Toisinaan kristillisen perinteiden toisistaan poikkeava sanasto voi synnyttää vaikutelman, että myös asioista ollaan selvästi eri linjoilla. Toisinaan taas samatkin sanat kätkevät taakseen eri merkitykset, kuten Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen totesi huhtikuun 19. päivä Teopoliksessa järjestetyssä Raamattu, kristillinen elämä ja teologia –seminaarissa, joka pohjasi Suomen Vapaakirkon ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon vuoropuheluun. Seminaarin kuluessa selvisi muun muassa, että vapaakirkollisesta näkökulmasta vieras puhe Raamatun sakramentaalisuudesta viittaa Raamatun sanaan Jumalan armon ja rakkauden välittäjänä.
Kirkkojen välistä vuoropuhelua käydään, jotta muun muassa tämänkaltaiset yli- tai väärintulkinnoille alttiit käsitteet ja puheenparret avataan, selitetään ja ymmärretään. Vapaakirkollis-luterilaisen neuvottelukunnan vuosien 2020–2022 toimikaudella paneuduttiin teemaan, joka liittyy kirkkojen käytännön elämään ja lisää sekä niiden itseymmärrystä että keskinäistä ymmärrystä. Työskentelyn pohjalta laadittiin julkaisu Raamattu, kristillinen elämä ja teologia — Luterilaisia ja vapaakirkollisia näkökulmia (Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 130, toim. Tomi Karttunen). Kunkin julkaisun kolmen osan yhteydessä avataan, mitä kirkot voivat sanoa käsitellystä teemasta yhdessä. Raamattua koskien yhteistä sanottavaa on runsaasti.
Yksin Raamattu
Raamattu on sekä luterilaisille että vapaakirkollisille uskon ja opin ylin ohje, vaikkakin käytännön johtopäätökset tästä ovat olleet osin erilaisia. Kansainvälisen vapaakirkollisen liikkeen raamattukäsitys muotoutui 1800-luvun herätyksissä. Raamatulliseksi ymmärretyn seurakuntamallin mukaan perustettiin uskoon tulleiden piirejä ja myöhemmin paikallisseurakuntia, joissa Raamattu oli ainoa opin ja elämän perusta. Tämän ymmärryksen omaksui Suomen Vapaakirkkokin.
Vapaakirkossa ei ole juuri kirjoitettua oppia, mutta Suomessa sata vuotta sitten tapahtuneen kirkkokunnaksi järjestäytymisen yhteydessä laadittiin lyhyt tunnustus. Se toistaa vapaakirkollisen herätyksen raamattukäsityksen piirteitä, joita ovat Raamatun arvovalta, Raamattu henkilökohtaisen uskon määrittäjänä sekä Uuden testamentin seurakuntakäsitys ja raamatullinen seurakuntaelämä. Kaikkea tulee arvioida Raamatun sanan avulla, mihin tarvitaan jatkuvaa Pyhän Hengen apua.
”Yksin Raamattu” ei ole oikeasti koskaan yksin.
Pyhän Hengen merkitystä korosti myös Martin Luther, joka näki, että yksittäisten tekstien avautuminen edellyttää Raamatun kokonaisuuden ymmärtämistä ja osallisuutta siitä. Ilman tulkintaa avaavaa Pyhää Henkeä ja Hengen synnyttämää uskoa Raamattu on tyhjä kirjain. Luterilaiset ymmärtävät, että Jumalan sana synnyttää julistettuna ja Pyhän Hengen avulla vastaanotettuna uskonyhteisön, joten sillä on itseisarvoinen asema. Tätä ilmaisee reformaation muotoperiaate, sola Scriptura (”yksin Raamattu”), joka edellyttää rinnalleen myös sisältöperiaatteen, solus Christus (”yksin Kristus”). Sana ja Kristus ovat kaiken keskus, joten oikea Raamatun käyttö ”ajaa Kristusta” eli evankeliumia. Kristus on Raamatun varsinainen pelastava ”asia”.
