Oletko kuullut jostakin Jumalan valtakunnan työn puurtajasta sivulauseen, että hänelle tuli burn out, loppuun palaminen? Toisin sanoen evankeliumin liekki paloi kirkkaana, kunnes sammui.
Henkisten tai fyysisten voimavarojen loppumista sitten spekuloidaan tyylillä tai toisella, kertojan asenteen mukaan.
Uupumuksesta hengellisessä työssä puhutaan Raamatussa ensimmäisen kerran vaiheessa, jolloin Mooses ei ollut johdattanut Israelin kansaa vielä kovin kauas Egyptistä. Egyptissä toki kansa varmasti uupui, suorastaan nääntyi, fyysisen työtaakkansa alla.
Mooseksen appi totesi vävylleen: ”Mitä tämä puuha on, jota sinulla on kansan kanssa?” (2. Moos. 18:14). Hieman myöhemmin hän jatkoi jakeessa 18: ”Sinä uuvutat sekä itsesi että tämän kansan, joka on kanssasi; sillä tämä tehtävä on sinulle liian raskas, etkä sinä voi sitä yksinäsi toimittaa.”
Klassinen esimerkki ja kokemus suoraan nykyajasta. Mitä on touhu, jolla uuvutat sekä itsesi että kaikki muutkin ympärilläsi?
Kysymystä on syytä pohtia ennen kuin se on liian myöhäistä. Yhtäkään seurakunnan vastuunkantajaa ei ole kutsuttu työjuhdaksi, josta otetaan kaikki irti, kunnes lamput sammuvat, ja juhta voidaan vaihtaa uuteen.
Hyvin usein sellaista ei silti odota kukaan muu kuin juhta itse.
Tosin se ei tarkoita sitä, että vierestä katsojat osaisivat auttaa tai aina ymmärtäisivät edes kysyä, miten juhdalla menee. Mitä kuuluu kysyttynä niin, että vastauskin kiinnostaa, merkitsee erittäin paljon.
Ajatus siitä, että Jumalan valtakunnan työ pysähtyy, mikäli kukaan yhtään hengähtää ja vaikkapa lomailee, on lähtöisin syvyyksistä. Jeesuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ja siitä huolimatta hän vetäytyi hiljentymään syrjäiseen paikkaan toisinaan.
Tuskin kukaan täällä on Jeesusta tärkeämpi yhdellekään seurakunnalle.
Uupumus hengellisessä työssä voi olla elämän syvimpiä kriisejä.
Kuvittele: sinulla on maailman paras sanoma vietävänä toisille. Sanoma, joka on tuonut ilon ja rauhan omaan sydämeesi, pelastusvarmuuden ja luottamuksen Jumalan johdatukseen.
Ja tämä viesti mukanasi uuvut, koska et jaksa enää juosta ja puurtaa. Joskus voi tuntua hengellinen laulu sellaiselta, että jaksaako sen sanomaan uskoa itsekään. Kunhan laulaa mukana, koska osaa sanatkin ulkoa.
Nimenomaan ulkoa, ei sisältä.
Häpeän tunne saattaa olla musertava. Olenko huono, jos välillä joudun vääntämään hymyä huulille silloin, kun tekisi mieli itkeä?
Kysymyksistä oleellisin on, löytyykö ketään, jolle kertoa murheistaan.
Miten suhtaudutaan siihen, jos seurakunnan työn vetojuhta osoittaa inhimillisiä piirteitä ja alkaa uupua taakkansa alla?
Toki seurakunnissa kannattaa miettiä muidenkin kuin nimettyjen vastuunkantajien jaksamisongelmia. Joukkuelajeissa, joihin seurakuntaa usein voi verrata, pätee totuus, että joukkue on niin vahva kuin sen heikoin lenkki.
Toisin kuin urheilussa, seurakunnassa inhimillinen heikkous on Kaikkivaltiaalle Jumalalle mitä ihaninta käyttövoimaa.
