Alpo Tuomiston aivan ensimmäiset muistot ovat Kihniön vapaaseurakunnan kesäjuhlilta, joilla hän oli isän sylissä kolmivuotiaana. Isä ja äiti olivat tulleet uskoon seurakunnan perustamisen aikoihin ja olivat voimakkaasti sen elämässä mukana.
– Seurakuntaihmisiä, painottaa Alpo.
Kahdeksasta sisaruksesta kolme joutui rintamalle. Alpo oli 9-vuotias koululainen, kun sota alkoi 30. marraskuuta 1939. Hän muistaa päivän tarkasti.
– En koskaan myöhästynyt koulusta, mutta tuona aamuna viivytin lähtöä, koska halusin kuulla radiosta uutiset. En jostakin syystä pelännyt ikäviä uutisia, jotenkin ajattelin, että ei kai se sota tänne meille asti tule.
Sen Alpo kuitenkin uutisista ymmärsi, että nyt alkoivat vaikeat ajat. Huoneet pimennettiin ripustamalla ikkunoiden eteen tummat peitteet, ”Molotovin verhot”. Näin valo ei näkyisi vihollisen lentokoneille.
Kerran, kun Alpo hiihti pellolla kaverinsa kanssa, venäläiskoneita ilmestyi taivaalle.
– Hiihdimme kiireesti kuusen alle suojaan.
Määräys oli painunut pienten poikien mieleen.
– Sydän jännityksestä pamppaillen toivoimme, ettei meitä huomattaisi ja ammuttaisi.
Kun ensimmäisiä Kihniöltä rintamalle lähteneitä tuli arkussa kotiin, sota alkoi konkretisoitua.
Ajattelin, että minun täytyy nähdä tuo tyttö uudestaan.
Lomalle vain yhden kerran
19-vuotias Alpo Tuomisto suoritti yhdeksän kuukauden asepalveluksensa Kouvolassa, isossa 2000 sotilaan varuskunnassa. Loma hänelle myönnettiin vain kerran, vaikka Alpo anoi sitä useasti. Tuo loma muodostui käänteentekeväksi.
– Eräillä juhlilla näin tytön, joka pisti minua silmään, en saanut häntä mielestäni. Ajattelin, että minun täytyy nähdä tuo tyttö uudestaan.
– Tässä hän nyt on, vieressäni, hymyilee Alpo 75 vuotta sitten tapahtuneelle ensikohtaamiselle.
Kun kysyn Anna-Liisalta muistikuvaa ensitapaamisesta, hymy leviää kasvoille.
– Kyllä minulla oli Alposta ihan hyvät ajatukset, tiesin hänet kunnon mieheksi. Vaikka hän ei ollut uskossa, hän halusi naimisiin ennen kuin muuttaisimme yhteen. Hän on ollut juuri minulle sopiva mies.
Unohtumattomat häät
Nuoripari asteli avioliiton satamaan hyvin erilaisissa tunnelmissa kuin nykyään naimisiin mennään. Sodan jälkeen ei juuri ollut valkoisia vaatteita. Anna-Liisa olisi ehdottomasti halunnut valkean morsiuspuvun, mutta sellaista ei löytynyt mistään.
Kihniöllä vieraili usein vapaakirkollinen saarnaaja William Rimmi. Anna-Liisa ja Alpo ajattelivat käydä Tampereella tuon tutun pastorin kotona vihittävinä. Rimmi asui vapaakirkon yläkerrassa, ja kun hääpari saapui paikalle, hän ehdotti, että mentäisiin alakerran kirkkosaliin suorittamaan vihkiminen.
– Emme aavistaneet, että kun astelimme Rimmin perässä saliin, siellä olikin seurakunnan jumalanpalvelus menossa. Tupa oli täynnä, ja kansa nousi seisomaan, olivat haltioissaan, kun kaksi nuorta olivat löytäneet toisensa.
