Punavalkoiseen nauharannekkeeseen on kudottu X-, Y- tai Z-kirjaimia merkiksi sukupolvesta. Nauhaa kiristäessään muistan, että ihon ja rannekkeen väliin kannattaa jättää sormi – kovin pieni sormi tällä kertaa.
Takit on ujutettava pinnalta täyden naulakon sisäosiin. Ala-aulassa on myös pingispöytä, vilkkuvia pelejä ja kulahtanut kulmanahkasohva. Konsolipeiluolan oviaukolta näkyy jokunen suuri näyttö, noja- ja kansituoleja, pätkä ledivalosarjaa ja seinän kolme puuristiä. Pelaajia on kaksi kertaa ristien määrä, samaa sukupuolta ja -polvea. Energiajuomia, päähineitä sisätiloissa.
Aulassa tungostaa. Näen korvista roikkuvat Chupa Chups -tikkarit ja mustan kangaskassin, jonka viivapiirroksessa Jeesus aterioi oppilaittensa kanssa. Jesus set aside the priviledges of deity and took on the status of a slave, became human. Jeesuksella on vähemmän orjanmuotoinen sädekehä.
Ovet X- ja Y-sukupolvien kanaviin aukeavat. Milleniaalivirta vie hämärään saliin. Seurakunta vuotaa.
Tummanpuhuvalla lavalla on valkokangas ja kosketinsoitin. Ei värivaloja, ei savua. Lapuan vapaaseurakunnan nuorisotyöntekijä Heidin Häkkinen istuu soittimen taakse.
Eipä palttoota kaipaa, mies kuolematon.
Lyyrinen ääni.
Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan.
Mietin seurakunnista vuotaneita ikätovereita. Vai putosivatko? Elämä ei pysynyt seurakunnan tai seurakunta elämän tahdissa. ”Kyllä se vielä uskoo”, vakuutellaan kuin usko olisi vain ihmisen sisällä, muttei lainkaan ihmisten välillä.
Huojuvissa ketjuissa ollaan lähellä Jumalaa ja ihmistä. Ehkä tämä sukupolvi ei vedä rajaa näiden läheisyyksien väliin.
Missionuorten (YWAM) Teopoliksen toimipistettä johtavan Henri Hermusen kasvot ilmestyvät valkokankaan oikeaan yläreunaan.
– Kova, let’s go! huutaa viistosti takanani istuva mies.
Liian nuori ja innokas milleniaaliksi.
Hermunen kertoo olevansa valkokankaalla, koska on oikeasti synnytysosastolla.
Taputuksia, joku vislaa.
Seurakuntien pitäisi olla synnytysosastoja, joilla vuodetaan, sillä syntymä ja elämän ensivaiheet ovat sotkua – hyvää sotkua. Mutta kun Hermunen kuvaa vuotoa ja lohkeilua, hän ei tarkoita hyvää. Liberalisoituville nuorille aikuisille jää evankeliumista käteen vain halu muuttaa maailma, ja juuri maailman muutosta konservatiivisiipi taas lohkeilee potemaan omissa vertaistukiyhteisöissään. Väliin jää paljon oman maailmansa muovaajia, seurakunnissa ja seurakunnitta. On ihmisessä, että jotakin pitää parannella. Oma elämä on kätevimmin käsillä.
Siirryn työntekijöille suunnatun X-kanavan loppulöylyihin. Vapaakirkon nuorisotyötä johtava Tommi Koivunen kirjoittaa fläppitaululle sinisellä tussilla ”debundling”.
Vaiko ”unbundling”, ehdottaa kanavassa puhunut Mikael Elmolhoda.
Bundling on niputusta, unbundling kaiketi nipun purkamista. Maailman ikää, ristin merkitystä, homoseksuaalisuutta, armolahjoja ja lopun aikoja koskevia käsityksiä ei haluta ostaa kuin suoratoistopalvelua: kaikki tauhkakin mukana, mutta monta oleellista juttua toisessa palvelussa. Liian kireästä siteestä syntyy vain kivulias rantu ihoon.
Käännän rannenauhaa parempaan asentoon.
