Uushenkisyys on ”sipaissut” useammassakin vaiheessa, kertoo Hengenuudistus kirkossamme ry:n valmennusjohtaja, pastori Timo Pöyhönen.
– Nuoruudessa tuli harjoiteltua porukalla okkultistisia taitoja kuten automaattikirjoitusta, mutta kristillinen usko vei. Kun olin Pispalassa pappina, oli paljonkin kontaktia uushenkisiin.
Seurakunta ja uushenkiset järjestivät yhdessä muun muassa leirin ja pääsiäistapahtuman.
– Ne olivat menestyksiä, todella hyviä kokemuksia. Monia tuli mukaan seurakuntaan. Osa heistä oli täysin pihalla kristinuskosta. Oli mielenkiintoista nähdä ihmisten prosesseja.
Kolmas ja tuntuvin hipaisu tuli tuttavapiirin kautta.
– Tutustuin aika hyvin meedioon. Ymmärsin, että ilmiö on tosi iso Suomessakin.
Uushenkisyystyötä Kanadassa 16 vuoden ajan YWAM-lähetysjärjestön lähettinä tehnyt Jari Koivu avaa työmuotoa koskevia kokemuksiaan ja omaa lähettipolkuaan hiljattain ilmestyneessä kirjassaan Henkisyys — Uusi lähetyskenttä (Päivä 2025). Koivu koki jo nuorena mielenkiintoa poikkeaviin lähestymistapoihin, mutta mukautui uskoon tultuaan silloisen seurakunnan tarjontaan.
– 80-luvun lopulla lähdin juutalaistyöhön. Havaitsin, että monet juutalaiset ovat uushenkisyydessä mukana.
Toronton juutalaisalueille niittailtiin julisteita, joissa kysyttiin: Oletko kiinnostunut yliluonnollisesta? Moni otti yhteyttä. Vuosien varrella työ vei yhä vahvemmin kohti uushenkisyyttä. Koivu havaitsi ilmiön olevan niin suuri, että kristittyjen todella tarvitsisi tehdä jotakin.
– Mutta tekijöitä ei oikein ollut, vaikka monella on kutsu lähetyskentälle.
Sellainen oli nenän edessä, asiaa ei vain tunnistettu. Lopulta Koivu tapasi jokusen yksinäisen pioneerin. Vuonna 2006 YWAM järjesti Sveitsissä seminaarin uushenkisyydestä lähetyskenttänä.
– Käänteentekevä kokemus minulle.
Paavali ei pelännyt, koska Kristus on kaikkien valtojen ja voimien pää. Kun on Kristuksessa, ei ole hätää.
Suomessa tilanne alkaa olla sama kuin monissa länsimaissa, Jari Koivun sanoo. Noin viidennes väestöstä on mukana tai kiinnostunut uushenkisyydestä. Jokainen tuntee jonkun. Siksikin uushenkisyyteen tulee suhtautua lähetyskenttänä: opetella kulttuuria, kieltä ja tapoja. Se saattaa kuitenkin herättää kristityissä pelkoja.
– Uushenkisyyteen liittyy asioita, joista seurakunnissa on puhuttu varoittavaan, väkevään ja mustavalkoiseen sävyyn sukupolvien ajan. Toistellaan, että uushenkiset ovat ”niin syvällä”.
Dramaattisia muutoskertomuksia suositaan tai puhutaan lopunajan eksytyksistä ja hengellisestä sodankäynnistä.
– Jumala on kutsunut meidät missionaaliseen elämään, jossa ei heti demonisoida asioita. Tavoitamme ihmisiä Jumalan totuudella ja rakkaudella. Seurakuntina olemme kuitenkin itse aiheuttaneet uushenkisyyden pelon. Ei ihme, jos työhön ei ole lähtijöitä, Jari Koivu sanoo.
Timo Pöyhönen viittaa Apostolien tekoihin.
