›› Kristillisen kirjallisuuden ja musiikin verkkokauppa.

nettikirjakauppa-2015

MAINOS

Search

Vastauksien aika

Viikkolehden lukijoilta kerättiin kysymyksiä esitettäväksi kirkkokunnanjohtajaehdokkaille. Seurasi paitsi vastauksia myös monia uusia kysymyksiä.

Millainen arvo on perheellä ja puolisolla kirkkokunnassamme?

Tommi Karjalainen ja Tommi Koivunen katsahtavat toisiaan. Kumpi lähtisi liikkeelle, tulokulmia kysymykseen riittää. Koivunen tosin kertoo niputtaneensa useamman perhekysymyksen yhteen. Lopulta on kyse ihmissuhteista, ja ne ovat herkkä alue ottaa puheeksi tai tietää toisen puolesta.

– Etenkin mietin tuota, että uskallatko sanoa pastorille, joka selvästi laiminlyö perhettään. Onko se kirkkokunnanjohtajan tehtävä?

Itsenäisten seurakuntien kirkkokuntaa johtavalla ei ole suoraa valtaa yhteenkään pastoriin, vain vaikutusvaltaa. Ja kuka laiminlyönnin määrittää? Voiko ulkopuolelta sanoa, mitä toisen perheessä tapahtuu? Siihenkään Koivunen ei usko, että ihminen muuttuu virheet osoittamalla. Muutos lähtee syvemmästä tietoiseksi tulemisesta, lampun syttymisestä. Ja sytyttäjän on oltava itse huoneessa.

– Korkeintaan voisin ehkä kysyä, mitä ajattelet tilanteestasi. Kenenkään elämään ei voi sanella mitään. Ei se ole tätä päivää, Koivunen linjaa.

Karjalainen kaartaa kohti pastoriperheiden parasta hieman toisin. Työntekijäpäivillä useampi pastori on kertonut havahtuneensa siihen, että oma suhde työhön on epäterve.

– Ne ovat muutoskutsuja muillekin, Karjalainen ajattelee.

Jumalan ensisijaisuus voi tarkoittaa, ettei mene seurakunnan tilaisuuteen, kun koliikkivauva huutaa kolmatta päivää.

Koivunen pohtii, onko tarpeettoman vahva työkeskeisyys sukupolvikysymys. Hänen ja Karjalaisen ikätovereita tai heitä nuorempia haastavat muut asiat, kuten työssä jaksaminen, työn organisointi ja itsensä johtaminen.

Karjalainen nyökkää.

– Ollaan ehkä liiankin tietoisia, että kaiken pitää olla koko ajan tasapainossa. Siitä tulee itsessään painetta.

Tasapainoa hampaat irvessä.

– Yli kaiken varjele voimavarojasi, tuntuu olevan nuorten aikuisten elämää ohjaava periaate. Se on hyvä, mutta senkin voi viedä ääripäähän, Koivunen miettii.

– Edellisillä sukupolvilla oli usein ajatus, että ensin Jumala, sitten puoliso, lapset, työ, harrastukset. Mutta Jumalan ensisijaisuus voi tarkoittaa, ettei mene seurakunnan tilaisuuteen, kun koliikkivauva huutaa kolmatta päivää, Karjalainen pohtii.

Hänestä työkeskeinen sukupolvi on liittänyt työn omanarvontuntoon. Enemmän työtä, enemmän arvoa — vähemmän armoa perheelle. Koivunen huomauttaa, että ihmiset ovat herkkiä ohjailulle ja aistimilleen vaatimuksille. Tässä on tietty toivokin; Karjalainen uskoo, että jatkuvasti töissä olevan kanssa käyty kuunteleva keskustelu voi todella korjata suuntaa. Koivusen mukaan se edellyttää todellista kohtaamista.

– Jeesuskin sanoi suoraan, mutta kohtasi ihmisen siinä missä hän oli, täynnä armoa ja totuutta.