Niistä tulivat häät ilman valkoista vihkipukua, mutta yllättäen koko salillisella juhlavieraita. Yhdessä Rimmin kanssa kirkkoväki siunasi 21-vuotiaan Alpon ja vuotta nuoremman Anna-Liisan onnellisesti avioon 26. lokakuuta 1952.
Eläimet myytiin hevosia myöten, kaikki laitettiin pois, paitsi rakas kotitalo.
Muutosten vuosia
Nuori pari muutti Alpon vanhempien kotitaloon. Ajan tavan mukaan vanha pari jäi samaan taloon, josta nuoremmat ottivat päävastuun ja huolehtivat samalla ikääntyvistä vanhemmista.
Talouteen kuului karjaa ja peltoa. Anna-Liisan vastuulla olivat appivanhemmat ja maatalon eläimet. Alpo oli yhtenä työnjohtajista Aitonevan turvetuotannossa, joka oli tuolloin Kihniön suurin työllistäjä. Kesäisin työntekijöitä oli parhaimmillaan noin 700. Valtaosa turpeesta lähti lastatulla junalla Helsinkiä lämmittämään.
Uudet vastuut ja uusi koti jännittivät Anna-Liisaa nuorena miniänä.
– En kuitenkaan epäillyt, ettenkö pärjäisi. Koin Jumalan antavan rohkeutta ja voimaa suoriutua kaikesta. Appivanhemmat olivat tyytyväisiä hoitooni ja huolenpitooni.
Tuomistojen esikoinen Raila syntyi vuonna 1953 ja toinen tytär Päivi vuonna 1960. Päivin vaikea kehitysvamma muutti suuresti perheen elämää. Vanhemmat halusivat kääntää kaikki kivet, jotta tytär voisi parantua. He kuulivat Turussa sijaitsevasta hoitopaikasta ja päättivät muuttaa Varsinais-Suomeen vuonna 1968.
– Eläimet myytiin hevosia myöten, kaikki laitettiin pois, paitsi rakas kotitalo.
– Neljän vuoden jälkeen huomasimme, ettei hoidosta ollut apua Päiville. Meille kerrottiin, että Päivi on pysyvästi kehitysvammainen eikä voisi parantua.
Anna-Liisa oli kokenut uskoontulon jo ennen muuttoa Turkuun.
– Sairastuin aasialaiseen. Aamulla jäin nukkumaan, tauti tuli päälleni voimalla kovan kuumeen kera. Olin houretilassa ja todella huonossa kunnossa.
– Alpo otti minut syliinsä ja kantoi alakertaan vanhempiensa luokse, että he rukoilisivat puolestani. Rukouksen jälkeen parannuin välittömästi ja halusin tulla uskoon, Anna-Liisa muistelee.
Pojat, olen tullut uskoon
Muutto takaisin Kihniölle vuonna 1972 oli Jumalan johdatusta, ajattelevat Tuomistot jälkikäteen. Alpo sai hyvän työn valtion omistaman paikallisen tienhoitokunnan esimiehenä, vaikka hakijoita oli paljon. Tuohon aikaan valtion vastuulla oli järjestää tienhoito ja -huolto.
Alpo tuli uskoon pari vuotta paluumuuton jälkeen vuonna 1974.
– Kävin satunnaisesti seurakunnan kokouksissa ja autoin talkoissakin. Kerran olin jo lähdössä kokouksesta pois, kun Tynjälän Eila (nyk. Sillanpää) tuli perässäni eteiseen.
Eila kehotti Alpoa tulemaan rukoiltavaksi.
– Tajusin olevani syntinen ja kävelin alttarille. Meitä oli kaikkiaan kolme raavasta miestä, jotka tulimme samassa kokouksessa uskoon: Eero Raski, Kekin Jalmari ja minä, Alpo muistelee.
Alpo on aina ollut kunnon mies. Mutta kyllä hän silti sisäisesti muuttui.
Maanantain työaamun koittaessa toistakymmentä miestä oli käskynjaolla. Alpo ajatteli, että on paras kertoa heti, mitä on tapahtunut.