– Paavali kontaktoi sen ajan uushenkisiä. Mahdollisuus julistaa evankeliumia aukesi kaksikin kertaa noitaan tutustumalla. Paavali ei pelännyt, koska Kristus on kaikkien valtojen ja voimien pää. Kun on Kristuksessa, ei ole hätää.
Koivukin vakuuttaa, ettei uushenkisistä saa ”tartuntaa” enempää kuin muistakaan ihmisistä. Jos sellaista pelätään, miten pienenä Jumalaa nähdään? Uushenkisyyteen ei myöskään liity enempää henkimaailman toimintaa kuin muihin uskontoihin. Pahan todellisuus on kaikkialla, se ei ole uushenkisyyden yksityisomaisuutta.
Pöyhönen on samoilla linjoilla. Hän tuntee isojakin meedionimiä.
– Ei heistä mitään mörköjä hypi. Henkivaltojen todellisuus täytyy ymmärtää lähetyskontekstissa aina. Uushenkisyys ei ole sen kummoisempaa.
Tavallisten uushenkisten etsijöiden parissa voikin toimia kuka hyvänsä kristitty.
– He ovat normaaleja mukavia ihmisiä, joilla on vain eri uskonto kuten muslimeillakin. Olemme heidän kanssaan samoissa työpaikoissa ja naapurustoissa. Tähän ei pidä liittää ylimääräistä draamaa.
Pitkälle edenneiden meedioiden tai noitien kanssa ei rivikristityn kannata ryhtyä likeiseen suhteeseen, Pöyhönen myöntää. Raja kulkee ylipäänsä siinä, ettei itse harjoita epäjumalanpalvelusta.
– Minne vain voi mennä, kun oma sydän on kirkas, mutta kompromisseja ei pidä tehdä.
Kristityillä on uushenkisiltä opittavaa, Timo Pöyhönen ajattelee.
– He kommunikoivat henkisyyttä ja hengellisyyttä paremmin kuin kirkko tällä hetkellä. Tutkitustikin seurakuntien ongelma on, ettei niissä saa vapaasti prosessoida ja pohdiskella hengellisiä kysymyksiä tai kokeilla. Heti on ostettava koko paketti.
Uushenkisyyden ihmiskäsitys on kokonaisvaltainen.
– Seurakunnissa olemme usein vain pää ja suu. Missä keho?
Pöyhönen pohtisi myös mahdollisuutta höllentää kontrollia. Hän vieraili viime kesänä suuressa pohjoismaisessa uushenkisyystapahtumassa.
– Siellä kukaan ei kontrolloi tai edusta virallista maailmankuvaa. Jokainen rakentaa omaa henkistä polkuaan. Silti ajatellaan hyvin samalla tavalla.
Seurakunnissa on toisin. Jo kirkkorakennus alleviivaa, että yksi on edessä kertomassa, mitä saa ajatella, muut rivissä kuuntelemassa.
– Miten luoda tilaa kysellä luopumatta totuudesta? Voisiko luottaa, että ihmiset eivät tarvitse kontrollia löytääkseen perille?
Jos on väärää rahaa, täytyy olla oikeaakin.
Karismaattisuus jakaa uushenkisestä taustasta kristinuskon piiriin tulevia.
– Joillekin se on mahtava löytö. Jotkut kaipaavat lepoa kokemuksellisuuden ylikorostamisesta, Timo Pöyhönen sanoo.
Jari Koivunkin mukaan uushenkisille voi olla yllätys, että kristityillä on samanlaisia asioita.
– Jos on väärää rahaa, täytyy olla oikeaakin.
Koivu pitää armolahjoja uushenkisten tavoittamisen kannalta tärkeinä, Jumala antamina työkaluina. Pöyhönen kokee, että karismaattisena kristittynä hänen on helppoa keskustella uushenkisten kanssa.