Kälykset Emma-Veera Männistö ja Aada Latvala istuvat toisen kerroksen Valtakunta-kahvilassa. Seinäjokelainen Latvala taukoilee talkootyöstä kahvilan henkilökunnassa. Aiempina vuosina tapahtuman ”staffiin” niin ikään kuulunut kurikkalainen Männistö on tällä kertaa mukana puhtaasti osallistujana. Hänestä tuntuu oudolta olla tekemättä mitään tai miettimättä, mitä voisi tehdä. Arvoaan mittaa herkästi tekemisellä. Männistön ja Latvalan mieliin jäänyt Markus Nikkasen perjantai-iltainen puhe osui juuri näille alueille, itsetunto-ongelmiin.
– Kaikkien pitäisi nyky-yhteiskunnassa mahtua tiettyyn muottiin, pitäisi mennä ja tehdä, olla sosiaalisia ja kotonaan ihmisjoukoissa, Männistö kertoo kokevansa.
Hän kääntyy itse pikemmin sisäänpäin. Pienet ja turvalliset porukat toimivat. Pieneltä ja aivan turvalliseltakaan ei tosin kuulosta irtiotto, jonka rakennustekniikan insinööriksi opiskeleva 24-vuotias nuori nainen teki hiljattain puolisonsa kanssa.
– Rakensimme talon.
Sillä lailla. Mitä sinä teit 24-vuotiaana?
Lähellä ja läsnä
Yläkertaan johtavien portaiden välitasanteen ikkunan edessä on läjä viherkasveja, onhan tapahtuman teema Eeden. Kovat, kaikuvat pinnat ja Jukka-palmu. Ne voivat merkitä ysärikylpylää tai poksahtaneen paratiisin kaihoisaa kuvaa.
Saniteettitiloissa on lisää kovia pintoja, mutta myös pehmeitä viestejä. Peiliin on kirjoitettu huulipunalla ”Olet kaunis”, perässä sydän.
Jos hinkkaisi viestin muotoon: ”Olet”, sydän.
”Olet rakkauden arvoinen”, lukee toisessa peilissä. Taas sydän. Kyyninen milleniaalimieli ajattelee, että en ole. Silti minua rakastetaan.
Armo, sydän.
Valtakuntaseurakunta vuotaa punertavasti valaistuun pääsaliin. Loppuunmyydyssä tapahtumassa on henkilökunta mukaan lukien neljä ja puolisataa ihmistä. Tuolit täynnä. Lavan tausta ja sivut on vuorattu mustan sijaan valkoisella. Viherköynnösjäljitelmät tavoittelevat katonrajasta lattiaa. Savukoneella on saavutettu utu.
Suhe Live aloittaa. Laulunsanat heijastuvat pystysuuntaiselle, nuorisosomen muotoiselle kankaalle. Salillinen nuoria ottaa saman pystyasennon. Käsiä venyttyy vaakaan, vierustoverin olalle. Huojuvissa ketjuissa ollaan lähellä Jumalaa ja ihmistä. Ehkä tämä sukupolvi ei vedä rajaa näiden läheisyyksien väliin. Molemmilla puolillani seisoo työkaveri, mutta meistä kaulailu on kaukana kuin itä eedenistä.
Seinäjoen vapaaseurakunnan nuorisotyöntekijä JP Niemelällä on sympaattiset viikset. Lavalle nousevat myös Vuorella-tilaisuuden puheenvuorot käyttävät Emmi Hämäläinen ja Petra Hämäläinen. Eivät sukua keskenään.
Naisten silmät sidotaan. Kumpi läpsäisee ensin toisen vasenta kättä?
Alkaa sekava harominen. Tehtävänanto ei ole toiselle Hämäläiselle täysin selvä.
– Sellaista sattuu, ettei kaikkea ymmärrä, lohduttaa Niemelä.
Sukupolveni suurlähettilyyttä leimaavat enemmän viestin muotoiluongelmat kuin sen välittäminen. Nousevan sukupolven tilanne on tutkitusti toinen.