– Nyt pojat olen tullut uskoon! Siitä huolimatta työt jatkuvat niin kuin ennenkin.
Alpo hymyilee muistellessaan ensimmäistä uskontunnustustaan ja kertoo, ettei ole koskaan tullut solvatuksi uskonsa tähden.
Mutta muuttuiko mies uskoontulon myötä?
– Alpo on aina ollut kunnon mies, hyvä ja luotettava niin kotona kuin töissä. Mutta kyllä hän silti sisäisesti muuttui, Anna-Liisa sanoo.
– Niin, ja ulkoisestikin yksi asia jäi pois. Tupakkaa Alpo poltteli silloin tällöin, mutta nyt tupakkavermeet lensivät tuvan pesään.
– Savuakaan ei ole sen jälkeen tarvinnut vetää, Alpo sanoo.
Jumala tietää parhaiten
Rakkautta omaa lasta kohtaan on vaikea pukea sanoiksi. Anna-Liisa ja Alpo ovat halunneet asettaa kaikessa Päivin tarpeet omiensa edelle. Tyttären sijoittaminen hoitokotiin ei ollut vaihtoehto. Isän ja äidin mielessä on aina ollut ensimmäisenä, miten ratkaisut vaikuttavat Päiviin, kuinka hän jaksaa.
– Olemme kokeneet Päivin hoitamisen kotona Jumalan johdatuksena ja Jumalan antamana mahdollisuutena, muuten ei olisi jaksettu, Anna-Liisa kertoo.
– Esikoistyttäremme Railan ja Helena Oksasen panos on ollut merkittävä. Yhteistyöllä mahdollistettiin Päivin kotona asuminen loppuun asti, vaikka meillä molemmilla on ikää jo yhdeksänkymmenen paremmalla puolella.
– Kaikki eivät pysty hoitamaan kotona näin pitkään, olemme kiitollisia Jumalalle tästä mahdollisuudesta.
Anna-Liisa kertoo, ettei heillä ole ollut mitään kapinaa Jumalaa vastaan. Hän kokee, että usko Jumalan kaikkivaltiuteen on vahvistunut merkittävästi.
– Jumala tietää parhaiten, mitä lapsilleen antaa. Olemme halunneet ottaa kaiken Jumalan kädestä luottaen, että hän antaa voimaa ja jaksamista Päivin hoitamiseen.
Vuosien varrella muistojen helminauhaan on kertynyt monia hienoja yhteisiä hetkiä.
– Päivin kanssa menimme yhdessä asuntoautolla pitkin Suomea. Näytimme poroja ja tuntureita, ja kaikesta näki, että hän oli tyytyväinen, Tuomistot muistelevat.
Rukousvastaus oli kova paikka
Oli lauantaipäivä. Alpo ei jaksanut kääntää Päiviä oikeaan asentoon. Hän soitti kotisairaanhoitajalle ja pyysi apua.
– Sairaanhoitaja tuli välittömästi ja soitti nopeasti ambulanssin.
Päivi vietiin Parkanon kautta sairaalaan Tampereelle. Parin päivän kuluttua hänet tuotiin takaisin Parkanoon. Hoitopaikka oli järjestelty valmiiksi Kihniön keskustaan, sillä enää Tuomistoilla ei ollut voimia hoitaa rakasta tytärtä kotona.
Aamulla Parkanosta soitettiin. Alpolle kerrottiin puhelimessa, että Päivi oli nukkunut yöllä pois.
– En aluksi ymmärtänyt, mitä hoitaja sanoi. Kysyin, onko Kihniön hoitopaikassa kaikki valmiina siirtoa varten. Vasta, kun hoitaja kertoi uudestaan, ymmärsin, Alpo liikuttuu.
Me ihmiset tarvitsemme toisten apua, tarvitsimme silloin niin kuin nytkin.
Rakastavat vanhemmat olivat rukoilleet, että koko elämänsä sairastanut tytär pääsisi taivaan kotiin ennen heitä. Silti rukousvastaus oli kova paikka.