Näki ensin, sanoi vasta sen jälkeen.

Kuin Prisma

Entä seurakuntien toimintojen taso? Mitä Karjalainen ja Koivunen tekisivät, jotta puolisot ja perheet olisivat enemmän mukana seurakunnissa ja evankeliumin työssä. Mitä työmuotoja voisi tätä ajatellen kehittää? Ja kuinkas on sinkkujen ja yksinäisten tukemisen ja huomioimisen laita?

Koivunen ei osta ajatusta, että on kirkkokunnanjohtajan tehtävä suoraan miettiä seurakuntien työmuotoja. Vaikutusvaltaa voi käyttää sanoittamalla ihmissuhteiden ja perheen merkitystä kristillisyydessä ja vapaakirkollisuudessa ylipäänsä. Seurakuntia voi kannustaa palvelemaan kaikkia yhteisöön kuuluvia.

Karjalainen huomauttaa, että onhan seurakunnissa jo paljon perheystävällisiä työmuotoja partiosta lähtien.

– Pitääkö seurakunnan olla kuin Prisma, josta saa kaiken kaikkien tarpeisiin?

Koivusen mukaan keskustelu jonkin ihmisryhmän arvostamisesta kääntyy herkästi työmuotokielelle, vaikka seurakunta on ihmisten yhteisö — parhaimmillaan toisiaan kohtaavien ihmisten. Se voi olla perhe-, sinkku-, koiranomistaja- tai radioharrastajaystävällinen, vaikkei muuta toimintaa ole kuin jumalanpalvelukset ja epämuodollinen kyläily.

– Työmuotoja on niin paljon, koska ei osata elää normaalia kristillistä elämää ja auttaa vaikka sitä naapuria, Koivunen lataa.

– Tai organisoidaan elämää seurakunnassa niin, ettei tarvitse auttaa naapuria, Karjalainen lisää.

Koivusesta on vanhimmiston tehtävänä havainnoida, onko kaikkia seurakuntalaisia huomioitu.

– Ihmisellä on itselläänkin vastuu ihmissuhteistaan ja tarpeittensa kertomisesta.

Karjalainen epäilee, että kokemukseen siitä, ettei seurakunta ole huomioinut, sekoittunee kokemus, että pastori tai työntekijä ei ole huomioinut.

– Vähän sama kuin seurakunnissa saatetaan kokea, että kirkkokunta ei ole huomioinut, jos juuri kirkkokunnanjohtaja ei ole käynyt siellä, Koivunen sanoo.

Tommi Karjalainen (kuvassa oikealla) antaa nykyiselle Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuoriselle tunnustusta siitä, että tämä on ollut valmis palvelemaan myös paikoissa, joissa hänen ei olisi oletettu palvelevan. "On perusvapaakirkollista, että yhdessä tehdään mitä pitää tehdä. Pinotaan tuolit kokouksen jälkeen", Tommi Koivunen komppaa.

Tavallisia ihmisiä

Ymmärtääkö tuleva kirkkokunnanjohtaja tavallista ihmistä, sellaista, joka ei ”istu toimikunnissa eikä palavereissa”?

– Tavallinen ihminen mä koen olevani. Jokainen johtaja on ihminen, Koivunen sanoo.

Karjalainen pohtii, huokuuko hänestä palavereissa pettymys ”tavallisia ihmisiä” kohtaan, jotka eivät anna panostaan yhtä monessa palaverissa kuin hän. Eipä taida. Mutta ehkä kysymyksessä haetaan enemmän valtaan liittyviä ulottuvuuksia. Ymmärtääkö johtaja kirkonpenkin kenties varsin satunnaista kuluttajaa, jolla ei ole seurakunnassa tai kirkkokunnassa välttämättä juuri muuta valtaa kuin äänestää jaloillaan?