– Tunnistan heidän kokemuksessaan paljon samaa, vaikka tulkinta eroaa. Vastaanottava apparaatti on kaikissa ihmisissä sama, joten kokemukset muistuttavat toisiaan.
Kokemus ei itsessään tee autuaaksi, mutta voi avata sydämen evankeliumille.
Jos vahvasti uushenkistaustaiset alkavat palvella seurakunnassa armolahjoillaan, tulee henkien erottamisen lahja Pöyhösen mukaan tarpeeseen. Väärä profeetta voi olla susi lampaan vaatteissa. Sisältö ratkaisee — evankeliumi. Taustaltaan uushenkinen voi kuitenkin kasvaa armolahjojen käyttäjäksi.
Jari Koivun kokemus on, että osa uushenkistaustaisista ei luota armolahjojen alueella itseensä. Jos on kokenut vastaavaa uushenkisyydessä, on luonnollista olla varovainen. Tueksi tarvittaisiin opetuslapseuttajia. He pitävät uskoon tulleista huolta ja valavat luottamusta Jumalaan ilman, että seurakuntien työntekijät kuormittuvat liiaksi.
Uushenkiset ovat tottuneet vapaampaan yhteisöllisyyteen. Ei istuta riveissä ja tilanteet ovat paljon ilmaisuvoimaisempia.
Taustaltaan uushenkisen ei ole välttämättä helppoa kiinnittyä seurakuntaan. On ehkä totuttu, että voi mennä ja vipeltää sitoutumatta, sanoo Jari Koivu. Uushenkisyys on jatkuvasti kasvava kokoelma ideoita ja käytäntöjä, ei oppi.
– Yhteisöllisyys on siinä usein intensiivistä ja elämyksellistä. Saatetaan kokoontua kodeissa kymmenellä tai parilla kymmenellä hengellä. Joku pitää alustuksen, josta keskustellaan. Ilmapiiri on perheenomainen ja syntyy ystävyyssuhteita. Tällainen uupuu usein seurakunnista.
– Uushenkiset ovat tottuneet vapaampaan yhteisöllisyyteen. Ei istuta riveissä ja tilanteet ovat paljon ilmaisuvoimaisempia, Timo Pöyhönenkin huomauttaa.
Koivu arvioi kokemuksensa pohjalta, että ehkä vain noin puolet uushenkistaustaisista kristityistä päätyy seurakuntaan. Muut etsivät vertaistukea viestipalvelujen ryhmistä ja muista uskoon tulleiden uushenkisten verkostoista.
– Seurakunnissa heihin saatetaan suhtautua varautuneesti, vaikka he ovat tavallisia ihmisiä, jotka vain lähtivät etsimään totuutta väärästä paikasta. Ei sen kummempaa.
Jotkut heistä tarvitsevat syvällistä sielunhoitoa ja kärsivällistä rinnalla kulkemista. Kääntymykset ovat usein pitkiä prosesseja, hyppyjä toisen uskonnon piiristä evankeliumiin.
– Iso loikka kenelle tahansa, Pöyhönen sanoo.
Oma hengellinen matka on opittava ymmärtämään kasvuna, joka tapahtuu armon kautta Kristuksessa. Uushenkisyydessä ihmisen pitää itse kehittää itseään, kohota korkeammalle.
– Meidän Jumalamme tuli alas luoksemme. Tämä on ihan keskeistä. Omavanhurskautta on karsittava.
Pöyhönen huomauttaa, että monet uushenkistaustaiset ovat myös haavoitettuja.
– Sisäistä maailmaa on avattu paljon, eikä turvarakenteita ollut.
Joidenkin kohdalla henkivaltojen todellisuuskin voi tulla vastaan.
– Eivät kaikki, mutta monet tarvitsevat vapautusrukouksen ja ehkä pitkänkin prosessin.
Uushenkisyys ei ole uutta, sanoo Timo Pöyhönen.