Luterilaisten piispojen vuonna 2021 julkaisemassa kirjeessä Raamattu ja kirkko todetaan, että kaikkeen Raamatun lukemiseen sisältyy tulkintaa ja sovellusta kirkon perinteen lisäksi myös kunkin ajan kysymysten ja ymmärryksen mukaan. ”Yksin Raamattu” ei ole oikeasti koskaan yksin. Tulkintoja onkin arvioitava kriittisesti, sillä sukupolvet ovat osin sokeita omille painotuksilleen ja esiymmärrykselleen. Raamattua tulee myös tulkita yhdessä, jolloin nojataan kristittyjen yhteiseen ymmärrykseen sekä koeteltuihin ja hyväksyttyihin tulkintalinjoihin.
”Kyllä Raamattu kiinnostaa”
Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja Ulla Saunaluoma totesi Raamattu, kristillinen elämä ja teologia -seminaarin puheenvuorossaan, että Raamatun lukemisen ja opettamisen tehtävä on vahvistaa yksittäisiä kristittyjä ja seurakuntaa elämään kristillistä elämää. Luterilais-vapaakirkollista vuoropuhelua käyneessä neuvottelukunnassa nousi esiin tiettyä huolta raamatunopetuksen tilasta seurakunnissa. Kansan Raamattuseuran kiertävät opettajat ovat havainneet, että monissa luterilaisissa seurakunnissa ajatellaan, ettei raamatunopetus kiinnosta, työntekijöillä ei ole aikaa toteuttaa sitä ja tehtävä koetaan vaikeana.
– Kyllä Raamattu kiinnostaa, kun sitä opetetaan kiinnostavasti, asiantuntevasti ja hengellisesti rakentavasti, totesi Saunaluoma viitaten esimerkkinä suosittuihin Raamattu alusta loppuun -tapahtumiin.
Ne seurakunnat, jotka ovat panostaneet raamatunopetukseen pitkäjänteisesti, suunnitelmallisesti ja monipuolisesti, ovat todenneet, että sana kiertää ja osallistujien määrä kasvaa, koska he saavat opetuksesta jotakin itselleen. Opetustilanteissa tulisi olla mahdollisuus myös kysyä ja keskustella, jotta tieto laskeutuu omaan elämään. Saunaluoma ymmärtää, että monissa seurakunnissa pappien kädet ovat täynnä.
– Mutta jos seurakunta ja työntekijät näkevät opetuksen merkityksellisenä, sille voidaan löytää aikaa.
Esimerkiksi yksi työntekijöistä voi erikoistua raamatunopettamiseen.
– Annetaan mahdollisuus heille, jotka haluavat opettaa, ovatpa he pappeja diakoneja tai muita seurakunnan työntekijöitä.
Myös seurakuntalaisilla pitäisi olla mahdollisuus opettaa Raamattua. Miten antaa tilaa innostuneille, luotettaville ja Raamatun opettamiseen koulutetuille maallikoille? Tähän haasteeseen vastaa osittain Suomen Raamattuopiston, Kansanlähetyksen ja Kansan Raamattuseuran yhteinen Raamatunopetusakatemia, jonka on käynyt jo 231 osallistujaa.
– Raamatun opettajana kehittyy Raamattua opettaessa. Oleellisinta on lähteä liikkeelle, Saunaluoma rohkaisi.
Apostolisen uskontunnustuksen merkitys
Apostolinen uskontunnustus kiteyttää olennaisia asioita Raamatun sisällöstä ja on sen kanssa ”yhtäpitävä apostolisen todistuksen mielessä”, toteavat luterilaiset ja vapaakirkolliset yhdessä. Suomen Vapaakirkon vuonna 1923 hyväksytty tunnustus painottaa Apostolisen tunnustuksen merkitystä luovuttamattomien asioiden kiteyttäjänä. Niiden tunnistaminen on tärkeää, sillä Vapaakirkossa vallitsee ykseys evankeliumin ydinasioissa, mutta omantunnonvapauteen perustuva tulkinnanvaraisuus esimerkiksi kulttuurisissa kysymyksissä.
Luterilainen kirkkokin katsoo, että evankeliumissa on sen pelastavan uskon muuttumaton sisältö, jota on julistettu apostolien ajoista alkaen, ja joka on ilmaistu tiiviisti uskontunnustuksissa. Sitä koskevan keskustelun tarkoitus on ymmärtää uskon sisältöä paremmin, ei muuttaa sitä.