Emmi Hämäläinen jää lavalle ja tunnustautuu toipuvaksi addiktiksi, someaddiktiksi. Hän toipuu, koska älylaitteet syrjäyttävät läsnäolon. Varmaotteisesti liikehtivä Hämäläinen lienee prosessissa pitkällä, sillä hänestä saisi tietosanakirjamääritelmän läsnäololle: homma ja huomio hallussa. Kukaan ei räplää puhelinta, mikä olisikin ironinen teko.
– Jumalan kohtaaminen muuttaa kaiken, mutta et voi kohdata Jumalaa, jos et ole läsnä, Hämäläinen lataa ja suuntaa Siinaille, jolle Mooses nousi.
Mooses sai tehtäväkseen esitellä Israelin kansalle Jumalan liittotarjouksen. Kansalta piti kysyä ”ämpee”.
Mielipide oli positiivinen. Alkoi valmistautuminen Jumalan kohtaamiseen, jossa sekä Jumalan että ihmisen luonne paljastuu.
– Oletko sisäistänyt, että sä toimit Jumalan ja sun luokkakavereiden välimiehenä, sä olet suurlähettiläs?
Siis diplomaatti? Oman sukupolveni suurlähettilyyttä tuntuvat leimaavan enemmän viestin muotoiluongelmat kuin sen välittäminen. Nousevan sukupolven tilanne on tutkitusti toinen. On pokkaa puhua, vaikkei paketti olisi diplomaattisimmillaan.
– Haluan kysyä sulta tänään, että jos tarkastelet sun elämää, onko siinä jotain, mikä varastaa sun huomion ja läsnäolon. Onko sulla aikaa ja malttia vain olla ja kohdata Jumalaa?
Ansaitut aplodit. Niiden aikana asetun 14-vuotiaan hikihuppariin. Mitä hän ajattelee Jumalan kohtaamisen konkretiassa olevan? Mihin meitä motivoitiin?
Rukouksen, Raamatun ja seurakunnan ritirimpsu on klassikko, koska se on tosi ja toimiva. Mutta onko riittäävä? Rajaako Jumalan kohtaamisen muusta erotetuksi sakraalikarsinaksi? Kertooko joku nuorille, että Jumalaa voi kohdata myös ihmisen luomien kauneuksien äärellä ja uusien ajatusten avaruuksissa, ihmisiin ja asioihin koettavan yhteyden hetkissä, kiitollisuuden ja onnen puuskissa tai silloin, kun on tasapainotettava itseään haavoittavien sanojen ja tekojen jälkeen – omien tai toisten?
En ole tällaisessa tapahtumassa ennen käynyt, kertoo Pihtiputaalta nelisen tuntia matkaseurassa Seinäjoelle ajellut Markus Luukkonen. Helluntaiherätyksen juhannuskonferenssissa on kyllä oltu, samoin Kolarissa järjestettävässä rukouskonferenssissa.
Luukkosta kiehtoi Valtakunta-tapahtuman tämän vuoden teema Eeden. Hän liittää sanan nautintoon. Ajatuksena oli, josko tapahtuma voisi olla irtiotto arjesta. Matkalle asetetut tavoitteet ovat pitkälti myös täyttyneet.
– On voinut rentoutua, saanut ottaa vastaan.
Luukkonen päätti sisällöllisistä syistä osallistua Z-sukupolvelle suunnattuihin kanaviin, joissa oltiin hyvinkin perustavien teemojen äärellä: Mitä odotan Jumalalta? Mitä tarkoittaa läsnäolo? Valinta kannatti, anti on ollut hyvä. Tapahtumasssa on ollut Luukkosen iloksi paljon myös ylistystä.
Luukkonen on kuulunut parin vuoden ajan itsenäiseen karismaattiseen seurakuntaan. Valtakunta-tapahtumassa on tarjottu arvokkaita näkökulmia myös suhteessa omaan uskonyhteisöön. Esimerkiksi se on kiinnittänyt huomiota, että asioita lähestytään keskustelevasti ja laajemmat näkökulmat huomioiden. Luukkosen omassa seurakunnassa taas mennään varsin asiakeskeisesti ja suhteellisen suoraa reittiä siihen, mikä ajatellaan totuudeksi.
