Sinut on parannettu.
– Istun paikassa, jossa kuulin nuo sanat viime syyskuussa, Mertzi Lindgren kertoo.
Keittiön pöydän ääressä.
– Koin ensimmäistä kertaa, että Jumala on Isäni. Olin puhdas ja vapaa.
Kyyneleet pyrkivät vieläkin silmiin. Mitään tällaista Lindgren ei ollut ennen kokenut. Jotenkin kaikki tuntui liittyvän siihen, miten hänen elämäänsä ovat määrittäneet varhaisvuosina syntyneet traumat. Ne eivät johtuneet yhden ihmisen vääristä valinnoista vaan monen asian surullisesta summasta. Muistijälkiä on pyyhkiytynyt osin pois, mutta jostakin vihaa, katkeruutta ja pelkotiloja on kummunnut.
– Olen rikkinäinen ihminen.
Syksyinen kokemus ei poistanut haavoja, mutta paransi ne.
– Ne eivät enää sido minua millään tavalla.
Sanoin itselleni, että nouse ja mene, mutta en vain uskaltanut.
Kun varhain on tapahtunut paljon, sitä tuntee itsensä vanhaksi sieluksi. Mertzi Lindgren käsitteli jo teininä asioita, joita harva ajattelee koskaan. Hän etsi ja pohti itseään, mietti syitä ja seurauksia. Traumat pakottivat syvälle. Siellä jossakin kaikki pyöri yhtenä mylläkkänä.
– Olin erittäin aggressiivinen teini, tappelin paljon koulussa.
Puhumaan ei päässyt kenellekään, eivätkä vanhemmat ymmärtäneet, että hän oireili. Lindgren etsi päihteistä turvaa ja pakopaikkaa vaikeilta tunteilta. Niitä pysyvämpi pohja löytyi, kun hän näki Oulussa evankelioivan näytelmän Taivaan portit ja helvetin liekit. 17-vuotiaan nuoren miehen sydän alkoi hakata, kun näytelmän lopuksi esitettiin alttarikutsu.
– Sanoin itselleni, että nouse ja mene, mutta en vain uskaltanut.
Kotimatkalla Muhokselle sovittiin, että näytelmä tullaan katsomaan seuraavanakin iltana. Rohkeutta kerännyt Lindgren odotti innolla loppupuheenvuoroa. Mutta vieläkään hän ei saanut itseään penkistä irti. Jännitti.
Olkapäästä otettiin kiinni. Takana istuva mies kuiskasi, että voit tehdä ratkaisun tässä ja nyt. Tahdotko antaa elämäsi Jeesukselle?
Mertzi Lindgren tahtoi.
En jaksanut pitää kasassa sitä, mitä oli.
Vuosikymmen meni todella hyvin.
– Perustin ja kävin opettamassa kuoroja, palvelimme seurakunnassa, Lindgren kertoo.
Uskoontulon huuma ei tuntunut hiipuvan. Kaikki oli uutta.
Kymmenen vuoden jälkeen ote alkoi kirvota.
– En jaksanut pitää kasassa sitä, mitä oli. Raamattu jäi, rukous jäi, en valvonut tilaani.
Hengellisissä tilaisuuksissa Lindgren kävi yhä — puhui uskovaisten kanssa, kuten uskovaisten kanssa puhutaan, muiden kanssa toiseen malliin. Ajatusmaailma vaihtoi väriä kuin kameleontti.
– Olin penseä, enkä katsonut metriä kauemmaksi. Annoin mennä, tein mitä mieleen juolahti.
Lindgren ajatteli istuvansa itse elämänsä valtaistuimella, vaikka tiesi paikan kuuluvan Jeesukselle. Samassa laivassa oltiin, mutta ruoria käytteli Lindgren. Mieleen nousivat Jeesuksen sanat: ”joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.”
Ei Lindgren sanoillaan Jeesusta kieltäisi. Mutta elämällään hän teki juuri niin.
En halua kastella varpaita rantavedessä vaan mennä syvään päätyyn.
Miksi juuri Mertzi Lindgren sai kokea parantumisen, kun joku toinen painii traumojensa kanssa hautaan asti?
– Raamattu sanoo, että Jumala paaduttaa ja parantaa tahtonsa mukaan, mies pohtii.
Ehkä Jumala katsoi, että tämä lapsi ei tule ikinä elämään normaalia elämää, ellei parane. Joillakin on syöpä, joillain sokeritauti. Lindgrenin sairaus oli sisäinen, mutta söi häntä siinä missä ruumiinkin sairaudet. Hänessä itsessään ei ole mitään, minkä Jumala erityisesti haluaisi. Se Lindgrenille valkeni prosessissa, johon Jumala hänet lopulta johti. Kaikki lähti kristillisistä perustotuuksista.
