›› Kristillisen kirjallisuuden ja musiikin verkkokauppa.

nettikirjakauppa-2015

MAINOS

Search

”En lakkaa ihmettelemästä, että tällainen suhdeko voi syntyä pienen ihmisen kanssa”

Tiina Rintala on liikkuva, lukeva ja laulava mummi. Kun lapsenlapsen kanssa lähtee leikin maailmaan, saattaa syntyä vaikkapa korkealla lentävä kissa, joka laskeutuu Tikkakoskelle.

Isoäidiksihän voi haluta, mutta ei ole varmaa, tuleeko sellaiseksi, pohtii Tiina Rintala.

Asiat voivat mennä monin tavoin omien toiveiden vastaisesti — kipeinkin tavoin. Myös tästä Rintala tietää jotakin, vaikka on moninkertainen mummi.

– Halusin olla mummi, se kuulosti eniten minulta.

Rintalan lähempänä asunut ja läheisemmäksi muodostunut isoäiti oli juuri mummi. Nykyisin on varsin tavallista, ettei yksikään lapsen isovanhemmista asu lähellä; maan sisäinen muuttoliike on ollut voimakasta. Mutta sitäkin tapahtuu, että edes lähellä asuvat isovanhemmat eivät osallistu lastenlastensa elämään niin paljon kuin toivottaisiin.

– Tukirakenteet ovat jotenkin haalistuneet, heikentyneet. Tunnistan sitä ympäristössäni nuorten perheiden keskellä, ihmissuhdeverkostoa on vähän.

Rintala ajattelee, että suhteet isovanhempiin ovat hyvin oleellisia perhesuhteita. Vaikka Rintala ja hänen miehensä ovat yhä monin tavoin aktiivisessa elämänvaiheessa, heille on ollut tärkeää rytmittää elämä siten, että lapsia voidaan auttaa ja lapsenlapsille olla läsnä.

– En pane aina itseäni edelle. Kun lasten perheet ovat tarvinneet meitä, olemme olleet saatavilla.

Kaikki palaa priorisointiin, joka on ”kauhean tärkeä taito”.

– Olen selvittänyt, mitkä asiat minulle ovat tärkeitä.

Kun sitten tulee päällekkäisyyksiä, on valmiiksi mietittynä, mitkä velvoitteet painavat eniten. Toki jonkun pohdinnoissa painavinta voi olla oma mukavuus ja elämän vaivattomuus. Rintala pohtii, onko individualismi saavuttanut jo hänenkin sukupolvensa.

Söimme aamupalaa, juttelimme ja luimme kirjaa. Se oli yksi hienoimpia vuosiamme.

Jumala, puoliso, perhe.

– Se on se prioriteettijärjestys, jota olen yrittänyt soveltaa, se on mennyt jonnekin selkäytimeen, Tiina Rintala sanoo.

Isovanhemmuus on luontainen jatke omalle ydinperheelle. Vaikka lapset ovat lentäneet pesästä ja perustaneet omat perheensä, heidän ja heidän perheittensä paikkansa tärkeysjärjestyksessä on ennallaan. Välillä toki asioista neuvotellaan, sillä monessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Rintala on kokenut, että omat lapset osaavat kunnioittaa vanhempiensa menoja ja sitoumuksia.

Moni isovanhempi on yhä työelämässä, jossa tahti tuntuu vain tiivistyneen. Rintala nyökyttelee.

– Me olemme jo eläkkeellä, joten kykenemme priorisoimaan eri tavalla. Kun olimme töissä, väsyminen ja uupuminen oli niin totta. Viimeiset kymmenen vuotta oli hurjaa muutosta. Se vaati veronsa.

Silloin Rintaloista ei ollut joka tarpeessa lastenhoitoavuksi, vaikka paljon autettiinkin. Välillä ratkaisut olivat luovia. Kun ensimmäinen lapsenlapsi aloitti koulun, vanhemmat lähtivät töihin aikaisin. Yksinäiset aamut kotona pelottivat ekaluokkalaista. Rintalat tekivät lähtöä töihin samaan aikaan, joten he viettivät lapsenlapsensa kanssa tunnin joka aamu WhatsApp-videopuhelun kautta.

– Söimme aamupalaa, juttelimme ja luimme kirjaa. Se oli yksi meidän hienoimpia vuosiamme.

 

Yhteisen lukuhetken levollisuutta ja rauhaa.

– Nämä klassiset: kun et ole koko ajan vastuussa, se luo keveämmän olon lasten kanssa. Et kohtaa kaikkia niitä riskaamisia tai väsymystä, kun tullaan päiväkodista ja koulusta. Etkä ole se primääri ruuanlaittaja, Tiina Rintala luettelee vanhemmuuden ja isovanhemmuuden eroja.