Kyllä vallalle sokeutuu, Koivunen myöntää. Hereillä on pysyttävä, jottei humahda ”sfääreihin”. Se auttaa, että sekä Koivunen että Karjalainen ovat vahvasti mukana paikallisseurakuntiensa arjessa.

– Tunnemme ihmisiä todella erilaisista taustoista, Koivunen vakuuttaa.

Sfääreihin kohoamista estää Karjalaisen mukaan sekin, että palkatun työntekijän on tehtävä aivan kaikkea, hoidettava nekin tilanteet, joihin ei ole mukava mennä. Ylpistymään ei juuri pääse.

Vuorisen Hannu on ollut valmis palvelemaan myös paikoissa, joissa hänen ei olisi oletettu palvelevan. Hän on laittanut itsensä likoon, eikä pakene asemansa taakse, Karjalainen sanoo.

– On perusvapaakirkollista, että yhdessä tehdään mitä pitää tehdä. Pinotaan tuolit kokouksen jälkeen, Koivunen komppaa.

Lavalta alas

Arkirealismia vaaliva johtaja kykenee kohtaamaan jokaisen samalta tasolta, ajattelee Tommi Koivunen. Arkirealismia kehittää parhaiten arki. Sitä molemmat kirkkokunnanjohtajaehdokkaat ovat ehtineet elää monessa muodossa. Koivunen huomauttaa kertoneensa isänsä alkoholismista ja kodin kaoottisuudesta.

– Olen kokenut teini-iän angstit ja lapsiperhearjen. Tiedän, mitä on köyhyys. Eivät elämän vaikeudet ole minulle vieraita.

Samalla Koivunen ymmärtää, mistä ajatus valtaansa vetäytyvästä johtajasta tulee. Jos johtajan näkee lähinnä lavalla, voi ajatella, että hänen elämänsä ja työnsä on pelkkää patsastelua ja voitokasta ratsastelua.

– Joku sanoi, että pastorin pitää tietoisesti astua lavalta alas, Koivunen muistelee.

Näyttää jokin murtuma tai heikkous, avata inhimillisyyden ikkuna. Tavallisten kuolevaisten joukossa pysyttelyä haastaa kuitenkin se, että kirkkokunnanjohtajan rooliin ja asemaan todella tiivistyy paljon odotuksia ja oletuksia.

– Hannuunkin kohdistuu paljon hyvää ylpeyttä, sellaista ajatusta, että tässä on meidän johtaja, Karjalainen sanoo.

Jotakin samaa hän huomasi seurakuntapastorina ja nuorisotyöntekijänä toimiessaan: tehtävä tekee tärkeäksi, vaikkei tekisikään tärkeileväksi.

– On pitänyt hyväksyä, että mä nyt sitten olen tärkeä ihminen näille ihmisille, Karjalainen sanoo.

Omaa arvoaan vain ei pidä mennä sitomaan siihen arvoon, jonka saa ihmisiltä tietyssä asemassa. Asemia kun tulee — ja menee. Ihmisen itse on pysyttävä raiteillaan.

Tommi Karjalaisen mielestä työn ja perheen yhdistämiseen hengellisissä tehtävissä liittyy tiettyä kaksinaismoralismia. ”Toisaalta sanotaan, ettei työtä pysty tekemään ilman perhettä, toisaalta väitetään, että työ on todella vaikeaa perheen vuoksi.” Vapaaseurakuntien opetuksessa esiintyy Karjalaisen kokemuksen mukaan myös tarpeetonta avioliiton ja perheen ihannointia, joka on yksin elävän kannalta ulossulkevaa.

Kertakäyttömuki

Se on vähän kuin lääkärin valkoinen takki, ajattelee Tommi Koivunen. Siis kirkkokunnanjohtajan asema. Lääkärintakista tunnistaa, että henkilöllä on muita suurempi osaaminen ja valta suhteessa terveyttä ja sairautta koskeviin kysymyksiin.

– Kirkkokunnanjohtajalla on tietty asema ja kompetenssi lausua hengellisyyteen liittyvistä asioista, Koivunen huomauttaa.