Raamattu puhuttelee, lohduttaa ja nuhtelee yksittäistä kristittyä, mutta on ennen kaikkea jotakin yhteistä.
Raamatun äärelle ohjaaminen
Sekä luterilaiset että vapaakirkolliset pitävät tärkeänä, että Raamattua luetaan. Raamatun tulee saada vaikuttaa ja uudistaa seurakuntien elämää kokoamalla ihmisiä ydinsanomansa äärelle. Molempien kirkkojen jäsenillä onkin ollut alusta alkaen vapaus lukea ja tulkita Raamattua itse.
Vapaakirkollisen näkemyksen mukaan tulkinnoissa on tosin pitänyt kunnioittaa kristinuskon klassisia perustotuuksia ja ymmärtää Raamatun arvovalta Jumalan sanana. Seurakunnan jäsenten raamatuntulkinnan on ajateltu tapahtuvan Pyhän Hengen ohjauksessa, minkä on oletettu johtavan seurakunnan sisäiseen harmoniaan.
Luterilainen kirkko pitää Raamatun perimmäistä sanomaa selvänä ja ymmärrettävänä. Kirkollista vihkimystä tai akateemista koulutusta ei ole nähty Raamatun tulkitsemisen ehtona. Jokaista on rohkaistu sanan äärelle, mutta ymmärretty myös, että Raamattu annettiin kristittyjen yhteisölle. Se puhuttelee, lohduttaa ja nuhtelee yksittäistä kristittyä, mutta on ennen kaikkea jotakin yhteistä. Raamattua tulee lukea ja tutkia myös yhdessä keskustellen.
”Mahtava raamattutunti”
Millaisissa seurakunnallisissa yhteyksissä Raamattu voi näytellä merkittävää osaa sunnuntaijumalanpalveluksen lisäksi? Hämeenlinnan vapaaseurakunnan pastori Arto Kortemaa nosti Raamattu, kristillinen elämä ja teologia -seminaarin puheenvuorossaan esiin kolme esimerkkiä. Niistä ensimmäisinä hän mainitsi hiljattain uskonratkaisun tehneiden pienen ryhmän, joka kokoontuu viikoittain diakoniapastorin johdolla.
– Edellisellä kerralla oli katsottu, kuinka monta Jeesuksen nimeä löytyy Matteuksen evankeliumin toisesta luvusta, Kortemaa kertoi.
Ryhmäläiset saavat kotiläksyksi raamatunkatkelman. Jo ennakkoon voi siis miettiä kysymyksiä kohdista, joita ei ymmärrä.
Keskiviikkoaamun rukousryhmä kokoaa yhteen 10–15 henkeä, joista osa on tullut hiljattain uskoon ja osa kuulunut seurakuntaan vuosikymmeniä. Ryhmässä käydään läpi sekä jotakin Vanhan että Uuden testamentin kirjaa. Tänä vuonna käsittelyssä on ollut Vanhan testamentin puolelta Jobin kirja. Ensimmäisen Timoteuskirjeen pohjalta taas on mietitty muun muassa miehen ja naisen rooleja seurakunnassa.
Hiljattain Hämeenlinnassa järjestettiin seurakuntaviikonloppu, johon osallistui noin 40 henkeä. Käsittelyssä oli jaejakso Efesolaiskirjeestä. Alustuksessa varottiin antamasta vastausta yhteenkään tekstin herättämään kysymykseen. Seurakuntalaiset jaettiin noin neljän hengen ryhmiin, jotka tutkivat Raamatun ja eri kommentaarien avulla kukin eri asiaa. Yhden ryhmän tehtävänä oli esimerkiksi selvittää, mitä ”Kirkkauden isä” tarkoittaa. Lopuksi jokainen ryhmä jakoi löytönsä, jotka koottiin fläppitaululle.
– En olisi ikinä itse keksinyt sitä kaikkea, mahtava raamattutunti, Kortemaa kehaisi.
