Seminaari sysättiin liikkeelle karismaattisuuden epäterveestä päästä, johon näkökulmia avasi luterilainen, mutta taustaltaan helluntailainen kristillisen median moniottelija Thorleif ”Tusse” Johansson. Hän toimii vapaaehtoisena Uskontojen uhrien tuki ry:ssä (UUT), joka tukee uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneita ja näiden läheisiä. Yhdistys on poliittisesti, taloudellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton, joten teologiaan tai uskomuksiin ei oteta kantaa. Yksi on selvää.
– On elettävä ihmisiksi. Toisia on kohdeltava siten kuin haluaisimme itse tulla kohdelluiksi.
UUT:n piirissä ihmisten kokemukset kuullaan ja otetaan vakavasti. Vertaistukea tarjotaan ryhmissä ja puhelimitse vuosittain noin tuhannessa kohtaamisessa. Monen vaikeudet liittyvät karismaattisiin yhteisöihin, ja etenkin niissä tapahtuvaan parantamiseen, profetoimiseen ja kielilläpuhumiseen. Katteettomia parantumislupauksia on saatettu antaa jonkin tilaisuuden sijasta myös televisiossa, nettilähetyksessä tai somessa. Vastuuta niistä ei aina kanneta, vaan taakkaa saatetaan lisätä syyttämällä sairastavaa liian vähäisestä uskosta.
Jotkut kantavat pelkoa Pyhän Hengen pilkkaan syyllistymisestä tilanteessa, jossa on painostettu kielilläpuhumiseen. Lapsena koetut lopunajan profetiat tai vanhempien outo käytös ovat myös jättäneet jälkiä.
On otettava huomioon nekin, jotka saavat ääri-ilmiöihin törmätessään ”rokotuksen” kaikkea kristillistä vastaan.
Johansson näkee ongelmia myös ”tehotuotteistetussa” karismaattisuudessa, jossa haetaan tietoisesti tiettyjä reaktioita. Erityishuoli herää mukana olevista alaikäisistä. Karismaattisuuden seurauksia pohdittaessa on otettava huomioon nekin, jotka törmäävät outoihin ääri-ilmiöihin vaikkapa netissä ja saavat näin vahvan ”rokotuksen” kaikkea kristillistä vastaan.
Huonoista karismaattisista käytänteistä olisikin opeteltava pois tunnistamalla ne ensin, Johansson totesi. Esimerkiksi muutama vuosi sitten alkaneen UUT:n ja Suomen Helluntaikirkon yhteistyön tavoite on, että seurakunnat ovat kaikin tavoin turvallisia. Aaskel tätä kohti on vaikkapa ekumeenisesti valmisteltu Turvallisempi seurakunta -lausunto, jonka usea tamperelaisseurakunta allekirjoitti.
– Erinomainen esimerkki ekumeenisesta työskentelystä, jossa haastavastakin aiheesta on voitu saada ekumeeninen muotoilu. Voisiko turvallinen karismaattisuus olla tällainen?
UUT haluaakin työskennellä uusien vaurioiden ehkäisemiseksi sen lisäksi, että haavoja jo saaneita tuetaan.
– Siksi tämäkin seminaari.
Kartettavaa karismaanisuutta
Kirkkokuntien edustajien seminaaripuheenvuoroissa avattiin sekä kirkkojen suhdetta karismaattisuuteen että käsityksiä sen kannatettavista ja kartettavista piirteistä. Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtajan tehtävästä ”eläkeliukumaan” hiljan siirtynyt Hannu Vuorinen puolusti karismaattisuutta elimellisenä osana kristillistä uskoa ja seurakuntaelämää. Sen ydin on usko kolmiyhteiseen Jumalaan, joka toimii luomassaan maailmassa ja seurakuntansa keskellä Pyhän Hengen kautta. Uudessa testamentissa Hengen lahjat ja hedelmät kuvataan seurakunnalle välttämättöminä, mutta armolahjojen käyttö edellyttää monikollista, tasapainoista ja nöyrää johtajuutta ja kaiken tapahtuvan arviointia.
– Henkeä ei tule sammuttaa, mutta kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää.