Kevyempi rooli painottuu iloon. Kun lapsenlapset ovat mummilassa, heidän kanssaan ollaan intensiivisesti. Kun talo tyhjenee, huomaa, että jopa väsyttää. Levon paikka. Mutta vanhemman vastuut jatkuvat silloinkin, kun jo haluaisi antaa aikaa itselleen.

– Me keskitytään lastenlasten kanssa kauhean kivoihin asioihin. Tykkäämme miettiä, mitä tänään tehtäisiin.

Rintalat ovat molemmat liikuntatieteilijöitä ja liikunnan opettajia, joten liikunnallisten virikkeiden tarjoaminen on mukavaa ja luontevaa.  

– Näemme tärkeänä, että lapset liikkuvat. Ulkoilemme ja retkeilemme paljon, opetamme pikkuisen jo pallotaitoja ja teemme ratoja. Menemme puistoihin ja leikkikentille.

Lastenlasten harrastuksia tuetaan myös siten, että urheilusuorituksia ja näytöksiä mennään katsomaan.

– Toivoisin, että Suomessa kasvaisi enemmän sellainen kulttuuri, että isovanhemmat ovat mukana kannustajina, olipa harrastus mikä hyvänsä.

Rintalat myös lukevat paljon lapsenlapsilleen.

– Ja minä olen kova laulamaan. Lapset varmaan sanovat, että aina mummi laulaa.

Laulu tulee keksittyä tilanteessa kuin tilanteessa, vaikkapa silloin, kun lapsen pitää syödä jotakin vähemmän mieluista.

Liikunnan, lukemisen ja laulujen lisäksi Rintala on iloinnut siitä, että mökistä on tullut lapsenlapsillekin rakas paikka. Entisen kalastajanmökin omistivat jo Rintalan vanhemmat. Vuonna 2009 Rintala ja hänen miehensä ostivat sen itselleen.

– Rukoilin silloin, että olisipa tämä perhettä kokoava paikka, kun lapset olivat jo lentäneet pesästä.

Se rakkaus on niin valtavasti voimia antavaa, jota lapsenlapsilta saa.

Tätä on kyllä hirveän vaikea todentaa, pohtii Tiina Rintala. Jotenkin hän ajattelee kykenevänsä mummi-iässä tunnistamaan lapsen tarpeita paremmin kuin aikanaan lapsiperheen äitinä. Toisella kierroksella on jo oppinut jotakin ensimmäisestä — ja halunnut tietoisesti välttää tehtyjä virheitä.

– Niputin lapset äitinä liikaa samanlaiseen muottiin. Kuusi lastenlastani näen tavattoman yksilöinä, kukin on erilainen. Ehkä minulla on mummina aikaa ja rauhaa tunnistaa erot.

Erilaisiin tarpeisiinkin on rauhaa vastata paremmin kuin kiireisessä lapsiperhearjessa. Kunkin lapsenlapsen kanssa voi olla lapsen tavalla.

– Suhteen luominen on tullut minulle niin isoksi asiaksi mummina. Se rakkaus on niin valtavasti voimia antavaa, jota heiltä saa. He osoittavat sitä niin aidosti.

Kun on aika lähteä kotiin, lapsi saattaa itkeä ja kysellä, milloin taas pääsee mummilaan. Isovanhempien tärkeys tehdään selväksi sellaisella lämmöllä, ettei Rintala voi kuin kokea itsensä hyvin etuoikeutetuksi.

– Ei tällaiseen äitinä aina pystynyt. Varmasti lapset ilmaisivat rakkauttaan, mutta aina ei ollut mahdollisuutta pysähtyä näkemään, miten arvokasta se on, mitä juuri sanottiin ääneen.

Mummin kokemusmaailma on siksi erilainen kuin äidin. Tätä tukee kenties myös parempi mahdollisuus keskittyä pehmeämpiin asioihin, kun päävastuu rajojen vetämisestä on toisaalla. Rintala yrittää tietoisesti pitää pystyyn nostetun etusormensa kurissa, vaikka toki isovanhemmatkin asettavat rajoja. Joissain asioissa mummilan toimintatavat ovat jopa tiukemmat kuin kotona. Tavaroita ei esimerkiksi jätetä lattialle vaan ne laitetaan paikoilleen.