– Täällä ei tule oloa, että totuus on yksi kapea piikki.
Hyvältä on tuntunut sekin, että Valtakunta-tapahtumassa on voinut tavata muita nuoria. Luukkosen kotiseurakunnassaan nuoria ei montaakaan ole.
Ihmisen sirpaleita
Sukupolvet sulkeutuvat jälleen kanaviinsa. Omaani on muistettu taas terävällä teemalla: Seurakunta satuttaa.
Lavalla sohvapöytä ja nojatuolit. Ei vieläkään savua ja värivaloja. Suomen teologisen opiston opettaja Tommi Karjalainen, uskonnon ja psykologian opettaja Mikael Elmolhoda sekä aiemmin varkki- ja nuorisotyötä Espoon vapaaseurakunnassa tehnyt opiskelija Terhi Pernaa paneloivat.
Mitä hengellinen väkivalta on?
Mitä vain väkivaltaa, jota käyttävällä on auktoriteettiasema hengellisessä yhteisössä, ajattelee Karjalainen.
Henkinen väkivalta muuttuu hengelliseksi, kun se perustellaan uskonnollisen opin tai uskonyhteisöön kuulumisen kautta, linjaa Elmolhoda.
Pernaa muistuttaa, että hengellistä väkivaltaa voi olla hankala tunnistaa. Se voi liittyä esimerkiksi eristämiseen, uhkailuun, kontrollointiin, pelotteluun tai pakottamiseen. Keskeisten elämänvalintojen ohjailukin on väkivaltaa.
Karjalainen tekee yllättävän tunnustuksen. Hän käveli aikanaan erään pojan yli, pakotti nuorteniltaan pojan äidin nyökkäillessä vieressä. Lopputulos toimi, toimintatapa ei. Usein graavein väkivalta tunnistetaan, mutta entä ne, joilla on intoa ilman taitoa.
– Tulee ruumiita.
Yhtäkkiä väki lappaa lavan eteen. Kädet ylös, hyppyjä, kaulailua, karkeloa. Tapahtuiko nuorisolaishitti?
Keskustelu keskeytetään. Aika aktivoida yleisö. Taukojumpan sijaan räplätään luuria: Oletko ollut tilanteessa, jossa on käytetty hengellistä väkivaltaa?
Valkokankaalle ilmestyy kaksi palkkia. Ne kohoavat sykäyksittäin puhelimista saapuvien vastausten tahdissa. Myöntäviä 42, kieltäviä 21. Luvut eivät yllätä, onhan paneelin määritelmä hengelliselle väkivallalle laajahko ja vastauksen ähräsivät todennäköisimmin ne, joilla on karuja kokemuksia.
Entä panelistit, löytyykö uhreja?
Kyllä ja ei. Pernaa kertoo, että häntä painostettiin katuevankeliointiin. Hän olisi syypää, jos evankeliumia vaille jäävä kadun kulkija joutuisi helvettiin.
Miten varmistan, etten itse harjoita hengellistä väkivaltaa?
Elmolhoda kiinnittää ”turvavyön” armolahjoja käyttäessään. Hän toimii olettaen, että kaikki on vain ja ainoastaan hänestä itsestään lähtöisin – ja uskoo samalla, että Jumala sittenkin toimii hänen kauttaan.
Ruumiit vähenevät, mutta pimeys lisääntyy. Pistän asian merkille, kun käväisemme kollegan kanssa ulkona. Tuulikaapissa törmäämme Heidi Poikoseen, Valtakunta-tapahtuman tuottajaan. Nainen mustissa näyttää professionaaliselta, onnelliselta – ja väsyneeltä. Silmissä ruusunpunaiset reunat. Tuottaja ei juuri ehdi pysähtyä. Moni lanka vetää jatkuvasti eri suuntiin.
Kysymme, miten järjestelyissä on huomioitu kanavien haastavat aiheet. Kuumaa perunaa syövä kissa nostettiin pöydälle.