Epätervettä karismaattisuutta Vuorinen nimittää sanaleikinomaisesti karismaanisuudeksi. Siihen päädytään, kun karismaattisuudesta tulee seurakuntaelämän erityissektori, jossa Jumala ja Pyhän Hengen toiminta otetaan omien pyrkimysten välineiksi.
Emme julista karismaanisia lauseita, vaan asetumme lähimmäistemme rinnalle.
Terve karismaattisuus ei siis koskaan korvaa rakkaudellista, kunnioittavaa vuorovaikutusta. Sen piirteitä Vuorinen johti Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen jakeista 5:12–22. Pyhän Hengen lahjoja tulee arvostaa ja tavoitella, mutta käyttää rakkaudellisesti toisen elämänkokemusta, erilaisuutta ja persoonaa kunnioittaen. Toisen etu asetetaan etusijalle.
– Emme varmastikaan ole tässä onnistuneet, olemme toimineet väärin, tehneet virheitä, olleet rakkaudettomia.
Terveen karismaattisuuden sävy on Jumalan rakkauden ja armon vuoksi iloinen ja kiitollinen.
– Silloin puuttuu vaatimus, väärä toisten seuraaminen, kyttäys ja lain alainen kristillisyys.
Keskeneräisyys hyväksytään puheidenkin tasolla.
– Emme julista karismaanisia lauseita. Pikemmin asetumme lähimmäistemme rinnalle, jaamme heidän elämäänsä, kipua, kysymyksiä, koettelemuksia.
Näiden kanssa käännytään nöyrästi ja mestaroimatta armollisen Jumalan puoleen.
Megaluokan väärinymmärrys
Hengen uudistus kirkossamme ry:n valmennusjohtaja Timo Pöyhönen nosti esiin viisi tekijää, jotka kuihduttivat 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa luterilaisen kirkon piirissä kukoistanutta karismaattista liikehdintää. Jumala nosti tuolloin voimakkaita ja näkyviä vaikuttajia, jotka puolestaan nostettiin jalustalle.
– Ajateltiin, että he ovat enemmän kuin tavallisia ihmisiä.
Mutta ”starat” kamppailivat samojen kiusausten kanssa kuin muutkin — ja kompuroivat pahastikin. Heihin keskittyessä syntyi ”megaluokan” väärinymmärrys karismaattisuuden luonteesta. Terveen karismaattisuuden raamatullinen ydin on tavallisten ihmisten valtuuttaminen ja varustaminen palvelemaan Jumalaa. Starojen olisi pitänyt kasvattaa ja kouluttaa muita. Jeesuskaan ei pelännyt olla esillä, mutta hän valmensi johtajana samalla toisia.
Karismaattisuutta kuihdutti myös kontrolli. Kun lankeemuksia ja pettymyksiä tuli, mentiin marginaaliin, ”tiskinalustuotteeksi”, jota pitää osata kysyä oikeasta paikasta. Työntekijäkeskeisyys ja valvonta vahvistui.
– Ollaan hysteerisen huolestuneita harvinaisista ylilyönneistä, mutta ketään ei kiinnosta jatkuva alilyönti.
Ylilyönnin riski on todellinen, mutta sitä voidaan kampittaa koettelemalla kaikki terveen kriittisesti. Turvallista ilmapiiriä luodaan pyytämällä palautta ja käymällä lyhyt purkukeskustelu, jossa rohkaistaan kertomaan, mikäli jokin jäi karismaattisessa tilanteessa mietityttämään. Pöyhösen kokemus on, että näin toimien ongelmia ei juuri tule.
Kun missio unohtui, puro alkoi ehtyä ja haista.
Starakeskeisyyden ja kontrollin lisäksi karismaattista toimintaa ei uudistettu. Se kuihtui ”kerran kuussa sivukylän seurakuntatalolla tapahtuvaksi kuivakaksi formaatiksi”, Sanan ja rukouksen illaksi.
– Rakastuttiin leiliin viinin sijaan.
