Neuvostoliiton aikainen sosialistinen hallinto oli vielä vallalla Ilona Hellgreniin kotimaassa Virossa, kun hän oli nuori. Uskovien pilkkaaminen ja kiusaaminen oli hyvin tavallista.
– Kukaan läheisistäni ei ollut uskossa, mutta jo lapsena koin kaipuuta, jolle en löytänyt selitystä.
– Nyt olen saanut elää jo 38 vuotta uskossa, ja kun katson elämääni, huomaan, että Jumala on kulkenut rinnallani ja johdattanut!
Todistus sairaalassa
Ilona Hellgren muistaa elävästi, että vuonna 1986 hän meni 17-vuotispäivänsä jälkeisenä päivänä lääkärintarkastukseen. Yllättäen hänellä todettiin keuhkokuume.
– Lääkäri määräsi minut lepoon ja hoitoon paikalliseen sairaalaan. Potilashuoneessa oli kahdeksan keski-ikäistä naista, joten aluksi oli tylsää.
Pian Ilona sai kuitenkin huonetoverikseen Anne-nimisen tytön. Hän tiesi, että Anne oli uskovainen ja kuului baptistiseurakuntaan.
– Puhuttelin häntä käytävällä muiden katseilta piilossa, koska oli häpeällistä olla tekemisissä uskovien kanssa. Peittelin kiinnostustani ivallisella ilmeellä ja kysyin: ”Olet uskova. Mitä tämä usko sinulle antaa?
Viisitoistavuotias Anne vastasi hyvin yksinkertaisesti: “Uskon, että Jeesus on antanut syntini anteeksi ja että kun joskus kuolen, pääsen taivaaseen.” Nämä sanat synnyttivät Ilonassa valtavan tyhjyydentunteen. Hän alkoi kadehtia Annella olevaa Jumalan rauhaa, iloa ja rakkautta.
– Janosin kuulla lisää. Seuraavina päivinä Anne kertoi Jeesuksen ristinkuolemasta, Jumalan rakkaudesta, Pyhän Hengen johdatuksesta ja siitä, että Jumalaan voi olla yhteydessä rukouksen kautta.
Kun sain Annelta Suomesta salakuljetetun Johanneksen evankeliumin, luin sen läpi yhä uudestaan, ahmin sitä.
Ilona Hellgren muistuttaa, ettei koskaan pidä aliarvioida sitä, että annetaan tilaisuus todistaa uskosta. Samoin hän kehottaa kunnioittaen kuuntelemaan, kun joku todistaa Jumalan rakkaudesta, armosta ja teoista.
– Annen todistus sairaalassa oli iso askel minun uskonelämässäni. Jumalan sanan jano kasvoi kasvamistaan, halusin kuulla ja oppia lisää!
– Kun sain Annelta Suomesta salakuljetetun Johanneksen evankeliumin, luin sen läpi yhä uudestaan, ahmin sitä. Evankeliumi on upea, pyhä asia!
– Minulla on ollut onnea, sillä Jumala on siunannut minua. Olen saanut rukousvastauksia ja siunauksia, Ilona Hellgren iloitsee.
Pieni paperinyytti
Kun nuoret naiset olivat jo melkein tervehtyneet, niin että pääsisivät pian pois sairaalasta, he kuulivat, että seuraavana iltana pidettäisiin Tallinnassa Olevisten kirkossa iltatapahtuma. Miettimisen jälkeen he pyysivät hoitavalta lääkäriltä lupaa mennä käymään illalla kirkossa. Lääkäri antoi luvan sillä ehdolla, että tytöt palaisivat sairaalaan iltalääkkeiden aikaan. He lupasivat ja myös pitivät lupauksensa.
Sairaalasta Tallinnaan oli kuitenkin matkaa, ja päästäkseen sinne tyttöjen piti ostaa junaliput.
– Minulla ei kuitenkaan ollut sairaalassa rahaa mukana. Äidiltä en voinut pyytää, koska hän ei olisi hyväksynyt matkaa Tallinnaan kesken sairaalahoidon, Ilona Hellgren muistelee.
Anne lupasi ostaa junaliput molemmille. Ilona kiitti kauniisti, mutta kieltäytyi, koska tiesi rahan olevan kaikilla tiukassa.
– Miten rukoillaan? Ilona kysyi Annelta.
Annen ohje oli: ”Samalla tavalla kuin puhut minulle.”
– Katsoin vakavana ikkunasta kohti taivasta ja aloitin: ”Terve, Jumala, minä täällä, Ilona. Haluamme mennä huomenna Olevisten kirkkoon, jotta tulisin uskoon. voisitko antaa minulle lippuun rahaa, vaikka 5 ruplaa. Aamen.”