Puhujat on valittu huolella, luotto on sataprosenttinen, Poikonen vastaa. Ei voida joutua tilanteeseen, jossa asioiden reippaanräyhäkkään käsittelyn jälkeen siivotaan salien lattioita mopatessa myös ihmisten sirpaleita.
Yläaulassa iltatilaisuuden alkamista odottelevat seinäjokelainen Wilma Kivelä ja jyväskyläläinen Petrus Niemelä. 17-vuotias Niemelä kertoo olevansa Valtakunta-tapahtumassa toista kertaa.
– Kavereiden vuoksi tänne pitkälti tullaan.
Kivelä taas on ensikertalainen. Hän saapui kysellen, mitä Jumalalla on tapahtuman kautta antaa. Pettyä ei ole tarvinnut, etenkin päätilaisuuksien puheet ovat iskeneet.
– Ja ylpät menee aina.
Niemelä kertoo, että Seurakunta vuotaa -kanavalla tuli esiin paljon hänelle uutta asiaa. Yhtäkkiä nuorimies valpastuu.
– Pitää lähtee just hommiin.
Talkoolaisia siis hänkin.
Muutaman metrin päässä Kivelästä ja Niemelästä nuori mies nojailee korkeaan, pieneen pöytään. Tamperelainen Elias Lehto lupaa vaihtaa kanssamme muutaman sanan, mutta kuvaa ei heru.
Parikymppinen lehto läksi matkaan saadakseen vaihtelua arkeen. Samalla näkee tuttuja ja toki uusiakin ihmisiä. Tiedossa oli, että kavereitakin on tulossa, mutta ei matkassa vain kavereiden vuoksi olla — opetukset ovat olleet hyviä. Tulevia tapahtumia ajatellen Lehdolla on kuitenkin mielessään teema, josta sietäisi puhua niin valtakunnallisissa kuin seurakunnallisissa tapahtumissa nykyistä enemmän: Pyhän Hengen lahjat.
Vielä hetki
Kello käy yhdeksää. Ristillä-tilaisuus availee ääntä. Valaistus on mallia frozen. Lauteilla Suhe Live ja tuttu utu, nuoret ylhäällä, kädet olilla.
Yhtäkkiä väki lappaa lavan eteen. Kädet ylös, hyppyjä, kaulailua, karkeloa. Kollega kaivaa kameran esiin. Tapahtuiko nuorisolaishitti?
Kappale vaihtuu, kädet laskevat, pomput poksahtavat.
– Mä en tajuu, mä oon vetänyt tänään Red Bullia ja Eeässää, ja mua väsyttää silti, sanoo ohitsemme pomppimasta palaileva teinityttö.
– Päivän sympaattisin kommentti, kuiskaa kollega.
Väistämätön väsymys on laajemminkin ilmassa. Silti tilaisuudessa on kaksi täyspainoista puhetta päivän painavimmasta teemasta: risti. Onko sanoma rististä hullutusta erityisesti juuri nyt? Silmät ristissä silmät ristissä.
Viikset ja JP Niemelä jälleen lavalla. Tunteikas hetki, viimeinen iso iltatilaisuus.
– Kun Jeesus antoi henkensä, samaan aikaan taivas pimenee ja maa järkkyy, ja kuitenkin se on se hetki, jossa meille annetaan toivo, Niemelä maalailee.
– Onko ollut hyvä olla? hän kysyy sitten.
Huutoa, taputuksia. Pitkin päivää on käynyt selväksi, että tapahtumassa viihdytään sekä toisten nuorten että tarjotun sisällön seurassa.
”Mä en tajuu, mä oon vetänyt tänään Red Bullia ja Eeässää, ja mua väsyttää silti.”
Lavalle nousevat Mikkelin vapaaseurakunnan pastori Mikko Ohra-aho ja Seinäjoen luterilaisen seurakunnan pastorin Mikael Tammilehto. Kisan aika: virsi vai HL?
– Mikä on HL? kysyy joku.
– Hengellinen laulukirja, kuiskaa joku toinen.