Missiokin oli hakusessa. Haluttiin Kuolleenmeren tyyliin ”lillua” mukavasti näkemättä, ettei mikään elä. Etsittiin uutta voimaa vanhaan elämään, käperryttiin sisäänpäin. Aito uudistuminen ei juuri kanavoitunut ajatukseksi maailman muuttamisesta, vaikka Uuden testamentin mukaan Pyhä Henki vuodatetaan voimaksi Jeesuksesta todistamiseen.
– Ei siksi, että olisi kiva, vähän eksoottinen kokoontuminen. Kun missio unohtui, puro alkoi ehtyä ja haista.
Myös ”synnin gravitaatio” kampitti. Richard Lovelacen mukaan se kasvaa herätyksen kiihtyessä, ja johtaa lankeamisiin. Syntynyt kriisi synnyttää rukousta ja parannuksentekoa, jolloin Jumala lähettää jälleen uusia johtajia. Herätys alkaa taas.
Kaavaa voidaan Pöyhösen mukaan yrittää murtaa, jos kukoistusvaiheen johtajat näkevät ongelmat. Toisaalta kuihtuminen on Jumalan tapa luoda uutta. Parhaillaan miljoona suomalaista on erilaisissa uushenkisyyden muodoissa. Se kertoo kaipuusta, johon terve karismaattisuus on paras vastaus.
Seminaaripuheenvuoroja seuranneessa keskustelussa Pöyhönen mainitsi, että juuri uushenkisyyden piirissä voi olla hyvinkin ”villi meininki”.
– Aivan uskomattomia asioita tapahtuu kulissien takana, eikä kukaan valvo millään tavalla. Olen itsekin ollut seuraamassa yhtä meedioistuntoa, missä vedettiin aivan uskomatonta vallankäyttöä.
Hengellistä ja sielullista
Suomeen vuonna 1911 saapunut helluntailiike ei ollut karismaattisuudessaan vain tuontitavaraa; kotoperäisten herätysliikkeiden piirissä oli jo koettu yhtä ja toista. Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikaisen mukaan Los Angelesin Azusa-kadun herätykseen pohjaava helluntaiteologia kytki kuitenkin karismaattisuuden Raamatun kehykseen. Se olikin vaimentamisvaatimusten sijaan tavoiteltavaa.
Suomessa helluntaiherätystä luonnehtii karismaattisuuden ja Pyhän Hengen kasteen painottamisen ohella moni muukin tärkeänä pidetty asia, kuten baptistinen seurakuntamalli ja pietistinen, henkilökohtainen hartauselämä. Korostetaan uskoontuloa, uskovien kastetta, uskovien seurakuntaa, raamattu-uskollisuutta, kokemuksellisuutta ja jumalanpalveluselämän matalakirkollista kansanomaisuutta.
Selkeä harha-askel on ensitodisteopin opetus, ettei ihminen ole täyttynyt Pyhällä Hengellä, jos hän ei puhu kielillä.
Matikaisen mukaan karismaattiset ilmiöt näyttäytyvät sisäpuolelta hyvin toisin kuin ulkopuolelta. Helluntaikodin kasvattina hän on kokenut karismaattisuuden tavallisena ja turvallisena. Suomen helluntailiikkeessä on myös aina erotettu epätervettä karismaattisuutta terveestä käsiteparin hengellinen ja sielullinen kautta. Johtajiin on mahtunut sekä voimakkaasti että miedosti karismaattisia. Selkeä harha-askel on ensitodisteopin opetus, ettei ihminen ole täyttynyt Pyhällä Hengellä, jos hän ei puhu kielillä. Tähän Helluntaikirkko ei sitoudu.
Vaikka ”epätervettä hihhulointia” on esiintynyt, on helluntailiikkeellä Suomessa yli satavuotinen kokemus sen käsittelemisestä ja rajaamisesta, Matikainen huomautti. Nykyisin käytössä ovat tietyin ehdoin määräajaksi myönnettävät työntekijöiden valtakirjat. Matikainen arvelikin, että epäterveitä ilmiöitä esiintyy enemmän yhteisöissä, jotka eivät kuulu mihinkään suurempaan kokonaisuuteen.
Koko kirkon uudistus
Katolisessa kirkossa puhutaan karismaattisuuden sijaan pikemmin karismaattisesta uudistuksesta. Karismaattisuudella sinänsä viitataan kaikkiin Pyhän Hengen lahjoihin ja kykyihin, joilla Jumalan valtakuntaa palvellaan, totesi isä Martti Savijoki seminaaripuheessaan.