Sairaalassa oli vuoteen vieressä pieni yöpöytä, jossa oli yksi laatikko ja pieni taso. Tason pystyi vetämään ulos ja työntämään takaisin pöydän sisään, kun sitä ei tarvittu. Taso oli toiminut moitteettomasti koko Ilonan sairaalassaoloajan.
Mutta juuri sinä iltana taso ei toiminutkaan! Tuntui, että jokin esti sen liikkumisen.
– Otin laatikon pois, vedin tason ulos, ja löytyi pieni, ryppyinen ja kellastunut paperinyytti. Näki, että se oli ollut piilossaan vuosia tai vuosikymmeniä.
– Avasin nyytin. Se oli 25 ruplan obligaatio. Tuohon aikaan se oli tosi iso raha, Ilona Hellgren kertoo.
Neuvostoaikana, sodan jälkeen, kun valtiolla ei ollut varaa maksaa palkkoja rahana, se antoi kansalaisille obligaatioita, joilla sai maksaa kuten rahalla. Tämä obligaatio, oli jäänyt yöpöydän tason alle jumiin ja löytyi sieltä vuosia myöhemmin.
– Ihmettelin Annelle, tällainenko sinun Jumalasi on. Jumala, joka vastaa rukouksiin näin nopeasti! Pyysin viittä ruplaa, sain 25. Ostin junaliput Tallinnaan. Jumala kuuli rukoukseni ja vastasi siihen.
Suoraa puhetta
Seuraavana päivänä tyttöjen oli määrä lähteä junalla neljän aikaan iltapäivällä Tallinnaan ja Olevisten kirkkoon. Ilona oli nukkunut edellisestä illasta asti koko yön, aamun ja aamupäivän. Anne yritti toistuvasti herätellä Ilonaa, mutta hän ei jaksanut herätä.
– Oli kuin minulla olisi ollut raskas painopeitto päällä. Halusin vain nukkua, Hellgren muistelee.
Anne risti kätensä ja rukoili hiljaa itsekseen. Yhtäkkiä Ilona tunsi, että painopeitto lähti liukumaan jalkoja pitkin lattialle. Hän oli heti täysin hereillä ja virkeä. Tytöt pääsivät lähtemään Tallinnaan.
Koko junamatkan Ilonalla oli kuitenkin kiusaantunut olo. Hän mietti uskovia ja heidän elämäänsä. Häntä nolotti heidän puolestaan, ja hän mietti, oliko hän sittenkään menossa oikeaan paikkaan.
Kun puolestani rukoiltiin, tuntuu kuin päähäni olisi kaadettu paksua, lämmintä öljyä.
Olevisten kirkko oli täynnä ihmisiä.
– Kuuntelin saarnaajaa tarkasti, aivan kuin hän olisi puhunut suoraan minulle. Olin sekä hermostunut että innoissani. Kun viimein tuli kutsu alttarille, lähdin heti eteen rukoiltavaksi.
– Kun puolestani rukoiltiin, tuntuu kuin päähäni olisi kaadettu paksua, lämmintä öljyä, joka valui päästä hartioille ja selkään. Samalla minulle tuli tosi kevyt olo, kuin olisi otettu painava reppu pois olkapäiltä. Iloitsin ja kiitin Jumalaa! Hellgren kertoo.
Tilaisuuden jälkeen tytöt pääsivät takaisin sairaalaan uskovien autokyydillä. Ilona oli onnellinen, kiitti ja ylisti. Hän oli saanut tulla uskoon!
– Olin tosi onnellinen, mutta ystävät ja perhe eivät asiasta iloinneet. Heidän oli vaikea hyväksyä uskonratkaisuani.
– Uskoontulon jälkeen ystäväni alkoivat pilkata minua. Se tuntui tosi ikävältä, ja muistan tunteen vieläkin.
– Nyt olen elänyt uskovan ihmeellistä elämää jo vuosikymmeniä. Kiitos Jumalalle! Hellgren iloitsee.
Raamattu Suomesta
Kasteella käymisen yhteydessä Ilona Hellgren sai lahjaksi Suomesta salakuljetetun Raamatun, jota hän suorastaan ahmi. Jumalan sanan jano oli valtava, ja hän halusi jatkuvasti oppia lisää.
Hellgren on kokenut, että Jumala on useasti osoittanut oman voimansa heikoissa. Annen rohkeus ja rukous johdattivat hänet Jumalan tuntemiseen. Samoin Jumala johdatti hänet ja hänen puolisonsa yhteen, ja tämä matka on jatkunut jo 31 vuotta.
Heillä on kolme aikuista lasta, jotka kaikki seuraavat Jeesusta koko sydämestään.
– Kihniön vapaaseurakunta on kuin toinen kotini, Hellgren iloitsee.
