Veikko Pesonen tuli uskoon 15-vuotiaana vapaaseurakunnan leirillä, ja usko Jeesukseen oli siitä asti hänen elämäänsä ohjaava asia. Myös perhe ja suku, seurakunta, musiikki, linja-autokuskin työ sekä Israel ja juutalaistyö olivat isälle rakkaita.
Veikko päätyi enonsa yritykseen ajamaan linja-autoa isänsä Einon ja isoisänsä Kalle Mötön jalanjäljissä. Isältä kysyttäessä mitä harrastuksia hänellä on ja mistä hän nauttii, hän vastasi rakkaimpien harrastuksiensa olevan linja-autolla ajaminen ja pianonsoitto. Noita ”harrastuksia” hän on saanut siirrettyä myös omille lapsilleen.
Veikko oppi soittamaan pianoa korvakuulolta jo nuorena. Myöhemmin hän opetteli myös kitaran soittoa ja oli Kalle-ukin matkassa tilaisuuksissa säestämässä. 1970-luvun nuorisoherätyksen aikaan Veikko soitti pianoa nuorten bändissä, ja myöhemmin hän toimi pitkään Kiteen vapaaseurakunnassa säestäjänä. Vanhimmistossa Veikko palveli vajaat 40 vuotta, joista viimeiset kymnmenen vuotta vanhimmiston puheenjohtajana kuolemaansa saakka.
Rakkaus Jumalan omaisuuskansaan juutalaisiin laskettiin isän sydämelle myös jo nuorena, ja hänellä eli loppuun asti sydämessä näky olla tukemassa mahdollista juutalaisten muuttoa takaisin kotimaahansa. Tuo työnäky saattoi hyvinkin olla vaikuttamassa aikoinaan ammatinvalintaan, ja linja-autokuskina Veikko sai olla ajamassa lukemattomia reissuja Venäjälle ja olla myös hakemassa useita perheitä sieltä Suomeen heidän matkallaan Israeliin.
Kaikessa tässä tukena ja hyvänä apuna oli Raija-Liisa, johon Veikko ihastui jo nuorena kunnantalon alakerrassa järjestetyissä nuorten teetupailloissa. Naimisiin menon jälkeen edessä ollut lapsiperhearki oli monin tavoin kiireistä ja kuluttavaa aikaa molemmille.
Kutsua koeteltiin, mutta noiden koetusten vuosien keskellä myös hiottiin. Ylimääräistä karsittiin, ja luottamusta Kaikkivaltiaaseen Jumalaan kasvatettiin. Vuosien varrella tuo isän koeteltu usko ja syvä luottamus Jumalaan olivat päällimmäisinä, myös sairastumisen ja sairastamisen keskellä. Veikko ei kysellyt, miksi juuri tämä risti sallittiin hänelle tai valittanut osaansa. Sen sijaan sairastamisen aikana saimme kokea Jumalan ihmeellistä huolenpitoa ja johdatusta.
Kun Veikko oli tuoliin sidottu, ja elämän kiireet hänen osaltaan olivat karsiutuneet, oli hänen vuoronsa rukoilla enemmän. Monesti hän sanoi mielessään ajavansa linja-autolla ympäri Kiteetä ja rukoilevansa eri seurakuntien, yritysten ja naapureiden puolesta sekä koulukyytireittien varrella olleiden oppilaiden ja heidän perheidensä puolesta.
Välillä murehdin, miten pärjäämme ilman noita rukouksia ja isän henkistä tukea, mutta samalla uskon, että nuo rukoukset kantavat vielä ajan rajan tuoltakin puolen.
Maria Pesonen
Kirjoittaja on Veikko Pesosen tytär