Katolinen karismaattinen uudistus juontaa 1960-luvulle, jolloin kokemus Pyhän Hengen kasteesta ja lahjoista levisi. Taustalla vaikutti kirkkoa ekumeenisesti avannut Vatikaanin toinen kirkolliskokous ja 1900-luvulla vahvistunut, paavienkin toiminnassa näkynyt keskittyminen Pyhään Henkeen.
Risti ja linkkuveitsi -kirjan lukeneet yhdysvaltalaisprofessorit Ralph Kiefer ja William Storey menivät Pittsburghissa protestanttiseen rukouspiiriin, jossa molemmat kokivat Pyhän Hengen kasteen ja puhuivat kielillä. Tämän seurauksena vuonna 1967 järjestettiin Duquesnen viikonloppu, jossa karismaattisuutta toteutettiin katolisessa ympäristössä. Henkikaste tapahtui siellä spontaanisti ilmeten kielilläpuhumisena, nauruna ja itkuna.
Vuonna 1973 jo 50 000 katolilaista oli mukana leviävässä liikehdinnässä. Suomessa ensimmäinen karismaattinen rukouspiiri tosin perustettiin vasta 2006. Nykyisin arviolta 120–150 miljoonaa katolilaista on kokenut Pyhän Hengen kasteen. Uudistus vaikuttaa etenkin Latinalaisessa Amerikassa, mutta myös esimerkiksi Yhdysvalloissa, Filippiineillä ja Nigeriassa. Sillä on ollut kirkon johdon tuki paaveja myöten. Nykyiselle paavi Franciscukselle ”helluntain armon virta” on koko kirkon avautumista Pyhän Hengen toiminnalle ja lahjoille. Hän näkee karismaattisuudessa mahdollisuuksia kristittyjen ykseyden edistämiseen ja köyhien palvelemiseen; ilosanomaa, Pyhän Hengen kastetta ja armolahjoja on vietävä etenkin hädänalaisimpien luokse.
Parhaimmillaan karismaattinen uudistus voi uudistaa koko kirkkoa murtaen ja elävöittäen sen jäykkiä rakenteita.
Yhdysvaltain piispojen pastoraalisen tutkimuksen ja käytäntöjen komitea määritteli terveen karismaattisuuden piirteitä jo 1970-luvulla. Siinä opetetaan koko evankeliumia, ei vain tiettyjä puolia. Jeesuksen esimerkkiä tulee seurata, ja armolahjojen aitouden kriteeri ovat Hengen hedelmät, etenkin rakkaus. Lahjojen käytön tulee olla rakkaudellista ja johtaa rakkauteen ja ykseyteen. Henki myös todistaa aina Jeesuksesta, kirkastaa häntä ja puhuu sitä, mitä Jeesus on puhunut. Karismaattisia ilmiöitä tuleekin peilata Jeesuksen opetukseen ja persoonaan. Armolahjojen käytetään sopusoinnussa kirkon opin kanssa ja ”pyhien ja hengellisten mestareiden” ohjeiden ohjaamana.
Karismaattisuuteen on liitetty katolisessa kirkossa liiallisen emotionaalisuuden riski, mutta liiallinen varoivaisuuskin on haaste. Savijoen mukaan on myös muistettava, ettei aina ole Jumalan toiminnan kannalta oikea hetki, kairos. Näin vältetään väärät odotukset ja niihin liittyvät pettymykset. Hengellistä elitismiä, jossa ihmisiä jaetaan parempiin ja huonompiin uskoviin, pitää vastustaa.
Parhaimmillaan karismaattinen uudistus voi uudistaa koko kirkkoa murtaen ja elävöittäen sen jäykkiä rakenteita. Uudistuksen kautta Jumalan tuntuvan läsnäolon kulttuuri voi yhdistyä sakramentaaliseen hengellisyyteen. Karismaattisuus voi olla myös ekumeenisesti hedelmällistä: Kokemus Pyhästä Hengestä luo yhteyttä ja karistaa ennakkoluuloja erilaisten kristillisyyden muotojen välillä.
