Vuosina 1695–1697 Ruotsin valtakunnan itäosia kohtasi katastrofi. Kaksi peräkkäistä vuotta kului yhdenkään kesän koittamatta. Sato oli niukka tai olematon ja tyhjenevän viljalaarin hiljaisuus huutava.
Kun ensimmäisen kesättömän vuoden kauhu oli kestetty ja menetys mitattu, oli toinen pitkittyvä talvi entistä ankarampi kuolemantuomio. Sään säälimättömyys kohtasi Suomenniemen asuttajat tavalla, joka hakee vertaistaan maamme ja maailmamme historiassa. Jokainen näki nälkää tavalla tai toisella. Joka kolmas ei nähnyt sitä kesää, joka lopulta koitti.
Kuinka monen isoäidin tai isoisän päässä meistä on joku heijaamassa sylissään kuihtuvaa lasta, silittämässä puolison, vanhemman, sisaruksen tai ystävän lommoksi muuttunutta poskea?
Ei niin monen, etenkään kun 1600-luvun lopun nälkävuodet eivät jääneet lajinsa viimeisiksi. Historiallisessa ylimielisyydessämme saatamme ajatella, että kuoltiinhan silloin joskus jatkuvasti muutoinkin, kiertotauteihin ja kolotuksiin. Kaikki oli mustaa ja valkoista kuin vanhoissa elokuvissa, eikä kukaan enempää odottanut. Kuolema lepäsi elämän yllä sen kulkua liiemmälti häiritsemättä, aika-ajoin harteilta karistettavana hilseenä.
Muttei minkään vuosituhannen ja -sadan ihminen turru vierestä tai sylistä vedettävän poissaoloon. Ei kuoleman tilastollisesta yleisyydestä ole lohduttajaksi, sillä jokainen kuollut ihminen on kokonaisen ihmisen kokoinen.
Vuonna 1701 toipuminen kesättömien vuosien menetyksistä oli vielä kesken. Suomalaiseen virsikirjaan otettiin uusi virsi, jonka kaksisäkeistöisen alkuperäissuomennoksen teki Erik Cajanus. Virren sanat ovat sittemmin muuttuneet ja runsastuneet, mutta se aloitettiin samoin kuin lukemattomissa liikunta- ja juhlasaleissa kolme vuosisataa myöhemmin: Jo joutu armas aica ja Suwi suloinen.
Suuria sisällöllisiä muutoksia Suvivirren kahden ensimmäisen säkeistön osalta ei ole tapahtunut, vaikka enää cuckaiset eivät caunista caicen paican vaan koristavat kauniisti joka paikkaa. 1700-luvulla asiat ilmaistiin kenties hitusen suoremmin. Auringon lämpö ei suonut siunaustaan vaan armas Auring meitä taas lähte lähemmäx. Sieltä se sittenkin tulee, Luojan kiitos! Aurinko ei myöskään luonut luontoa uudeksi ja kutsunut sitä elohon vaan Hän kuolleet hauto heitä jäll teke eläwäx.
Saattoiko 1700-luvun ensivuosien veisaaja olla eläväksi hautojasta laulaessaan muistamatta kuolleiden hautoja? Niitä, jotka oli omalla heikentyneellä ruumiillaan maan kyltymättömään kylmään poveen kaivanut, kun routa riittävästi armahti.
Eikö muisto viljalaarin ja vainajan silmien tyhjyydestä vienyt virreltä sanat?
Suvivirren toisen säkeistön lopussa pysähdytään muistamaan Jumalan hyvyys, jong caick ain nähdä saawat juur ymbär Wuoden ain. Siitä kertoo edellä maalattu maisema: kauniit kukkaset, niityt ja laakson laiho, ylpijät yrttitarhat ja vehreät puut.
Jos Jumala näytti silmin todistettavaa hyvyyttään auringon valon ja lämmön eläväksi tekevässä voimassa, eikö sama Jumala herättäisi kuolleet läheisetkin ikuiseen kesään? Se kesä kasvattaisi varttuvan viljan ja kaiken koristavien kukkasten tavoin ravinnon tarvehierarkian jokaiselle tasolle, vastaisi vatsan vaateisiin ja kantaisi kauneuden katsottavaksi.
Mutta miltä tuntui laulaa Jumalan ympäri vuoden nähtävissä olevasta hyvyydestä, kun vain muutama vuodenkierto aiemmin oli koettu kesättömyyden päivittäistä kiroa? Eikö muisto viljalaarin ja vainajan silmien tyhjyydestä vienyt virreltä sittenkin sanat? Vai oliko lopulta koittanut kesä korvannut riittävän osan hallan haukkaamasta? Oliko jo hyvitetty ne vuodet, joina sadon söivät sirkat ja niiden toukat, vaeltajasirkat ja kalvajasirkat, tuo suuri sotajoukko, jonka lähetin teidän kimppuunne? (Joel 2:25) Oliko helpotus suurempi surua?