– Vanhaa, pakanallista uskonnollisuutta, jota on ollut aina. Sen ydin on paratiisin kiusaus: uskomus, että olemme jumalia, mikä pitää vain tiedostaa. Omaa pimeyttä ja syntiä ei nähdä, vaikka sen todellisuus tunnistetaan. Sitä lähestytään puhdistusrituaalien ja itsensä parantelemisen kautta.
Pöyhönen ajattelee, että ihmisen luontainen uskonnollisuus on juuri tällaista. Vastaus kaipuuseen ei kuitenkaan löydy rituaaleista vaan Kristuksesta ja hänen rakkaudestaan.
– Hän on tie Jumalan yhteyteen. Ei tarvitse kohota toiselle tasolle tai löytää jumaluutta itsestään.
Onko mahdollista, että uushenkinen siirtyy kristilliseen yhteisöön ja elämäntapaan, mutta ei sisäistä uutta ihmis- ja maailmankuvaa, evankeliumia?
Pöyhönen myöntää, että näin voi olla.
– Seurakuntiemme aktiiveissa on uushenkisiä ihmisiä ainakin luterilaisella puolella, veikkaan että vapaakristillisyydessäkin. He kokevat, että kirkoissa on hyvä energia.
Seurakunnissa on myös tarjolla hengellisen harjoituksen muotoja, jotka voidaan nähdä uushenkisyyden piiriin kuuluvina kristillisestä sanastosta huolimatta. Pöyhönen kuitenkin huomauttaa, että tämä on tapauskohtaista. Mikään harjoitusmuoto ei ole automaattisesti uushenkinen. Oleellista on, onko kokemuksen ja toiminnan keskiössä evankeliumi.
– Uuskarismaattisuuskin saattaa olla silkkaa uushenkisyyttä.
Toisaalta meedio voi käyttää Herran siunausta tai Isä meidän -rukousta.
– Tarkkana on oltava. Evankeliumi erottaa, ei ulkoinen muoto.
Jari Koivu ei suosittele kristityille esimerkiksi joogaa, ei etenkään sen käyttämistä ihmisten tavoittamiseen. Työkalut tähän löytyvät omasta perinteestä. Uushenkisyydestä ei pidä silti puhua ankaran tuomitsevasti.
– Kristityillä tuntuu olevan lupa kommentoida sitä aika rajustikin.
Se tuskin on toimiva käyntikortti kristinuskoon.
– Omassa työssämme muunnamme termejä esimerkiksi uushenkisiä messuja varten, jotta siellä ymmärretään paremmin, mistä on kyse. Puhumme intuitiivisista sanomista profetoinnin sijaan.
Jos ihminen tulee rukouspalveluun, hänelle tehdään kuitenkin täysin selväksi, että kyse on kristillisestä toiminnasta.
– Kerromme, että olemme Jeesuksen seuraajia ja palvelemme Pyhän Hengen avulla. Kristinusko ei sanana välttämättä tarkoita ihmisille mitään, ei ainakaan oikeita asioita.
Uskonto ei saa olla teoriaa, sen pitää toimia. Ei ihmisiä kiinnosta totuus ennen kuin he näkevät sen toimivan.
Uushenkisten saavuttamiseksi ei tarvitse keksiä uutta.
– Naurettavaa pölliä jotain äänimaljoja ja tuoda niitä kirkkoon. Lähinnä turhanpäiväistä, sillä kristillisellä perinteellä olisi oikeaakin annettavaa, Timo Pöyhönen sanoo.
Meditatiiviset rukouksen muodot ovatkin kasvattaneet suosiotaan, eikä niitä Pöyhösen mukaan ole syytä säikähtää. Kyse ei ole uushenkisyydestä.
– Emme voi antaa parhaita aarteitamme uushenkisille, vaikkapa läsnäoloharjoituksia. Ilman omaa läsnäoloa Jumalan kohtaaminen on lähes mahdotonta. Etenkin herätyskristittyjen ongelma on, että rukous on liian pinnallista, puhdasta puheen tuottamista. Rukouksen maailma on paljon syvempi.