Luostareista lähtevää
Raamatun ja ortodoksisen kirkon tutkija dosentti Merja Merras korosti seminaaripuheessaan Hengen toiminnan yhteyttä rakkaudentyöhön. Suomen ortodoksien piirissä keskusteltiin karismaattisesta liikkeestä jo 1970-luvun lopussa. Tuolloinen arkkipiispa Paavali ei nähnyt siinä uutta; ortodoksisessa kirkossa on ollut karismaattisuutta aina, etupäässä luostareissa. Arkkipiispa myönsi kirkon tarvitsevan uudistusta, mutta epäili amerikkalaislähtöistä liikettä sille vieraaksi.
– Hän viittasi luostareissa jo kauan eläneisiin hengellisen uudistuksen tuuliin, joista pitäisi saada virkistystä myös maallikoiden hengelliseen elämään.
Tuo uudistus painotti köyhyyttä, maallisten asioiden hylkäämistä, jatkuvaa rukousta, evankeliumien lukemista, ihmisten palvelemista näiden ongelmissa, liturgian jatkuvaa toimittamista ja antautumista Jumalan johdatukseen. Esimerkkeinä tästä Merras esitteli kolme venäläistä vaikuttajaa. Nil Sorski keskittyi 1400-luvulla rukoukseen ja esikuvalliseen elämään.
– Nil oli vain kanava, jonka kautta pyhien isien rikkaudet virtasivat Venäjän luostarilaitokseen ja Venäjän kansalle. Munkki voi hoitaa veljesrakkauden apostolista virkaa läsnäolonsa kautta tai voi passiivisesti heijastaa ympärilleen hyveitä, olla elävä esimerkki Kristuksen uskollisuudesta.
1700- ja 1800-luvuilla elänyt Serafim Sarovilainen omaksui Sorskin askeesin ja ihmisten auttamisen elämäntavan. Hän kohtasi lukuisat avunpyytäjät silloinkin, kun voimat olivat vähissä. 1800- ja 1900-luvuilla elänyt Johannes Kronstadtilainen taas auttoi vaimonsa kanssa eri tavoin suurta joukkoa vähäväkisiä — kristittyjen lisäksi myös tataareja ja juutalaisia. Hän rukoili lisäksi sairaitten puolesta menestyksekkäästi.
Jos sinut katsotaan arvolliseksi saamaan Hengen lahjoja, ota ne nöyrästi vastaan, sillä Jumala toimii niiden kautta, et sinä.
Hengen lahjoja onkin esiintynyt ortodoksisessa kirkossa kaikkina vuosisatoina, Merras totesi. Niiden äitinä on nähty jatkuva rukous, joten ohje sekä luostarissa eläville että maallikoille on ollut sama:
– Rukoile niin paljon kuin työsi antaa myöten, palvele lähimmäisiäsi, ja jos sinut katsotaan arvolliseksi saamaan Hengen lahjoja, ota ne nöyryydellä vastaan, sillä Jumala toimii niiden kautta, et sinä.
Jos kielilläpuhumista on esiintynyt ortodoksien parissa, siitä ei ole jäänyt merkintöjä; muuta asiat ovat olleet etusijalla. Profetian Merras liittää vanhatestamentillisesti varoittamiseen ja kehottamiseen.
– Sellaiseksi myös Paavali tarkoitti sen. Se ei ole tulevaisuuden ennustamista. Jeesus sanoi, ettei ole teidän asianne tietää aikoja ja hetkiä.
Pyhän Hengen lahjojen tarkoitus on hauskanpidon sijaan yhteinen hyvä ja toisten palveleminen. Niiden kautta Jumala toteuttaa tahtoaan, Merras korosti. Paavali jopa vähättelee kielilläpuhumista Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä: Puhe ”ihmisten ja enkelien kielillä” on tyhjää, jos rakkaus uupuu. Rakkaus on palvelemisen mieltä ja tekoja.
Keskustelussa etsittiin keinoja terveen karismaattisuuden turvaamiseksi
Uskonten uhrien tuki ry:n toiminnanjohtaja Joni Valkia painotti Karismaattisuuden haaste -seminaarissa, että karismaattisuuteen liittyvien ongelmien tunnistamisen lisäksi on tärkeää löytää myös ratkaisuja.