Ruokaan liittyvien rajojen Rintala on huomannut siirtyneen selvästi, mutta hän on mukautunut tilanteeseen. Nykylasten ruokasuhde on erilainen kuin se oli vielä hänen lastensa ollessa pieniä. Silloin otettu ruoka syötiin loppuun. Nykyään ruokaan voi liittyä monia haasteita, joiden suhteen pitää olla herkillä.

– Täytyy kunnioittaa sitä, että lapsi tietää, paljonko syö.

Vaikka lapsuus on monin tavoin muuttunut viime vuosikymmeninä, nukkeleikit pitävät pintansa.

Valtavan vitsikkäät lapsenlapset pääsivät yllättämään mummin.

– Melkein koomikkoja joka ikinen. He ovat huumorissaan hirvittävän fiksuja jo tavattoman pienenä. Kaksi- tai kolmivuotias voi oikeasti vetäistä hyvän vitsin, tilannekomiikkaa. Ja tuntuisi, että ihan tarkoituksella.

Varmasti omatkin lapset olivat aikanaan vitsikkäitä ja kotona naurettiin, mutta jotenkin sen kai vuosien vieriessä unohtaa. Hauskoja tilanteita välitetään isovanhemmille nykyisin kuvina ja videoinakin. Miten paljon tekniikan ansiosta onkaan mahdollista jakaa lapsen ihania puolia ja lapseen liittyvää iloa.

Rintalan on yllättänyt sekin, miten lähelle mummia lapsenlapset tulevat. Mummia arvostetaan.

– En lakkaa ihmettelemästä, että tällainen suhdeko voi syntyä pienen ihmisen kanssa, se lämpö ja läheisyys.

Kokemus omista isovanhemmista vuosikymmenten takaa on hyvin toisenlainen.

– Tuntuu, että nykyään suhdepuoli hoidetaan paremmin.

Käytän jopa sellaista lausetta aika-ajoin kuin että kuolemaa ei tarvitse pelätä.

Miten puhua siitä, minkä kohdalla sanat eivät riitä juuri mihinkään? Ajatus, että oma lapsi menettäisi lapsensa, on niin kipeä, ettei sellaista ajattele ennen kuin ei muuta voi. Joidenkin osa on 2000-luvun hyvinvoivassa Suomessakin elää läpi se, minkä muut mielessään kiertävät.

Tiina Rintala on kulkenut tämän pimeän kautta kaksi kertaa — molempien tyttäriensä ja kahden lapsenlapsensa kohdalla. Suurempaa vaikeutta tai vaikeampaa menetystä ei ole tai voi enää tulla. Menetykset ovat kirvoittaneet senkin ajatuksen, että entä jos oma lapsi kokisikin lapsettomuutta, ei edes saisi lasta. Tai haluaisi. Suuri suru olisi sekin.

Ja entä jos oma lapsi ei uskalla enää saada lapsia, koska on jo lapsensa menettänyt? Niinkin olisi voinut käydä.

– En osaa enempää sanoa.

Tai ehkä vielä sen, mikä sittenkin lohdutti. Äitinä Rintala näki, miten syvimmässä tuskassaan oma tytär pystyy sanottamaan, että taivaassa nähdään.

Rintala vaaliikin mielikuvaa siitä, miten serkukset ovat taivaassa käsi kädessä. Heidän luokseen lähti hiljattain myös serkusten isoisoäiti. Siellä on perhettä jo odottamassa, ja heillä on toisensa.

Sisaruksensa menettäneiden isompien lastenlasten kanssa kuolemasta on puhuttu, tietenkin.

– Se on tullut luonnollisemmaksi, ei ole niin kauhea tabu. Käytän jopa sellaista lausetta aika-ajoin kuin että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Ajattelen, että se loisi turvaa.

Kävelyretkellä pituusjärjestyksessä.

Isoäitiys on hengellinenkin tehtävä. Niin Tiina Rintala on asian kokenut, vaikka hakeekin vielä tehtävän eri ilmenemismuotoja. Mummilassa luetaan iltarukoukset ja kristillistäkin lastenkirjallisuutta. Lapsenlapsia viedään pyhäkouluun. Mutta ratkaisevinta on, miten jumalasuhdetta eletään arjessa. Näin Rintala ajatteli aikanaan äitinä ja ajattelee nyt isoäitinä. Etusormella ei tarvitse osoittaa, että katsokaapa, näin me hoidamme jumalasuhdettamme.

– Me vain elämme sitä, se tulee luontevasti.

Luontevan, arjessa toden hengellisyyden pieni ihminenkin omaksuu parhaiten. Rintala ei ole kokenut luontevana lähteä tietoisesti virittämään keskusteluja hengellisistä aiheista. Herkillä ollaan tässäkin kohden, sillä päävastuu kasvatuksesta kaikkinensa on vanhemmilla.

