Tein jo lapsena uskonratkaisun ja minut kastettiin. Usko ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut henkilökohtaista Jumalan tuntemista.
Lapsuuteni oli onnellinen. Pärjäsin koulussa, oli kavereita. Harrastin kilpatasolla yleisurheilua ja hiihtoa, eikä seurakunnalle ollut oikein aikaa. Urheilu vei mennessään. Kilpaurheilun luonnekin on toinen kuin uskon. Kilpailussa menestytään suorituksilla, uskossa teoilla ei ansaita mitään.
Lukioiässä urheilu oli jo aika ammattimaista. Olin Suomessa ikäryhmäni kärkeä. Yritin parhaani kisoissa ja koulussa, mutta yhtäkkiä tuli vaihe, jossa mietin, mitä järkeä kaikessa on. Epäilin masentuneeni. Jälkikäteen ymmärrän, että Jumala kutsui minua.
Minut täytti valtava rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan, halu välittää Jumalan rakkautta.
Abivuotta edeltävänä kesänä koin eräässä tilaisuudessa, miten valtava Jumalan rakkaus täytti minut. Kokemus oli vahva ja konkreettinen. Tajusin, mitä on elää uskovana, antaa kaikki Jumalalle. Elämän tarkoitus on saada elää Jumalan lapsena.
Minut täytti myös valtava rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan, halu välittää Jumalan rakkautta. Ymmärsin, ettei se tapahdu urheilun tai tietyn ammatin kautta. Urheilu alkoikin jäädä taka-alalle. Olin jo aiemmin ajatellut, että se on harrastus, harva sillä elää. Minulla oli myös vahva perhehaave, jota en uhraisi urheilulle.
Olen pikkutytöstä asti halunnut olla kotiäiti.
Kun lähdin Kuopioon opiskelemaan farmasiaa, ajattelin tarvitsevani seurakuntayhteyden. Kävin eri seurakunnissa ja minulla oli paljon uskovia ystäviä. Jotenkin ei vain auennut, mikä on oma paikkani. Kaipasin mahdollisuutta palvella.
Kun muutin töihin Jyväskylään, vapaaseurakunnasta soitettiin, tulisinko torstai-iltojen kahvitusvastaavaksi. Koin sen rukousvastauksena. Kun palasin Kuopioon jatkamaan opintoja, sain tehdä sielläkin vapaaseurakunnassa paljon ja olla mukana nuortenporukassa. Se oli hengellisesti antoisaa.
Olen pikkutytöstä asti halunnut olla kotiäiti. Kun lukioiässä koin Jumalan kosketuksen, lupasin, että luovun tarvittaessa unelmistani, perhehaaveistakin. Meni yhdeksän vuotta ennen kuin tapasin mieheni Kimmon. Haavetta koeteltiin, enkä siksi pidä perhettä itsestäänselvyytenä.
Jumala puhui minulle, että riittää, kun olet äiti, muuta ei tarvitse jaksaa.
Jumala liittyy elämässäni kaikkeen. Välillä olen kuullut, että ylihengellistän asioita, eihän kaikki voi olla Jumalan johdatusta. Mutta minulla Jumala kulkee arjessa mukana, pienissä ja suurissa asioissa. Kun tarvitsen tyttärelle saappaat, pyydän apua kirpparille mennessä. Rukoilen pitkin päivää.
Oli melkoinen vaihe, kun neljä viidestä lapsestamme oli alle kouluikäisiä. Raamatunlukuun ja rukoukseen oli vähän mahdollisuuksia. Usein seurakuntaankaan ei päässyt, kun joku oli kipeänä. Tuolloin oli tärkeää, että puolisoni rukoili ja luki minulle Raamattua ääneen. Jumala myös puhui minulle, että riittää, kun olet äiti, muuta ei tarvitse jaksaa.
Siinä hetkessä oli valtava rauha, kuin taivas olisi laskeutunut luoksemme.
Uskovien yhteys on minulle ehdottoman tärkeä asia. Pyrimme käymään seurakunnassa säännöllisesti. Kylällämme on myös muutama uskova äiti, joiden kanssa lenkkeilen ja rukoilen. Käymme perheenä myös kristillisissä lastentapahtumissa. Ne ovat aikuisellekin hengellisesti piristäviä.
Rukoilen ja luen Raamattua päivittäin mieheni kanssa. Luen myös hengellisiä kirjoja ja lehtiä. Olen lukenut kymmeniä kertoja Tuulikki Metsolan kirjan Surusta puhkesi kukka. Se on tarina äidistä, joka menettää perheensä, mutta löytää kutsumuksensa.
Perheen menettämistä ei edes pysty ajattelemaan. Jos niin kävisi, Jumala antaisi voiman selvitä. 22-viikkoisena syntynyt tyttäremme menehtyi syliini. Siinä hetkessä oli valtava rauha, kuin taivas olisi laskeutunut luoksemme. Vaikka tilanne olisi musertava, Jumala voi kääntää sen siunaukseksi.