– Uskonyhteisöjen olisi hyvä miettiä, miten yhteisö pidetään turvallisena paikkana kaikille, jolloin selkeät ohjeistukset ovat tarpeen. Näin vältetään hengellistä väkivaltaa.
Asiantuntemusta ja tietoa hengellisestä väkivallasta ei puutu, joten pohjaa käytännön ratkaisuille on. Yhteistyössä voitaisiin tehdä esimerkiksi koulutusmateriaalia uskonnollisten yhteisöjen työntekijöille ja vapaaehtoisille. Valkia toivoi myös, että uskonyhteisöissä luodaan käytäntöjä siihen, mihin luotettavaan tahoon ottaa yhteys, jos väärinkäytöksiä ilmenee.
Terveitä karismaatikkoja
Joni Valkian peräänkuuluttamia tervettä karismaattisuutta tukevia ratkaisuja etsittiin seminaarin päättäneessä paneelikeskustelussa. Sitä kävivät seminaaripuheenvuoron käyttäneet kirkkojen edustajat helluntaipastori Hanna-Kaisa Shehun johdolla. Shehu tarkisti alkuun panelisteilta, kokevatko he itsensä terveiksi karismaatikoiksi.
Luterilaisen Hengen uudistus kirkossamme -yhdistyksen Timo Pöyhönen myönsi kokevansa; turhat luulot itsestä ovat elämän kilvoituksessa karisseet. Keskeneräiset ihmiset voivat kuitenkin yhdessä opetella kuuntelemaan Jumalan ääntä.
Vapaakirkkoa edustanut Hannu Vuorinen vetosi kasvuun ja oppimiseen, jota seurakuntaelämä on vuosikymmenten aikana tuottanut. Katolilainen pappi Martti Savijoki taas mainitsi henkien erottamisen, jota painotetaan Ingnatius Loyolan perustaman jesuiittasääntökunnan harjoittamansa hengellisyydessä. Savijoki on kyseisen sääntökunnan jäsen. Katoliseen perinteeseen liittyvä kuuliaisuuskin on suojaava tekijä. Savijoen kohdalla se tarkoittaa tilivelvollisuutta omalle piispalle, kirkkoherralle ja luostarin esimiehelle.
Ei ole hyvää karismaattisuutta, että ei ole karismaattinen ollenkaan.
Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen on terve karismaatikko ensinnäkin siksi, että on karismaatikko.
– Ei ole hyvää karismaattisuutta, että ei ole karismaattinen ollenkaan.
Toisaalta pastorin tehtävät ja sielunhoitotyö ovat kääntäneet katsetta karismaattisuuden sairaaseenkin puoleen, mikä tukee terveyden vaalimista.
Ortodoksista kirkkoa edustanut Merja Merras totesi olevansa ”raitis karismaatikko”, koska on raittiin kirkon jäsen.
– Niin kauan kuin kirkko pysyy raittiilla tiellä, niin kauan minäkin olen raitis.
Merras korosti, että karismaattisuus tulee aina löytää ennen kaikkea Raamatusta.
Käytännön keinoja
Hannu Vuorinen korosti keskustelussa paimenuuden merkitystä terveen karismaattisuuden kannalta. Paimenuutta löytyy jossakin muodossa kaikista kirkkokunnista. Tähän liittyy myös seurakuntatyötä tekevien valtuuttaminen, josta esimerkki vapaakristillisellä puolella ovat yhteisön tietyin perustein myöntämät työntekijöiden valtakirjat. Vuorinen kannatti myös mahdollisuutta ottaa yhteyttä nimettyyn tahoon, mikäli ongelmia ilmenee.
Martti Savijoki painotti seurakuntia ja ryhmiä johtavien laadukkaan koulutuksen merkitystä. Esko Matikaisesta johtajien ja pastoreiden kesken tulee puhua epäterveen karismaattisuuden piirteistä. Näin epäterveitä ilmiöitä voidaan kenties tunnistaa jo ennen kuin jotakin epätoivottavaa tapahtuu.