– Haluaisin, että usko näkyisi meidän elämässä, jolloin lapsenlapset huomaisivat, että mummi ja pappa rakastaa Jumalaa ja Jeesusta. Siksi ne valitsee noin ja tekee tuollaisia juttuja.

Jos lapsi osoittaa olevansa avoin, hengellisistä asioita toki puhutaan.

– Kuolema on tietenkin niin selkeä aihe, totta kai siitä puhuttiin ja puhutaan.

Vanhin lapsenlapsista on jo nipin napin teini-iässä, joten pian saattaa olla hyvien ja syvien keskusteluhetkien aika. Lopulta kaikkien keskustelujen välttämätön pohja on riittävä läsnäolo ja huomio. Se lapsenlapsille pyritään takaamaan.

Tämä on ollut minulle ehkä se lumoavin kohta, olen ollut jossakin leikin syvässä maailmassa.

– Mulla on sellainen maine, että heittäydyn lasten maailmaan, Tiina Rintala sanoo hymyillen.

Nyt kolmivuotiaan Einon kanssa syntyi puolisentoista vuotta sitten leikki, joka perustui yhteen niistä harvoista sanoista, jotka poika tuolloin osasi: kissa.

– Kehitin laulun kissasta, joka lentää. Eino rakastaa koneita, autoja ja lentokoneita.

Kissa lensi Tikkakoskelle, jossa Eino asuu. Pian sekä Eino että mummi huomasivat molemmat olevansa leikin lumossa, eikä kummallakaan ollut kiire pois.

– Siellä syntyi jotain hirveän yhteistä.

Korkealla lentävä kissa alkoi elää omaa elämäänsä. Laulua lauletaan edelleen. Kaikki Einon perheenjäsenetkin osaavat sen.

– Tämä on ollut minulle ehkä se lumoavin kohta, olen ollut jossakin leikin syvässä maailmassa.

Mutta paras hetki on se, kun kuka hyvänsä lapsenlapsista juoksee vastaan, huutaa ”mummi” ja halaa.

– Ihan parasta. 13-vuotiaskin halaa aina lähtiessään.

Herkut maistuvat mummin murusille.

Olisikohan se niin, että kun ei itse ole päävastuussa lapsenlapsista, sitä antaa äidin olla äiti ja isän isä, pohtii Tiina Rintala. Hän ei hyökkää näyttämään, että näin ja noin pitäisi tehdä.

– Katselen mielelläni tytärteni äitiyttä. Pyrin antamaan tilan heidän omalle roolilleen ja kasvulleen siinä, mitä he ovat.

Samalla Rintala on yhä äiti, eihän isoäitiys äitiyttä pois pyyhi.

– Yhtä lailla kannan huolta aikuisistakin lapsistani.

Esirukoilijan rooli on kirkastunut entisestään, kun lapset ovat perheellistyneet. Rintala siunaa lapsiaan ja näiden perheitä. Perheissä meneillään olevien prosessien seuraaminen on antoisaa.

– Olen Tiina ”Prosessi” Rintala, nautin, kun näen, että nyt on tapahtunut tällaista hyvää tai haastavaa.

Rukouksessa hän pyytää apua siihen, miten perhe vie prosessia eteenpäin.

– Olen havainnoiva äiti ja isoäiti.

Havainnoitavaa on syntynyt juuri lisää. Rintaloiden pienin lapsenlapsi on vain kuukauden ikäinen. Vauvan syntymästä ei ollut päivääkään, kun sitä lähdettiin isovanhempien hoidossa olleen isosiskon kanssa sairaalaan katsomaan.

­– En ole aikoihin saanut pitää sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta. Se oli kyllä herkkä hetki, ihan uskomatonta.

Rintala tykkää vauvoista ja on taaperoidenkin kanssa aika hyvä, heittäytyvä.

– Mieheni nauttii vähän vanhemmista lapsista, joiden kanssa on jo sanallista vuorovaikutusta ja tekemistä enemmän.

Kun Rintalat läksivät työsyistä ulkomaille pidemmäksi pätkäksi, heidän toiseksi nuorin lapenlapsensa oli puolivuotias.

– Surin, kun en nähnyt läheltä ensimmäisen vuoden kehitystä, tykkään ekasta vuodesta hirveästi.

Sellainen on jälleen aluillaan. Mikä lahja.

Teksti: Maija Latvala, kuvat: Tiina ja Pauli Rintalan kotialbumi
JAA ARTIKKELI:

Aiheeseen liittyvää