala hoitaa asian. Ylistäessään hän teki luovutuksen: ”Olkoonpa tämä lahjasi tyttö tai poika, hän olkoon sinun palvelijasi.”
Kun synnytyksen aika tuli kesäkuussa 1928, kätilö hihkaisi, että kukas se sanoi, ettei olisi saanut synnyttää. Kuulemma helpoin synnytys hänen aikanaan.
Perheen iloksi viisivuotias Ossiksi kutsuttu Oswald ja kolmivuotias Maire saivat Sylvian lisäksi myöhemmin vielä Alli-siskon. Lapsuusvuosilta ovat jääneet mieleen etenkin kodikkaat iltahetket. Pappa luki kirjoja ääneen, kun mamma ja tytöt tekivät käsitöitä.
Äiti löysi kirkon
Porvoon Lähetystalo, nykyisin vapaakirkko, löytyi erikoisella tavalla. Alina Nyberg kulki ystävättärensä kanssa kirkon ohi. Oli kesä 1939 ja kirkon avoimesta ovesta kuului laulu Jumala, hyvä on, yhdistykäämme riemulauluun, hyvä Hän on. Pastori Martti Saukkonen saarnasi ja kitarakuoro lauloi.
Äiti kertoi kotona, että siellä oli jotain samaa kuin Helsingin Allianssitalolla. Tässä äidin löytämässä Porvoon vapaaseurakunnassa koko kuusihenkinen perhe sai kokea uudestisyntymisen ihmeen. Löytyi hengellinen koti. Ja sitä se on vieläkin, nyt jo viidennessä polvessa.
Johdatus oli henkilökohtainen, ei äidin ohjailema.
Jumala muisti lupauksen
Nybergin perhe kävi ahkerasti seurakunnassa. He lauloivat kuorossa, oppivat soittamaan kitaraa ja Sylvia piti pyhäkoulua sekä kaupungissa että lastenkodissa etäämmällä.
Vuodet kuluivat ja Herran työkutsu syveni nuoren Sylvian sydämessä. Ujouttaan hän kuitenkin esteli kaikin verukkein, ettei vain tarvitsisi lähteä. Nuorisojuhlilla Hilja Aaltonen profetoi Sylvialle, että sinulla on kutsu Herran työhön ja sinut vielä saarretaan tämän kutsun kanssa. Näin tapahtuikin, mutta Sylvian päätös vahvistui vasta, kun hänen Jumalalle asettamansa merkki toteutui. Päätöstä ei ole tarvinnut katua.
Myöhemmin Alina-äitikin kertoi luovuttaneensa tyttärensä Herran palvelukseen jo ennen tämän syntymää, mutta teki sen vasta, kun kuuli Sylvian omasta lupautumisesta työhön. Johdatus oli henkilökohtainen, ei äidin ohjailema.
Jumala valitsi Sylvian evankelistapariksi nuoren Martta Tenhusen Viitasaarelta. Tenhunen oli vaikean sairauden läpikäynyt toipilas ja Jumalan kutsun kokenut suuren perheen vanhin tytär. Sylvia ja Martta, lempinimiltään Etta ja Atta aloittivat Kouvolan vapaaseurakunnan maakuntaevankelistoina varsin nuorina ja jatkoivat seurakuntatyössä Porvoossa, sanoisinko ihmisiän.
Sylvia toimi pitkään myös Naislähetysliiton sekä seurakunnan puheenjohtajana. Hänen rinnalleen johdatettiin uskova, ihana puoliso, liikennöitsijä Einar Norrgård, joka nukkui pois vuonna 1999. Martta on muuttanut takaisin sukujuurilleen Viitasaarelle. Jumalan soturit eläköityvät tuskin koskaan, ja vasta perillä lasketaan hengellisen työn tulokset.
Minun Rakkaani on -elämäkerrassaan (Päivä 2008) Sylvia kysyy: ”Kuka osaa määritellä siunauksen muodon? Siihen on sidottu Jumalan viisaudella ikuinen rikkaus, punottu Jumalan sormin koettelemukset ja kyyneleet. Herra, auta minua valitsemaan Sinun tahtosi.”
Perhekunnan tiivis yhteys on ollut suuri voimavara. Ilot ja surut on voitu jakaa.
Maire ja Sakari
Maire Nyberg ja Sakari Heiskanen kohtasivat vapaaseurakunnan nuorissa 1940-luvun puolivälissä. Sakari, pastori Aatu Heiskasen veljen poika, oli tullut Savosta Porvooseen opiskelemaan sähköasennusta. Nuoret lauloivat ja soittivat yhdessä.
Välitön, rohkea savolaisuus kohtasi hillityn uusmaalaisuuden ja häitä vietettiin Porvoon Vapaakirkossa vuonna 1946. Seitsemän Savossa vietetyn vuoden jälkeen he muuttivat takaisin Porvooseen toimiakseen tiiviisti seurakunnan tehtävissä. Mairella riitti työtä neljän tyttären, Lean, Sinikan, Raijan ja Hannelen äitinä sekä kuoronjohtajana.
Perheeseen syntyi kaikkien iloksi vielä Mika-poika, joka valitettavasti jäi viisivuotiaana orvoksi isästään. Seurakuntamme puheenjohtajana toiminut Sakari menehtyi 47-vuotiaana, jolloin Maire leskeytyi 45 vuoden iässä. Tytär Sinikka menehtyi vaikeaan sairauteen vuonna 2010.
Perhekunnan tiivis yhteys on ollut suuri voimavara. Ilot ja surut on voitu jakaa. Nyt ”mammat” asuvat keskustassa kookkaissa kodeissaan. He viettävät päivittäin aikaa yhdessä syöden, kirjoja äänen lukien ja rukoillen. Ja että jaksavatkin pysyä ajan hermolla. Kutsuessamme heitä kylään Maire ajaa vielä sujuvasti autoa, minne vain tarvitaan.
Kahviastiasto ojassa
Maire ja Sylvia halusivat aikanaan ostaa äidille kahviastiaston äitienpäiväksi. Astiasto oli ilmestynyt pienen kaupan ikkunaan ja hurmasi neidit. Kauppias pakkasi lahjan ja tytöt varjelivat salaisuutta niin, että loppumatka ryömittiin ojan pohjalla, ettei mamma näkisi.
Sankari haltioitui kupeista. Eikä haitannut, että lasku tuli perässä. Rakkaus on!
Hannele Heiskanen-Nyström Mairen tytär ja mammojen fani
Porvoon vapaaseurakunnan syyskauden avajaisia vietetään elokuun 13. päivänä kello 16. Kirkkokahvit tarjotaan Maire Heiskasen ja Sylvia Norrgårdin syntymäpäiväjuhlan kunniaksi.
