Minä annan teille rauhan, lupaa Jeesus, ja niin hän antaakin. Hän ei anna niin kuin maailma antaa. Jumalan rauha on kaiken ymmärryksen ylittävää rauhaa.
YK:n rauhanturvaajana reilut 20 vuotta sitten olleella Vapaakirkon pastori Juhani Huuskosella on henkilökohtainen kokemus Jumalan antamasta rauhasta, ja rauhasta, jota täytyy turvata aseilla.
Vihkialttarilta rauhanturvajoukkoihin
Juhani Huuskonen oli tuore aviomies, kun hän vuonna 2001 lähti YK:n rauhanturvaajoukkoihin Libanoniin ja sieltä myöhemmin toiseen operaatioon Kosovoon. Häitä oli jopa aikaistettu, jotta avioliitto ehdittiin solmia ennen Libanoniin lähtöä.
– Menimme Heidin kanssa naimisiin yhdeksän päivää ennen Libanoniin lähtöäni, muistelee Huuskonen leppeästi nauraen.
Tuore vaimo jatkoi elämää entiseen malliin tutuissa koti- ja työympyröissä aviomiehen suunnatessa unelmiensa seikkailuun kauas maailmalle. Lähtö ei toki tullut vaimolle eikä muillekaan yllätyksenä. Sitä kohti oli eletty jo pitkään.
– Vaimo tiesi ja koki rauhanturvaajaksi pääsemisen olevan minulle todella tärkeä asia ja lähtöni sopi tähän elämänvaiheeseen hyvin. Emme olleet asuneet ennen avioliittoa yhdessä, joten siinä mielessä mikään ei muuttunut.
Arvostan sitä, että Vapaakirkossa on tilaa valinnoille ja erilaisille näkemyksille.
Välimatka piteni, mutta yhteinen matka jatkui. Ensimmäistä tapaamista odotettiin kovasti.
– Ensimmäinen jakso Libanonissa kesti useamman kuukauden. Se oli vähän rankka aika, mutta sitten pääsin viikoksi lomalle Suomeen.
Poikkeukselliset olosuhteen toivat haasteita avioliiton alkuun, mutta nuoripari osasi nauttia yhteisistä lomista.
– Koska meillä ei ollut lapsia, pystyimme helposti tekemään mitä halusimme. Matkustelimme loma-aikoinani Israelissa ja Euroopassa. Ne olivat mukavia reissuja
Unelma pikkupojasta lähtien
Huuskosen lapsuudenkodin kirjahyllyssä oli Suomen puolustusvoimien toimittama kirja. 60-luvulla julkaistun kirjan mustavalkoiset kuvat kiinnostivat kovasti pientä poikaa.
– Tykkäsin selailla isäni armeija-ajoilta peräisin olevaa vanhaa kirjaa. Siellä oli jännittäviä kuvia sotilaista ja tykeistä ja kaikenlaisesta armeijaelämästä, Juhani Huuskonen muistelee.
Tikkakoskella varuskuntamaisemissa lapsuutensa elänyt Huuskonen muistelee kavereitten kanssa leikittyjä leikkejä. Varuskunnan harjoitusalueelle tehdyt salaiset hiippailuretket tyydyttivät nuorten poikien seikkailunnälkää.
– Taidettiin olla vähän yli-innokkaita sotamiehiä. Mentiin joskus kouluunkin maastopuvut päällä, Huuskonen naurahtaa.
Kielen päälle alkaa tulvahtaa värikkäitä muistoja armeija-aikaa lähestyvien nuorten seikkailuista. Kaikki leikit eivät nykyisillä lainsäädännöillä tulisi kuuloonkaan. Eivätkä aivan kaikki leikit taitaneet olla luvallisia Huuskosen kouluvuosinakaan. Varuskunnan harjoitusalueelta löydetyt käytetyt kertasingot virittivät lukioikäiset pojat pyssyleikkeihin.
– Säntäsimme kavereitten kanssa lukiosta hyppytunnilla hiekkamontulle ampumaan haulikolla ja se oli niin hauskaa, ettei maltettu lähteä takaisin kouluun, tunnustaa pastori Huuskonen nuoruutta ymmärtävällä äänellä.
Asepalvelus ja usko
Usko Jumalaan ja asepalvelus eivät aiheuttanut Huuskoselle ristiriitaa. Mies kertoo olevansa sielultaan sotilas ja näin asepalvelus Suomen armeijassa oli hänelle selvää. Mutta Huuskonen ymmärtää hyvin, jos joku toinen valitsee toisin.
– Arvostan, että Vapaakirkossa on tilaa valinnoille ja erilaisille näkemyksille.
Huuskonen kertoo uskovana miehenä pohtineensa paljon aseeseen tarttumista ja Jeesuksen opetuksia.
– Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken, mutta esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa joku uhkaa omaa perhettäsi, ymmärrän Jumalan antavan meille toisenlaisen toimintamallin. Hän on antanut maille ja valtioille olemassaolon, ja niiden arvojen ja identiteetin puolustamiseen, kuten oman perheemmekin puolustamiseen. Tähän koen Raamatun sanan mukaan meillä olevan oikeus, pohtii Huuskonen.