Hengen kosketukselle on annettava tilaa.
– Uskonto ei saa olla teoriaa, sen pitää toimia. Ei ihmisiä kiinnosta totuus ennen kuin he näkevät sen toimivan. Pitää saada kokeilla. Uudessa testamentissakin mennään kokemus edellä, se avaa sydämen, Timo Pöyhönen sanoo.
Jari Koivu on pohtinut, miten hyvin seurakunnat pystyvät vetämään etsijöitä. Moniaistinen ortodoksiperinne tuntuu toimivan.
– Meillä on kelttiläinen lähestymistapa: belong, believe, behave. Ensin tullaan mukaan yhteisöön, sitten tullaan uskoon hitaasti tai nopeasti. Opetuslapseuttamisen kautta käytöskin muuttuu.
Jo alkuvaiheessa prosessia voi kokea kuuluvansa, saa katsoa ja maistaa.
– Kutsutaan siksi uushenkisiä rohkeasti mukaan tapahtumiimme tai ryhmiimme.
Tampereella järjestetään 26.4.2025 kristittyjen yhteinen Henkisyyden aika -seminaari, jossa pohditaan, miten vastata henkiseen etsintään.
Jooga ja meditaatio jo valtavirtaa, manifestoinnin suosio kasvaa
Suomen evankelisluterilaisen kirkon vuonna 2024 teettämän Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan suomalaisten suosimat uushenkisyyden muodot ovat mindfulness, jooga tai muu meditatiivinen, fyysinen harjoitus sekä meditaatio. 16 prosenttia suomalaisista ilmoitti harjoittavansa meditaatiota vähintään toisinaan. Yhtä moni harjoittaa joogaa tai vastaavaa menetelmää.
Mindfulnessia harjoittaa 17 prosenttia suomalaisista — liki joka neljäs nainen ja joka kymmenes mies, mutta 18–29 vuotiaista miehistä joka viides. 40–49-vuotiaista naisista menetelmää käyttää peräti joka kolmas.
Vaikka meditaatio liittyy vahvasti kristilliseenkin perinteeseen, on kristillisen meditaation harjoittaminen vähäistä.
New agen ja uushenkisyyden ihmiskuvaan kuuluu vahva luottamus ihmisen sisäisiin voimavaroihin.
Gallup Ecclesiastican tulokset raportoivassa Suomen luterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa todetaan, että jooga ja meditaatio ovat pitkälti valtavirtaistuneet osaksi suomalaista henkisyyden kenttää. Viime vuosina ovat yleistyneet myös uudet tulokkaat, kuten manifestointi. Sen perusajatus juontaa new thought -aatevirtaukseen, joka vaikutti 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa syntyneeseen new ageen. Siinä korostui hengen ja mielen kykyä vaikuttaa aineelliseen todellisuuteen.
New agen ja uushenkisyyden ihmiskuvaan kuuluu vahva luottamus ihmisen sisäisiin voimavaroihin, mikä ilmenee manifestoinnissakin. Siinä uskotaan, että ihmisen ajatukset ja tunteet välittävät näkymättömiä viestejä, jotka korkeampi voima ottaa vastaan. Tämä voima on esimerkiksi universumi, Jumala tai ”korkeampi minä”. Se lähettää ihmiselle takaisin asioita, jotka vastaavat tämän ajatuksia ja tunteita.
Manifestointi on saanut paljon maailmanlaajaa huomiota sekä Rhonda Byrnen teoksen The Secret että sosiaalisen median kautta. Gallup Ecclesiastica 2024 -kyselyn mukaan joka kymmenes suomalainen manifestoi ajoittain, naiset (15%) selkeästi miehiä (7%) yleisemmin. 18–29-vuotiaista naisista manifestointia ilmoitti harjoittavansa peräti joka neljäs.