Se ei tarkoita, etteivätkö sekä lääkäri että kirkkokunnanjohtaja voi kohdata ihmisiä työssään samalta tasolta. Osaaminenkaan ei lakkaa, kun takki riisutaan, Karjalainen muistuttaa. Takki ei muuta ihmistä vaan sitä, miten muut häneen suhtautuvat. Karjalainen kertoo johtajasta, joka sai konferenssiin mennessään taksikyydin takaovelle ja lämpiössä kahvinsa posliinikupista. Kun hän siirtyi toiseen tehtävään, samaan konferenssiin piti tulla julkisilla ja juoda kahvi kertakäyttömukista.

– Kertakäyttömuki paljasti hänen todellisen arvonsa, posliinikuppi liittyi vain asemaan.

Koivunen sanoo, että johtajaa kuunnellaan alkuun juuri aseman vuoksi.

– Pian kysytään, mitä sellaista olet tehnyt, että sinua pitäisi kuunnella. Sitten kysytään, mitä sellaista olet tehnyt minun hyväkseni, että minun pitäisi kuunnella sinua.

Vaikka taksi veisi joka ovelle ja kahvin saisi aina juoda posliinikupista, eipä se lämmitä, jos kukaan ei kuuntele. Kuunteleminen saavutetaan lopulta vain siten, että johtaja on oma itsensä.

Avainhenkilöitä

Karjalainen ja Koivunen ovat ehtineet käydä jo jokusen julkisen Zoom-keskustelun. Niistä yhdessä Koivunen mainitsi, että tulisi kirkkokunnanjohtajana keskittymään avainhenkilöiden kanssa työskentelyyn. Siis keiden?

Koivunen taustoittaa ensin ajatusta avainhenkilöistä. Johtaminen tapahtuu aina monella tasolla, joista vain yksi ovat julkiset kannanotot ja puheet. Suurimmaksi osaksi johtaminen on ihmissuhdetyötä.

– Vaikuttaminen tapahtuu suhteissa. Niiden syntyminen ja ylläpitäminen on mahdollista vain rajatun joukon kanssa. Aivan jokaisesta voi silti välittää.

Koivunen muistuttaa, että Jeesuskin piti puheita kansanjoukoille ja kohtasi jokaisen ihmisen arvostavasti, mutta panosti erityisellä tavalla opetuslapsiinsa.

Joidenkin kanssa sitä juoksee, mutta muitakin saa kohdata ja kuunnella.

Keitä kirkkokunnanjohtajan ”opetuslapset” olisivat?

Seurakuntien johtajia, Vapaakirkon alueyhdyshenkilöitä, jotka tuntevat alueensa seurakuntien tilanteen, keskustoimiston työntekijöitä, kuten omat suorat alaiset ja johtoryhmä, Koivunen luettelee. Karjalainen mainitsee myös seurakuntien kokousedustajat.

– Ihmisiä tulee vähän vahingossakin omaan vaikutuspiiriin, eikä aina tarvitse erikseen miettiä, keskitynkö nyt tähän ihmiseen. Niihin tulee panostettua, joita ympärillä on, Karjalainen ajattelee.

– Joidenkin kanssa sitä juoksee. Kannattaa valita hyvin, keiden kanssa. Muitakin saa silti kohdata ja kuunnella, Koivunen sanoo.

Tommi Koivunen kokee, että Vapaakirkon nykyinen kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen on johtanut opettamalla ja saarnaamalla sekä olemalla läsnä seurakunnissa, mikä on arvostettavaa. ”Olen itse hänen suora alaisensa. Olen kokenut, että aina jos on tarvittu aikaa tavata, se on löytynyt nopeasti. Luulen, että Hannu on siirtänyt asioita sivuun, jotta on voinut kohdata minua”, Koivunen kiittelee.