Kisa on kompa, valitut laulut ovat sekä virsiä että hengellisiä lauluja. Homma taputellaan osapuilleen tasapeliksi, josta siirrytään suoraan kahden pituudeltaan ja sisällöltään yllättävän perinteisen opetuksen pariin.
– Mistä toi puhuu? kysyy teini takanani Ohra-ahon ollessa äänessä.
– En mä tiedä, jotain rististä, vastaa toinen teini.
Tämä tarkkuus riittää pitkälle uskossa ja elämässä. Jos suunta vain olisi oikea.
Tammilehto päättelee puhettaan kertomalla Pietarin kuvitelleen, että hänen ja Jeesuksen tarina päättyisi siihen masentavaan surkeuteen, johon se kukon laululta jäi: mestari ja petturi.
– Pietarista tuli yksi mahtavimpia saarnamiehiä. Jumala antaa aina toisen mahdollisuuden, syli on auki. Hän odottaa, että tulisimme hänen luokseen, että hän saisi viettää aikaa kanssamme.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Škoda nokka kääntyy kohti Tamperetta. Käymme kollegan kanssa läpi päällimmäiset tunnelmat: hyvin järjestetty tapahtuma, yllättävän uusia ja yllättävän vanhoja ajatuksia — kenties hyvä näin. Nuoria, joilla vaikuttaa olevan hämmentävän tasapainoinen suhde sekä toisiinsa että Jeesukseen — jopa itseensä.
Hiljaiseksi vetää. Radio päälle?
– Viivy vielä hetki, alkaa Mikko Alatalo laulaa.
Miro Uusjärvi (vasemmalla), 19, Juuso Ruoranen, 19, Daniel Hänninen, 19, ja Eleonoora Vanhatalo, 20, tulivat Valtakuntaan vapaaseurakuntien yhteiskyydeillä. Miehet saapuivat Jyväskylästä ja jyväskyläläislähtöinen Vanhatalo Raisiosta. Lauantain alkuiltaan mennessä tapahtuman parasta antia oli ollut kokemus Jumalan läsnäolosta ja yleisestä ilmapiiristä.
”Tuntuu et leijuu.”
”Hyvä paikka muistaa, että Herra on koko ajan läsnä.”
Juuso Ruoranen veti keikan perjantai-iltana.
”Sekin oli ihan maukas keissi.”
Vanhatalo kehui Henri Hermusen puhetta vuotavasta ja lohkeilevasta seurakunnasta ja totesi, että pysähtyminen opetusten ja ylistyksen äärelle tekee hyvää.
”Antaa perspektiiviä siitä, kuinka vähän loppujen lopuksi tehdään semmoisia asioita arjessa.”
Osa porukasta kertoi seurakuntasuhteensa ohentuneen, lähinnä tuli hengattua uskovaisten kavereiden kanssa. Sikälikin nuorisotapahtuman opetuksille oli tilausta.
Entä millaista varustusta kaivattaisiin arkeen?
Ainakin kouriintuntuvampia esimerkkejä oikeasta elämästä opetuksiin ja todistuspuheenvuoroihin.
”Ei niin, että kävelin kadulla ja hukkasin mun viisieurosen, ja se löytyikin yhtäkkiä. Opetus tai vertauskuva voisi olla vähän osuvampi kuin perussattuma.”
”Jumalanpelosta ei ainakaan puhuta tarpeeksi.”
”Miten pitää yllä arkielämässä samanlaista elämää Jumalan kanssa, kun lähtee täältä.”
Teksti: Pia Korhonen
Tekstit: Maija Latvala mikäli muuta ei mainita
Klikkaa auki myös nämä videot ja haastattelut:
- Taavi Nestori Frilander räppää videolla ja kertoo haastattelussa elämästään Jeesuksen kanssa.
- Talvikki Hämäläinen esittää haastattelussa toiveen muun muassa siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohdeltaisiin seurakunnissa nykyistä paremmin.
- Nuorisotyöntekijä Sami Laaksamo avaa videolla ajatuksiaan hengellisten nuortentapahtumien merkityksestä ja kertoo haastattelussa tavoittavan nuorisotyön haasteista.