Timo Pöyhösen kokemus on, että luterilaisissa seurakunnissa työntekijät ovat varsin tottumattomia karismaattisiin ilmiöihin.
– Tavallaan hypitään seinille heti, jos joku kokee jotain tunnemanifestaatiota.
Ajatus on herkästi, että tilanne on epäterve, vaikka Pöyhösen mukaan kyseessä on yleensä normaali tunnereaktio, joka voidaan käsitellä ja purkaa. Hän toivoo, että maalaisjärki lisääntyisi sekä sairaan että terveen karismaattisuuden suuntaan. Tunnereaktiot eivät vielä ole itsessään paha asia.
Aina ei ole Jumalan aika vaikkapa parantaa, ja tähän on pettymysten välttämiseksi syytä tyytyä.
Martti Savijoki korosti, että Jumalan tulee antaa toimia kuten hän haluaa. Väkisin ei pidä pyrkiä mihinkään. Aina ei ole Jumalan aika vaikkapa parantaa, ja tähän on pettymysten välttämiseksi syytä tyytyä.
Hannu Vuorinen muisteli, että useissa vapaaseurakunnissa laadittiin jo 1990-luvulla kirjallisia suosituksia tai ohjeita tilanteisiin, joissa ihmisiä palveltiin karismaattisuudenkin alueella. Jo laatimisprosessi on ollut merkittävä, sen lopputuotteesta ja käytännön vaikutuksista puhumattakaan.
Esko Matikaisen mukaan monissa helluntaiseurakunnissa on ollut käytäntönä, että mikäli esimerkiksi julkinen profetointi tunnistetaan ”omassa lihassa” tapahtuvaksi, asiaan puututaan heti tahdikkaasti pyytämällä profetoivaa henkilöä hiljenemään. Kenenkään ei tarvitse menettää kasvojaan tai oikeuttaan profetoida myöhemmin terveemmässä hengessä.
– Tämä ei aina toimi, mutta olen nähnyt sen myöskin toimivan.
Yhteisiä ohjeita?
Keskustelun päätteeksi pohdittiin, josko olisi tarpeen laatia ekumeenisesti ohjeistus tai lausunto terveen karismaattisuuden edistämiseksi ja sairaan ehkäisemiseksi. Hannu Vuorinen piti hyvänä ajatusta pohjaohjeistuksesta tai raamista, jota voisi kirkkokunta- tai seurakuntakohtaisesti työstää.
Esko Matikainen ajattelee, että yhteistä lausuntoa voisi työstää kenties turvalliseen seurakuntaan liittyen, mutta pelkkää karismaattisuutta hän piti liian kapeana aihepiirinä.
Merja Merras totesi ortodoksisen kirkon olevan suhteessa karismaattisuuteen ”aika tavalla erilainen” kuin läntiset kirkot, joten yhteisen lausunnon laatiminen ei ole mielekästä.
– Me emme ole samalla aaltopituudella tässä, vaikka samasta asiasta puhutaan.
Martti Savijoki pitää hedelmällisenä vähintäänkin ekumeenisen keskustelun, toisilta oppimisen ja vaarojen yhteisen kartoittamisen jatkamista. Toisaalta karismaattisuuden vaarojen lisäksi tulee kartoittaa mahdollisuuksiakin: Miten karismaattisen liikkeen avulla voidaan edistää ykseyttä?
Väittäisin, että yhteistä on, etteivät ohjeistukset ja suositukset mitenkään järin helposti jalkaudu.
Hannu Vuorinen huomautti, että ratkaisevaa on lopulta, mitä paikallisissa seurakunnissa tapahtuu.
– Varmaan kirkoissa on jonkin verran eroa, miten eri ohjeistukset ja suositukset jalkautuvat, mutta väittäisin, että yhteistä on, etteivät ne mitenkään järin helposti jalkaudu.
Vuorinen myönsi, ettei tiedä, kuinka yhteisesti linjattu saadaan vaikuttamaan ruohonjuuritason toimijoiden toimintaan, mutta asiaa tulisi miettiä.
Timo Pöyhönen nosti hymyt huulille keskustelun ja samalla seminaarin päätteeksi tekemällä pohjaesityksen ekumeeniselle tervettä karismaattisuutta koskevalle lausunnolle. Hän siteerasi suoraan Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen jakeita 5:19–21.
– Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää halveksuko, mutta koetelkaa kaikki, ja pitäkää se, mikä on hyvää. Eiks ois aika hyvä?
Moni Suomeenkin rantautunut karismaattinen liike edustaa menestysteologiaa ja näennäiskristillisyyttä
Karismaattisuuteen liittyvien huonojen käytäntöjen ja sairaiden piirteiden kitkemisen suhteen kaikki ei ikävä kyllä ole vakiintuneiden kirkkokuntien käsissä, sillä moni tv-evankelista ja globaali verkkokirkko vaikuttaa Suomessakin. Thorleif Johansson muistutti, että monet toimijoista ovat kristillisiä vain näennäisesti; taustalta voi löytyä hyvinkin kyseenalaisia painotuksia. Tuttuja, kristillisisä termejä kyllä käytetään, mutta toisessa tarkoituksessa kuin valtavirtakristinuskossa.
Johanssonin mukaan monilla Suomeen jalkautuneilla uusilla karismaattisilla yhteisöillä on aktiivista katutyötä ja jäsenhankintaa, jossa ei välttämättä kunnioiteta ihmisten rajoja. Moni yhteisö toimii pääosin tai kokonaan verkossa, kuten Jumalan seurakunta, joka korostaa Jumalaa äitinä.
Owuor samaistaa itsensä sekä profeetta Eliaan että Johannes Kastajaan.
”Pastori Chris” eli Chris Oyakhilome on kaikilla somekanavilla aktiivinen nigerialaissyntyinen megaevankelista, jonka innovaatio ovat globaalit rukouspäivät ja Rapsodia-hartauslukemisto. Suomessa TV7 on lähettänyt pastori Oyakhilomen ohjelmia. Työllään merkittävästi rikastuneen pastorin organisaatio tekee myös hyväntekeväisyystyötä, johon liittyviä väärinkäytöksiä on kuitenkin jouduttu setvimään oikeudessakin. Julistus on vahvan menestysteologista, ja esimerkiksi HIV-positiivisia kannustetaan luopumaan lääkityksestä. Oyakhilome tunnetaan myös rokotevastaisuudestaan, Venäjän- ja Trump-myönteisyydestään ja demonien ulosajamisesta. Hän myös julkaisee mielellään paranemistarinoita.
Lokakuun loppupuolelle suunnitellun vierailunsa Suomeen hiljattain perunut ”profeetta” David Owuorin työn ympärille on syntynyt Suomessa Parannuksen ja Pyhyyden Palvelutyö -niminen yhdistys, jolla on nettisivut ja toimintaa muutamalla paikkakunnalla. Owuor samaistaa itsensä sekä profeetta Eliaan että Johannes Kastajaan. Hänen puheitaan käännetään aktiivisesti Suomeksi, kuten pastori Chrisinkin.
Monista Suomessa vaikuttavista liikkeistä saa tietoa Uskonnot Suomessa -tietokannasta.
Suomessa toimii myös muun muassa vuonna 1991 Kiinassa perustettu Kaikkivaltiaan Jumalan seurakunta (The Church of Almighty God tai Eastern Lightning). Thorleif Johanssonin mukaan se esiintyy jatkeena Watchman Neen työlle, mutta on etääntynyt kristinuskon valtavirrasta. Liikkeessä uskotaan Jeesuksen palanneen salaisesti maan päälle New Yorkissa asuvana naisena. Liikkeen poliittinen päämäärä on Kiinan kommunismin tuhoaminen. Se on mainittu Kiinan vaarallisimmaksi kultiksi. Suomessa liike toimii verkossa ja lentolehtisiä kadulla jakaen.
Monista Suomessa vaikuttavista liikkeistä saa tietoa Uskonnot Suomessa -tietokannasta, Johansson vinkkasi. Tietokantaa ylläpitää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tutkimusyksikön tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg, jonka puoleen voi myös tarvittaessa kääntyä.
Tekstit: Maija Latvala, kuvat Manuel Rautalahti
Seminaaritallenne on katsottavissa tästä.