Toiset tyypit

Suora johtaminen ja vaikuttaminen ovat Tommi Karjalaiselle eri asioita. Johtamista kirkkokunnanjohtaja kohdistaa suoriin alaisiin, joita hänellä on velvollisuuskin johtaa. Muu johtaminen on vaikuttamista, eikä siinä voi loputtomiin laskelmoida strategisesti hyödyllisimpiä valintoja. Karjalainen ajattelee kuitenkin, että vastuuta seurakunnassa tai kirkkokunnassa kantaville nuorille aikuisille on erityisen tärkeää antaa johtajuusvalmennusta. Osin hän antaisi sitä kirkkokunnanjohtajana itse, muilta osin varmistaisi, että sitä on.

Koivunen haluaisi luoda kirkkokunnanjohtajana polkuja avaavaa ja nostavaa kulttuuria tarpeettoman varmistelun sijaan.

– Luottaisin ja uskoisin avainihmisiin, pitäisin yllä toivon puhetta kyynisen uhkapuheen sijaan.

Karjalainen nyökkään. Hän on kokenut omakohtaisesti vanhemman sukupolven rohkaisun merkityksen.

– Se, miten minua katsottiin, jotta pystyisin ajattelemaan itsestäni terveellä tavalla enemmän, määrittää sitä, miten minun on katsottava muita.

Tutkaan osuu väistämättä niitä, joista vallitsee jaettu käsitys, että tässä on hyvä tyyppi, johon kannattaa panostaa ja jolle antaa vastuuta. Koivusen mukaan nuorisotyön puolella panostetaan usein ekstrovertteihin. He ovat valovoimaisia, sosiaalisesti sujuvia ja katseessa viihtyviä. Mutta luottopelaajat, jotka pitävät yllä perustyötä, ovat usein aivan toiset tyypit.

– Työ ei rakennukaan niiden varaan, jotka ekana valitsisimme. Eli liikaa ei kannata laskelmoida. Luen juuri Obaman elämäkertaa. Siinä kaikki aika käytetään maksimaalisen hyödyllisesti, ja sitten rantalomalla hajoillaan, Koivunen kertoo.

Oikea suunta

Avainhenkilöidenkin kanssa työskentelyn keskiössä pitää olla seurakuntien paras, Tommi Koivunen ajattelee. Ratkaisevaa ei ole, keitä ja montako avainhenkilöitä on, vaan se, miten nämä vaikuttavat suoraan tai välillisesti seurakuntien arkeen. Koivunen mainitsee Vapaakirkon strategiset painopisteet, kuten elinvoimaiset, uudet ja verkostoituneet seurakunnat. Jos joku tekee strategisesti oikeita asioita, luo seurakuntaan elinvoimaa, häneen kannattaa panostaa, jotta oikeat valinnat voidaan moninkertaistaa. Tämä olisi kirkkokunnalle hyvä tapa palvella seurakuntia.

Kun Koivunen teki aikanaan nuorisotyötä Joensuun vapaaseurakunnassa, hänestä tuntui, että nuorisotyön vapaakirkollinen kattoyhdistys Suomen Vapaakirkon Nuoret pyysi häneltä jatkuvasti jotakin. Nykyisessä tehtävässään SVN:n johdossa hän on pyrkinyt kääntämään suunnan. Keskustoimisto palvelee seurakuntia, ei toisin päin.

Halutaan valloittaa maailma, vaikka seurakunnan tehtävä on vain pitää evankeliumia esillä siellä, missä se on.

Tommi Karjalaisesta on seurakuntienkin vastuulla pitää suunta oikeana. Seurakunnankokousten tulee valvoa, että seurakunnan tavoitteet toteutuvat osana kirkkokuntaa. Asiaan liittyy kipukohtia jo siksikin, että seurakunnat ovat taloudellisesti tiukoilla. Monia kirkkokuntaan kuulumisen hyötyjä on vaikea arvottaa euroissa.