Jumalallinen ja inhimillinen
Pyhän Hengen inspiroimien ihmisten kirjoittamana Jumalan sanana Raamatulla on sekä inhimillinen että jumalallinen puoli. Tämän tunnustavat niin vapaakirkolliset kuin luterilaisetkin. Suomen Vapaakirkon tunnustuksessakin todetaan, että Raamatun tekstit ovat ”Pyhän Hengen johtamien ihmisten kirjoittamat”.
Raamattu ja kirkko -piispainkirjeessä Raamatun kuvataan syntyneen inhimillisessä ja jumalallisessa prosessissa, jossa Pyhä Henki vaikutti sekä tekstien kertomis-, kirjoitus- että kokoamisvaiheissa. Tätä prosessia kutsutaan kaikkineen inspiraatioksi.
Raamattu johtaa Kristuksen luo
Vapaakirkko ja luterilainen kirkko näkevät, että Raamattua tulkittaessa on ”keskeistä etsiä Kristuksen armoa ja johdattaa julistuksessa hänen luokseen sekä rukoilla Pyhän Hengen johdatusta juurruttajana uskoon, toivoon ja rakkauteen”.
Vapaakirkollista raamattuteologiaa kuvaavat etenkin Heprealaiskirjeen jakeet 1:1–3. Niiden pohjalta ymmärretään, että Jumala on puhunut Israelin kansan historian ja profeettojen kautta, mikä puhe on Jumalan vaikutuksesta taltioitu Vanhan testamentin kirjoihin. Koko Raamatun keskiössä on Jumalan suunnitelma syntiin langenneen ihmisen pelastamiseksi Jumalan Pojan sovitustyön kautta. Kristuksessa yhdistyvät luominen, lunastus ja uusi Jumalan täysin hallitsema maailma. Hän on Jumalan varsinainen Sana ja täydellinen ilmoitus, josta sekä Vanha että Uusi testamentti — profeetat ja apostolit — todistaa.
Luterilainen kirkko jakaa ymmärryksen Kristuksesta Jumalan varsinaisena itseilmoituksena, Sanana. Raamattu ja kirkko -piispainkirjeen mukaan Raamattu on kirjoitettua Jumalan sanaa, mutta Jeesus Kristus on sen keskus ja ydin, linssi, jonka läpi kirkko Raamattua tulkitsee saavuttaakseen kokonaiskuvan sen ilmoituksesta. Raamatun oikea ymmärtäminen ja avautuminen henkilökohtaisella tasolla vaatii uskon asennetta.
”Hirmu tärkeää taistella paikallisen raamatunopetuksen puolesta”
Kansan Raamattuseuran nettipappina sekä Kangasalan luterilaisessa seurakunnassa työskentelevä Marko Sagulin kertoi järjestäneensä raamattuluentoja Kangasalla noin 6–7 vuoden ajan.
– Keski-ikä on korkeampi kuin sunnuntaiaamun messussa, hän sanoi viitaten älylaitteiden ja muiden viestintävälineiden kautta saatavan opetuksen kilpailuetuun.
Moni haluaa kuunnella luennon lenkillä tai kotitöitä tehdessään. Mediaan työkseen raamatunopetusta tekevät ovat sitä paitsi opettamiseen harjaantuneita ja heillä on riittävästi aikaa paneutua asiaan. Tavallisella seurakuntapastorilla ei ole samaa mahdollisuutta, eikä pienempi seurakunta voi palkata vierailijoita hoitamaan raamatunopetusta.
– On hirmu tärkeitä syitä taistella paikallisenkin raamatunopetuksen puolesta, Sagulin vakuutti haasteet tiedostaen.
Paikallisessa opetuksessa opettajat ovat tuttuja, kuten seurakuntalaisetkin. Tilanteet voidaan räätälöidä tarpeiden mukaan. Nettipohjainen opetussurffaus voi lisäksi johtaa siihen, että ihminen etsii tukea vain omille ajatuksilleen, eikä tule haastetuksi.
– Paraskaan nettiopettaja ei kanna vastuuta opetuksensa seurauksista tai ihmisistä, joille opettaa. Hän ei ole faktisesti tietyn seurakunnan paimen.