– Vaikka olin ollut uskossa, en tajunnut, mitä tarkoittaa, että Jumala vanhurskauttaa ihmisen, tekee hänelle kelpaavaksi.
Ei siksi, mitä ihminen on, vaan siksi, mitä Jumala on.
Lindgren alkoi ymmärtää uskon aarteita. Hän kävi kolme raamattukurssia helluntaiseurakunnassa. Eräs samat kurssit käynyt nainen oli saanut sydämelleen antaa Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen Muutoksen aika -laulun sanat jollekulle. Vaan kenelle?
– Viimeisen kurssin päättyessä hän tuli luokseni ja antoi sanat minulle.
Siis älä pelkää, kun jokin muuttuu.
Matkaan jo lähde, tässä on tie.
Jumala antaa sen mitä puuttuu,
lävitse kaiken hän sinut vie.
Havahdu uskon todellisuuteen,
Hän saapuu arkeen kuin ennenkin.
Sinua kutsuu johonkin uuteen.
Sen mitä annat, saat takaisin.
Osui ja upposi. Uskaltaisiko heittäytyä, antaa kaiken? Oli Lindgren miettinyt.
– Olen aina ajatellut, että kun lähtee tekemään, tekee kympillä. En halua kastella varpaita rantavedessä vaan mennä syvään päätyyn.
Varpaita oli jo uitettu riittävästi.
Hylkäämiskokemus ja traumat saavat ihmisen epäilemään arvokkuuttaan tavalla, joka sitoo haavojen ympärille. Silloin on vaikeaa arvostaa ja rakastaa toisiakaan.
– Vaikka tiesin, että Jumala on täyttänyt minut rakkaudellaan, jotta voin antaa sitä toisille, se oli jotenkin piilossa.
Kun parantava rakkaus tuli keittiönpöydän ääressä yllättäen kohti, Lindgren oli pilvissä. Hän näki ihmishahmon kuvattuna kaulasta alaspäin. Ihmisen sisällä oli erivärisiä timantteja ja sydämen kohdalla valo, joka kirkasti ruumiin, sai timantit hehkumaan.
– Jumala puhui, että näin arvokas ihminen hänelle on. Hän täytti minut ylenpalttisella rakkaudellaan, jotta voin osoittaa sitä. ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne”, toistaa Lindgren sanat, jotka Jeesus lausui ennen vangitsemistaan.
Hän ei osaa yksilöidä syyskuista kokemustaan, ei avata tarkasti, miten hänet parannettiin.
– Siihen tarvitaan kallonkutistaja, Lindgren nauraa.
Sellaisellakin on käyty. Lindgren on tutkinut itseään paljon.
– Olen aina ollut näiden asioiden ympärillä. En osannut katsoa elämää muuten kuin traumojen kautta.
Jälkikäteen Lindgren ajattelee, että se esti Jumalaa tekemästä työtään hänessä. Hän jäi paitsi yltäkylläisestä elämästä, jonka Jumala on lapsilleen tarkoittanut.
– Vapauteen Kristus meidät vapautti, sanotaan Raamatussa, mutta ei tuntunut yhtään siltä.
Lindgrenillä oli uhrin identiteetti. Se veti jatkuvaan itsesääliin, joka purkautui lukemattomina lauluina.
– Kerroin paperilla sen, mitä en uskaltanut sanoa.
Ensimmäinen laulu oli lyhyt rukous, joka syntyi parikymmentä vuotta sitten vaatekomerossa. Nyt Itkin salaa -laulua on kuunneltu pelkästään YouTubessa yli 350 000 kertaa.
Pyysin anteeksi, etten tunne paimentani, eikä paimen tätä lammasta.
Millaisia ovat parantuneen miehen laulut? Sitä ei vielä tiedetä. Mertzi Lindgren julkaisi hiljattain esikoislevynsä, mutta sävelsi sen kappaleet toisen teksteihin. Aikaa muuhun ei olisi ollut, sillä hän suorittaa kotiseurakunnassaan oppisopimuskoulutuksena nuoriso- ja yhteisöohjaajan tutkintoa.
Yksi muutos on selkeä, ja tulee epäilemättä vaikuttamaan lauluihin tulevaisuudessa.
– Olen tasaisin väliajoin laittanut arvoni pöydälle, ensimmäisen kerran 18–19-vuotiaana. Pohdin, mitä arvostan eniten, mitä elämäni sisältää. Tässä mielessä olin ihan viisas teini.
Näissä välitarkastuksissa pöydälle ovat poikkeuksetta hypänneet aina myös traumat ja niihin liittyvät tunteet. Hiljattain Lindgren asettui taas tarkastelemaan itseään, kaivamalla kaiveli sisintään.