Koivunen huomauttaa, että osa asetelmaan on myös pitkä uskonvaraisen tekemisen perinne. Sekä moni seurakunta että kirkkokunta tekee enemmän kuin mihin taloudelliset tai muut resurssit oikeastaan riittäisivät.

– Halutaan valloittaa maailma, vaikka seurakunnan tehtävä on vain pitää evankeliumia esillä siellä, missä se on, olla uskollisesti läsnä, Koivunen sanoo.

– Ja kun ei pystytäkään tekemään kaikkea, mietitään mitä jätetään vähemmälle. Kirkkokunnan yhteiset toiminnot ovat silloin usein liipasimella, Karjalainen jatkaa.

Tommi Koivunen haluaisi luoda kirkkokunnanjohtajana polkuja avaavaa ja nostavaa kulttuuria. "Luottaisin ja uskoisin avainihmisiin." Tommi Karjalainen on kokenut omakohtaisesti vanhemman sukupolven rohkaisun merkityksen. "Se, miten minua katsottiin, jotta pystyisin ajattelemaan itsestäni terveellä tavalla enemmän, määrittää sitä, miten minun on katsottava muita."

Verkostossa

Kohdistetaan hetkeksi katse ulospäin. Mitkä Vapaakirkon kumppanit ovat teologisesti sitä lähellä?

Eri maiden vapaakirkkoja yhdistävä IFFEC (International Federation of Free Evangelical Churches) ja Suomen ruotsinkielinen Vapaakirkko Missionskyrkan tulevat ensimmäisenä Karjalaisen mieleen.

– Teemmekö ruotsinkielisten kanssa yhteistyötä? hän tosin pohtii.

– Pitäisi tehdä, mutta kielimuuri on aito kysymys, Koivunen vastaa.

Hänestä luontevia yhteistyötahoja Suomessa ovat vapaakristillinen neuvosto ja Evankelinen Allianssi. Karjalainen huomauttaa, että moni yhteistyökuvio perustuu teologisen likeisyyden sijaan historiaan tai henkilösuhteisiin. Piispa Matti Repo vieraili hiljattain Kihniöllä ja kertoi somessa loistavasta paikallisen luterilaisen seurakunnan yhteistyöstä vapaa- ja helluntaiseurakuntien kanssa.

– Erilaisten yhteistyö toimii, jos on riittävä ymmärrys teologisista eroista, Karjalainen ajattelee.

IFFEC-verkoston puitteissa Suomen Vapaakirkko on ollut vuosikymmenten saatossa mukana monessa lähetystyöhankkeessa ja Koivunen pitää myös Pohjoismaiden vapaakirkkojen nuorisotyöjohtajien tapaamisia arvokkaina.

– Ja onhan se nyt hienoa, että voimme lähettää lähetysjohtajamme Lausanne-liikkeen maailmankonferenssiin, Karjalainen kehaisee.

Voi toki olla, että Pihtiputaan mummon perspektiivistä asian merkityksellisyys ei avaudu, mutta kaiken arvo ei palaudu lyhyen jänteen hyötynäkökohtiin.

– On tärkeää, että paikalliset seurakunnat tietävät kuuluvansa kirkkokunnan kautta kansainväliseen verkostoon, jossa tehdään yhdessä asioita, Karjalainen ajattelee.

Aika-ajoin pohditaan, onko Suomen vapaakirkollisuus tuontitavaraa vai supisuomalainen tuote.

– Molempia, ja siksikin on hyvä olla mukana myös kansainvälisessä yhteistyössä, Karjalainen sanoo.

– En edes maininnut lähetystyön kumppanuusjärjestöjä! Koivunen hoksaa tässä vaiheessa.

– Niinpä, istun itsekin Wycliffe Suomen hallituksessa, Karjalainen nauraa.

Itsestään selvä jää joskus pistämättä merkille.

Teksti: Maija Latvala, kuvat: Melina Ilkka
JAA ARTIKKELI:

Aiheeseen liittyvää