Ratkaisuja paikallisen raamatunopetuksen haasteisiin on löydettävissä. Sagulin ajattelee, että liikaa ei kannata lähteä liikkeelle seurakuntalaisten ilmaisemista tarpeista. Sanan nälkää ei tarvitse odotella, sillä seurakunnalla on vastuu pitää Raamattua esillä ja pyrkiä järjestämään opetustilanteita.
– Jos luovutetaan, kun ketään ei tullut, viestitään, ettei tämä niin tärkeää ollutkaan, eikä sitä, että tähän sanaan meidän pitäisi juurtua.
Yhteisiä pelastuksen sanoja
Jumalan sana on luterilaisessa ymmärryksessä armonväline. Se paitsi pelastaa ja välittää armon (lupaukset/evankeliumi), myös ilmaisee Jumalan vaativan tahdon (laki). Lutherin mukaan laki vaatii tekoja ja täydellisyyttä, mikä herättää synnintuntoa. Lupaus taas lahjoittaa uskolla vastaan otettavan sovituksen Kristuksen tähden. Laki on yhteiskunnallisenkin oikeudenmukaisuuden perusta, joka on ilmoitettu jossain määrin ihmisen omassatunnossakin ja tiivistyy rakkauden kaksoiskäskyssä. Evankeliumista poiketen rakkauden kaksoiskäskyn edellyttämän rakkauden sisältöä ei ole pidetty kaikin osin muuttumattomana.
Vaikka lain ja evankeliumin kaksijako luonnehtii luterilaista teologiaa, se näkyy vapaakirkollisessakin julistuksessa, jossa oli vielä 1970-luvulla voimakkaasti esillä lain julistus, synnintunto ja vapautus. Nyt julistuksessa painottuu monien muiden kirkkokuntien tavoin armo, toivo ja rakastava Kristus.
Lain ja evankeliumin kaksijako on saanut luterilaisuudessakin rinnalleen muita ilmaisuja, joilla kuvataan Raamatun pelastussanoman eri puolia. Sekä luterilaiset että vapaakirkolliset käyttävät uusitestamentillista ilmaisua Jeesuksen seuraaminen. Se ilmentää kristillisen elämän kokonaisvaltaisuutta ja liittyy Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn (Matt. 28).
Vapaakirkkolaisina emme aina tuo riittävän vahvasti esiin sanomaa armosta Kristuksessa.
Evankeliumin elähdyttämä elämä
Vapaakirkollista ja luterilaista perinnettä yhdistää myös näkemys, että omantunnon ahdistuksissa tarvitaan vapautus. Se ei merkitse vapautta olla laiska ja välinpitämätön, evankeliumihan kehottaa elämänmuutokseen. Raamattu, kristillinen elämä ja teologia -julkaisun mukaan luterilaisessa raamatuntulkinnassa ja julistuksessa on painottunut ehkä liiaksikin siirtyminen synnistä evankeliumiin, vapaakirkollisuudessa siirtyminen evankeliumista evankeliumin seurauksiin. ”Vapaakirkkolaisina emme aina tuo riittävän vahvasti esiin sanomaa armosta Kristuksessa. Meillä on paikoitellen painottunut liikaa vaatimus.” Tämänkaltainen painotus nähdään ongelmana etenkin, jos Kristuksen jo vastaan ottaneelle ”jää päälle” evankeliumin arvovaltaa nakertava vaatimus kelvollisuuden ja hyväksynnän ehtona. Vapaakirkolliset katsovat kuitenkin päässeensä eteenpäin asiassa.
Sekä luterilaiset että vapaakirkolliset ovat sitoutuneet yhteiseen tehtävään etsiä Jeesuksen seuraamisen oikeaa tapaa tässä ajassa: ”Meitä yhdistää kutsu pohtia yhdessä toisten kirkkojen ja kristittyjen kanssa sitä, mitä on muuttava opetuslapseus tänään, niin että evankeliumin sanoma Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa sekä Kristuksen seuraaminen arjessa lähimmäistä rakastaen ja luomakuntaa varjellen toteutuvat tasapainoisesti.”