– Traumoja ei enää ollut, en löytänyt niitä tunteita, ne vain haihtuivat.
Ei Lindgren tosin vielä valmis ole — Jumalan leikkauspöydällä ollaan kai koko elämä.
– Minua muovataan siksi, joka minusta on tulossa. Jumala valmistaa tehtäviinsä.
Moni asia on jo mennyt oikeille jengoille.
– Osaan antaa perheelleni sen, mikä sille kuuluu, ja Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu. Luovutin valtaistuimen Jeesukselle.
Lindgren meni myös pyytämään anteeksi Risto Wotschkelta, Oulun vapaaseurakunnan pastorilta. Hän oli laiminlyönyt hengellistä kotiaan parikymmentä vuotta.
– Pyysin anteeksi, etten tunne paimentani, eikä paimen tätä lammasta, vaikka olen 20 vuotta kuulunut seurakuntaan. Nyt tunnetaan liiankin hyvin, Lindgren nauraa.
Kotiin palanneelle annettiin rukkaset — työrukkaset.
– Olen saanut palvella niin monessa tehtävässä. Risto on aukaissut ovet, sanonut, että ole hyvä, mene sitä kutsua kohti, jonka Jumala on antanut.
Esikoisemme on kasvanut viivoittimen kanssa ja kirjojen mukaan.
Hylätystä voi tulla hylkääjä.
Lause pysäytti tietoa janonneen, psykologista kirjallisuutta liki ahmineen nuoren Mertzi Lindgrenin. Vaikka kaikki kulta, mihin hän tarttui, tuntui muuttuvan pronssiksi, hän päätti antaa lapsilleen sen, mistä jäi itse aikanaan paitsi.
Lindgren avioitui ja tuli isäksi alle parikymppisenä. Mitään käsitystä lastenhoidosta ei ollut sen paremmin hänellä kuin vaimollakaan. Huuli pyöreänä haettiin kirjastosta pinoittain kirjoja.
– Esikoisemme on kasvanut viivoittimen kanssa ja kirjojen mukaan. Hän oli varmaan neljä, kun sai maistaa pillimehua, Lindgren nauraa.
Rakkaus ja rajat korjaavat kaiken, hän ajattelee kasvattajana. Lapsiaan hän on rakastanut sillä rakkaudella, jota on Jumalalta saanut.
– Se on Jumalan ansiota. Tajuan itsekin, että jos on jäänyt vaille, ei ole antaa.
Jumalan rakkauden vuoksi jokaisessa on valtavasti rakkautta. Mutta sillä ei ole merkitystä, jos rakkautta ei voi osoittaa. Sisäisiä timantteja valaiseva valo on kuin dynamo; valo vahvistuu, kun saamaansa jakaa eteenpäin. Rakkaus liikkuu ja liikuttaa.
– Pystymme vihaamaan vihalla, jolla Jumala vihaa ja rakastamaan rakkaudella, jolla Jumala rakastaa.
Yksi asia, jota Raamattu sanoo Jumalan vihaavan, on hylkääminen. Mutta hylkääjääkään Jumala ei vihaa eikä hylkää.
Esikoisemme on kasvanut viivoittimen kanssa ja kirjojen mukaan.
Nelivuotias poika lauloi kaapissa talouspaperirulla kädessään. Koulussa Mertzi Lindgren jäi välitunneilla soittelemaan opettajan kanssa kitaraa, halusi oppia. Soittamisen rinnalla on kulkenut lauluntekeminen itselle ja muille sekä kuoronjohtaminen ja laulaminen.
– Ammattilaiset sanovat, että minulla on sooloääni, mutta ei sitä itse oikein osaa arvioida.
Levykin syntyi toisten aloitteesta. Kyösti Roth soitti, että tehdään äänite Harri Kakon runoihin sävelletyistä lauluista. Kakko pisti tekstejä tulemaan. Lindgren valitsi sävellettäviksi ne, joista löysi itsensä. Rahoitusta ei ollut euroakaan.
– Luotin, että jos Jumala haluaa levyn valmistuvan, hänellä on varat.
83 eri henkilöä, yritystä ja järjestöä lähti lopulta lahjoittajaksi.
– Budjetti kasvoi viisinumeroiseen summaan, mitä pidän ihmeenä.
Levy voitiin tehdä hyvin, ammattimuusikoin.
Koska lyhyessä ajassa on tapahtunut valtavasti, Lindgrenin on vaikea edes haaveilla tulevasta.
– Annan Jumalan ohjata elämääni, hän omistaa minut. Olen sanonut, että käytä minua kuten parhaaksi näet. Käytä mun sairautta, käytä mun terveyttä, kaikkea mitä minussa on.