Kesättömistä vuosista ei ole enää vitsaukseksi. Sen sijaan hellittämätön, kukkasensa ja viljansa korventava kesä pakottaa miljoonat pakolaisen osaan. Kadotetun kodin ja särjetyn arjen jälkeinen elämä on niin haurasta, että hyväksikäyttäjät ja riistäjät kulkevat ketteryyttään monta askelta edellä. Apu laahustaa kaukana jäljessä.
Maailmassamme tapahtuva ei irtoa meistä. Jos sellaista kuvittelemme, joudumme kieltämään historian ja nykyisen. Omat nälkävuotemme, sotamme, lamamme ja koronavarianttimme ovat lyöneet lumpioita lattiaan niin monesti, että ihmisen ja kaiken ihmisen rakentaman särkyväisyys on kudosmuistissa. Sitkeitä, kekseliäitä ja venyviä olemme, muttemme sittenkään suurimpia, korkeimpia tai voittamattomia.
Tekeekö elämällämme oikeutta niille, jotka ovat kahden hyvin erilaisen mitan päässä meistä, mutta joilla on keskenään aivan yhtä vähän vaihtoehtoja? Menneisyys koostuu nälän vuosiin kurottuvista sukupolvista, etäisyys kilometreistä itsemme ja nykyisen selviämistaistelun välissä. Kummankin matkan päässä elämä kuihtuu.
Voiko Jumalan hyvyyttä rajata kuin valtakuntia, kehitysyhteistyömäärärahoja tai pelastustoimia Välimerellä?
Suvivirsi kantaa hiljaista muistia menneisyydestä, mutta avautuu samalla etäisyyttä koskevaksi kysymykseksi, jos sen malttaa veisuultaan kuulla: Eikö meille koittaneesta kesästä riitä muille? Voiko Jumalan hyvyyttä rajata kuin valtakuntia, kehitysyhteistyön määrärahoja tai pelastustoimia Välimerellä?
Mitä oikeastaan toivon, kun virren virratessa pyydän kirkkaana paistavaa ja sydäntä valaisevaa Kristusta sytyttämään rakkauden liekin rinnassani, luomaan uuden mielen, poistamaan murheemme? Liekki on sekä voimaa että kipua, rakkaus sekä vaalii että venyttää meitä. Uusi mieli ei kuulosta vähän enemmän yrittämiseltä vaan kokonaan toiselta tavalta tarkastella omaa ja muiden elämää, kaiken suhdetta kaikkeen, valintojen suuntia ja seurauksia. Etsinkö vain omien murheitteni pois poistamista vai sen luomakunnan huokauksen helpottumista, joka näkymättäkin kiirii aikojen ja matkojen takaa?
Suvirsi ei merkitse kaikille veisaajilleen tai vierestä kuulijoilleen samoja asioita. Joitakin se loukkaa. Suvivirsikeskustelu viriää usein yhtä varmana kevään merkkinä kuin koirankakkakuohuna. Mutta virsi on pitänyt pintansa kuin hupenevan hangen alta paljastuvat pakastekuivatut kikkareet, elänyt jälleen yhteen niistä kesistä, joista se kertoo. Yhteistä muistia ja kokemusta kantavia perinteitä ei moni arvaa katkoa. Ne liittävät meidät sekä menneisyyteemme että toisiimme vahvemmin kuin ensivilkaisulla voi ymmärtää, tarjoavat nojaa joka suuntaan.
Kauniita, kaikista jumalviitteistä siivottuja lauluja toivosta, ystävyydestä, valosta ja lämmöstä voidaan säveltää päiväkotien, koulujen ja muiden opinahjojen kevätjuhliin kevät toisensa perään. Niiden laulaminen ei ole kenenkään tappio tai menetys, mutta yksi puute niissä on. Yhtäkään niistä ei veisattu Suomenniemellä kolmesataa vuotta sitten, kun muisto kuolemannälästä oli tuore kuin vihreän sävy lehteen juuri puhjenneissa puissa.
Saako tällaisillakin asioilla olla merkitystä muun kauniin ja arvokkaan ohella? Tähän saakka lain ja säädösten sekä niiden arvovaltaisten tulkitsijoiden vastaus on ollut myönteinen: Suvivirsi saa muistaa — kauas ja lähelle, menneen ja nykyisen.