– Soitimme heti Helena ja Antti Oksaselle ja pyysimme heidät nopeasti kotiimme. He rukoilivat ja lohduttivat meitä. Saimme heistä voimaa, jotta jaksoimme kestää suru-uutisen.
– Me ihmiset tarvitsemme toisten apua, tarvitsimme silloin niin kuin nytkin.
Tuomistot kertovat, etteivät toiset voi ymmärtää, kuinka rakas Päivi oli heille. Alpo herkistyy itkuun yhä. Raavas mies istuu sohvalla ja taputtaa kaksipaikkaisen sohvan toista istuinta. Se on nyt tyhjä.
– Päivi oli isin tyttö, istui aina minun vieressäni. Päivi oli tässä. Hän oli meidän perheellemme kaikki kaikessa. Iloinen ja mukava tyttö.
– Olemme onnellisia, ettei Päivin tarvinnut jäädä eri hoitopaikkoihin. Suuri kiitosaihe, että hän pääsi 62-vuotiaana taivaan kotiin.
Jokainen voi pyytää voimaa
Tuomistot ovat onnellisia vanhemmasta tyttärestään Railasta.
– Hän auttoi meitä paljon Päivin hoitamisessa ja lohduttaa meitä. Rakkaan Railan kanssa vietämme joka päivä yhdessä rukoushetken, he kertovat.
Millaisia neuvonsanoja kokeneilla vanhemmilla on perheille, joissa lapsi sairastaa vakavasti tai on vammainen?
– En tiedä, osaako sitä toista neuvoa ollenkaan. Olemme varoneet, ettemme neuvoisi ketään väärin, Tuomistot kertovat.
Yhden varmaksi koetun neuvon he haluavat antaa.
– Taivaan Isä antaa voimaa, kun sitä sieltä pyytää. Jokainen voi pyytää, olipa millaisessa tilanteessa hyvänsä. On monia tilanteita, jossa vain taivaan Jumala voi auttaa.
– Matkan varrella on ollut monia murheita, mutta kun olen saanut olla lähellä Jeesusta, pelko ja murheet on nostettu hartioilta.
– Turvaamme Jeesukseen loppuun asti, Anna-Liisa vakuuttaa.
Pelot jäävät Isän käsiin
– Ikäännymme emmekä enää pääse mukaan seurakuntaan vaikka haluaisimme. Toivomme, että meillä olisi kuitenkin hoitaja, ettemme jäisi yksin, Alpo ja Anna-Liisa Tuomisto sanovat.
– Ja olisi hienoa, että olemassaolomme vielä muistettaisiin niin kauan kuin elonpäiviä suodaan.
– Kun on näin pitkään ikään ehtinyt, askarruttaa, kuinka kauan joutuu sängyn pohjalla olemaan. Oma ajatus on, ettei tarvitsisi olla toisten hoidettavana. Vielä Herra on voimia antanut, ja kaikki nämäkin asiat ovat Jumalan kädessä, Tuomistot ajattelevat.
Lapsuutensa sodan ilmapiirissä eläneet Anna-Liisa ja Alpo eivät pelkää Venäjän hyökkäystä.
– Elämä tulisi raskaaksi, jos pelkäisi tulevaa. Moni on peloissaan ja miettii, mitä tästä kaikesta tulee. Kaikki pelotkin saa jättää taivaan Isän käsiin.
– Tärkeintä on antaa Jeesukselle elämänsä kokonaan.
Vaikka Anna-Liisan ja Alpon ei ole mahdollista osallistua seurakunnan kokouksiin kuin harvoin, he muistavat säännöllisesti rakasta kotiseurakuntaa rukouksin ja lähettävät sinne terveisiä ja rukousaiheita.
– Rukoilemme, että pienessä maalaispitäjässä työ jatkuisi ja että seurakunta jaksaisi edelleen olla tienviittana taivaaseen.