Nykyisessä maailmantilanteessa maanpuolustusasiat ovat jälleen vahvasti pinnalla. Huuskonen, kuten muutkin kristityt, pohtivat asiaa vakavalla sydämellä Jumalan sanan valossa.
– Jos nyt tulisi kriisitilanne ja rintamalle tarvittaisiin miehiä puolustamaan vapauttamme – isänmaatamme, kotejamme ja perheitämme, olisin valmis lähtemään. Siihen minut on koulutettu ja sen koen velvollisuudekseni, Juhani Huuskonen toteaa ja kertoo, että asiasta on keskusteltu myös vaimon kanssa.
Sotilasglamour katoaa
Nuorena miehenä Huuskonen katseli sotilaselämää ihaillen, mutta jo armeija-aikana alkoi uniformujen ja muiden sotilaallisten fasadien takaa paljastua paljon arkisempi ja ankeampi elämä.
– Sain melko nopeasti huomata, että elämä intissä olikin kylmää ja märkää ja paljon ankeampaa mitä olin koskaan osannut kuvitella. Tuli kuitenkin sellainen olo, että pärjään ja viihdyn siellä ja jossakin vaiheessa haluaisin lähteä kansainvälisiin sotilastehtäviin, kertoo Huuskonen.
Jos tulisi kriisitilanne, uskon, että suomalaiset osaisivat toimia yhteiseksi hyväksi.
YK:n rauhanturvatehtävissä karisivat loputkin rippeet sotilasglamourista. Tukikohdissa olosuhteet olivat hyvät, mutta työ oli työtä, vaikka se tehtiin kunnioitusta herättävissä sotilasuniformuissa. Kaikki eivät kestäneet työn, olosuhteiden tai muiden syiden tuottamia haasteita.
– Kotiin palautettiin kaikki, jotka eivät syystä tai toisesta olleet palveluskuntoisia. Liiallinen alkoholinkäyttö oli muutamilla syy päättää sotilaspalvelus välittömästi. Päihteet ja ase kun eivät sovi yhteen.
Suomalaiset hyvässä maineessa
Suomalaiset ovat hyvässä maineessa rauhanturvaajina. Huuskonen kertoo hyvän maineen helpottaneen luottamuksen syntymisessä paikallisten kanssa ja auttaneen konfliktitilanteiden ennaltaehkäisemisessä.
– Keräsimme muun muassa paljon aseita talteen Kosovossa, tehtiin etsintöjä ja saatiin luotua sellaisia edellytyksiä, että siellä olisi turvallista elellä.
Siviiliyhteistyöupseerina Kosovossa toimiessaan Huuskonen organisoi työtä paikallisten yhteistyötahojen kanssa. Kaikenlaisten ihmisten kanssa tuli pärjätä ja pystyä kommunikoimaan.
– Jaoimme muun muassa köyhiin mustalaiskyliin polttopuita, vaatteita ja muuta humanitääristä apua. Kyläpäälliköitten kanssa tavattiin ja sovittiin heidän kulttuurinsa mukaisesti asioista. Diplomaatin taidot olivat monesti tarpeen, Huuskonen toteaa pienesti hymyillen.
Kokemisen arvoinen sotilasaika
Aika rauhanturvajoukoissa kasvatti kolmikymppistä Huuskosta ja lisäsi itsevarmuutta.
– Nyt tiedän, että selviän erilaisista tilanteista ja pärjään erilaisten ihmisten kanssa.
Käsitys sodasta ja sen synnyttämistä kauheuksista tuli myös YK-joukoissa Huuskoselle todelliseksi.
– Nuorena ei tajunnut miten hirvittäviä asioita kansainväliset selkkaukset, kriisit ja sodat ovat. Kentällä näki sodan kasvot.
Huuskonen haki myöhemmin vielä sotilastarkkailijaksi. Sopimus oli tehty ja koulutuskutsua odoteltiin vuoden sisällä tulevaksi.
– Olin muistaakseni luvannut vaimolle, että olen viisi vuotta kotona, mutta sitten lähden uudelle reissulle.
Huuskoset olivat ajatelleet, etteivät saisi koskaan lapsia, koska kuuteen vuoteen ei ollut mitään tapahtunut.
– Sopimusaikana Heidi tuli kuitenkin raskaaksi ja suunnitelmat muuttuivat. Perhe nousi vaakakupissa ykköseksi. Sotilasurakin vaihtui aikanaan pastorikouluun, kertoo neljän teini-ikäisen lapsen isä.
Siniristilippu – toivon symboli
Vaikka kansa olisi monella tavalla hajanainen ja vähäpätöiset asiat veisivät huomion, uskoo Huuskonen itsenäisyyden yhdistävän tositilanteessa.
– Jos tulisi kriisitilanne, uskon, että suomalaiset osaisivat toimia yhteiseksi hyväksi.
Itsenäisyyspäivä ei ole itsestäänselvyys ja tämän viestin Huuskonen haluaa kertoa myös lapsilleen.
– Siitä on maksettu kova hinta. Ja maksetaan edelleen.
Rauhan merkitys on iän karttuessa kasvanut ja saanut lasten syntymän myötä aivan uudenlaista syvyyttä.
– Kunpa emme koskaan päätyisi sotaan, toivoo pastori Huuskonen kädet ristissä rauhan Jumalaa rukoillen.
