Oli 17. toukokuuta vuonna 1995. Urheilulliset miehet, 24-vuotias Ari Korolainen ja hänen ystävänsä Petri lähtivät punaisella intiaanikanootilla Kallaveden rantavesistä ulapalle. He suuntasivat kohti saarta, jonka kiven kolossa halusivat käristää nuotiomakkarat. Järvi oli vasta vapautunut jääpeitteestä ja vesi oli edelleen jäätävän kylmää.
Tuuli yltyi entistä navakammaksi kaksikon lähtiessä paluumatkalle. Kun rantaan oli vielä parisataa metriä, kanootti kaatui suuren aallon voimasta. Kaverukset alkoivat uida pelastusliiviensä kannattelemina kohti rantaa. Kuusiasteinen vesi kohmetti kuitenkin jäsenet hetkessä.
– Jossain vaiheessa minuun iski tietoisuus siitä, että voimme oikeasti kuolla tänne. Näin kyllä käteni, joilla mekaanisesti kauhoin, mutta niistä oli mennyt tunto kokonaan. Mielessä pyöri kaksi asiaa: Hirvittävä murhe vaimostani Maaritista ja Hanna-vauvastamme. Muistikuvassani he vilkuttivat minulle parvekkeelta. Toisaalta minulle tuli ihan absurdin levollinen fiilis, että asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa. Jos elämä loppuu tähän, niin ainakin olen tehnyt suurimman ratkaisuni, joka kyllä kantaa kuoleman yli, Korolainen muistelee.
Jokainen päivä on arvokas, vaikka olisikin harmaa ja tuiskuinen.
Kun epätoivoisen räpiköinnin päätteeksi jalat vihdoin ylettivät rannassa pohjaan, Korolainen huomasi, ettei hänen kaverinsa enää reagoi normaaliin puheeseen. Hän raahasi Petrin turvaan takinkauluksesta kiskoen.
Rannalle sattunut koiranulkoiluttaja oli onneksi Kuopion yliopistollisen sairaalan lääkäri, joka oitis tajusi nuorten miesten vakavan tilan. Hän löysi Petrin taskusta auton avaimet ja kiidätti horkassa tärisevät miehet sairaalaan. Siellä heidät käärittiin avaruuslakanoihin lämpölamppujen alle. Miesten ruumiinlämpö oli laskenut hälyttävästi jo vajaaseen 34 asteeseen. Seuraavana päivänä Savon sanomat kirjoitti: ”Hyinen Kallavesi uhkasi melojia. Pelastusliivit ja hyvä kunto pitivät Arin ja Petrin hengissä.”
– Palasimme myöhemmin Petrin kanssa rannalle ja juttelimme pitkään. Se, minkä tapahtumasta opin, jäi kantavaksi teesikseni: Elämä on lahja! Jokainen päivä on arvokas, vaikka olisikin harmaa ja tuiskuinen. Elämä täällä voi loppua koska vain, kiteyttää Korolainen.
Valmentajasta tuli isänkorvike
Kuoleman kylmä koura oli koskettanut Korolaisen perhettä jo paljon aiemmin. Arin isä Heikki menehtyi maaliskuussa 1976 työtapaturmassa VR:llä jäätyään rintakehästään kahden junanvaunun puskurin väliin.
– Olin tuolloin viisivuotias ja perhepäivähoidossa. Muistan havahtuneeni sinä aamuna pulkkamäessä erikoiseen tunteeseen, että jotain on sattunut. Kun äiti tuli minua jonkin ajan kuluttua hakemaan, itkunsa keskeltä hän sai soperrettua, että isä on kuollut. Isän kuolema varjosti lapsuuttani. Kadehdin kavereitani, joilla oli isä kotona. Kouluun mentyäni pelkäsin, että äitikin kuolee sillä aikaa, kun en ole vahtimassa. Siksi juoksin äitiä vastaan töihin, halusin pitää hänet hengissä, Korolainen muistelee.
Tragedia jätti syvät jäljet sekä Maire-äitiin että Ariin, jonka piti kiireesti kasvaa vastuulliseksi toimijaksi.
Useita kertoja viikossa valmentaja kokosi kerrostalolähiöstä joukon nuoria punaiseen Fiatiinsa.
Varhaisnuorena Ari Korolainen pelasi jalkapalloa, kuten niin moni muukin Kuopion nuori. Naapuritalon yleisurheiluvalmentaja sai kuitenkin houkuteltua hänet yleisurheilun pariin. Laji kaappasi Korolaisen mukaansa ja piti otteessaan 17-vuotiaaksi asti. Valmentaja toimi tietämättään Arille myös isänkorvikkeena, miehenmallina.
– Useita kertoja viikossa valmentaja kokosi kerrostalolähiöstä joukon nuoria punaiseen Fiatiinsa ja vei kesällä urheilukentälle, talvella puolestaan väestönsuojan luolaan treeneihin. Hänen kiireetön isällinen läsnäolonsa ja asiantuntemuksensa tekivät hänestä loistavan valmentajan. Hän oli rohkaiseva, valoisa ja elämänmyönteinen. Taisin tajuta vasta vuosien jälkeen, miten tärkeä hän oli minulle, Korolainen toteaa.
”Minäkö kirkkoon, älä unta näe”
Peruskoulun viimeisenä päivänä Maire kysyi pojaltaan, lähtisikö tämä seuraavana päivänä kirkkoon. Maire oli itse kiinnostunut uskon asioista joitakin vuosia aiemmin. Ari hätkähti pyyntöä.
– ”Minäkö kirkkoon, älä unta näe”, ajattelin. Menin kuitenkin. Ihmeellistä kyllä, kirkossa ymmärsin, että Jumala rakastaa minua ihan älyttömästi. Polvistuin alttarille itkemään, en niinkään synnin katumusta vaan Jumalan rakkautta. Rakkaus mursi minut.
16-vuotiaana Korolainen löysi Kuopion vapaaseurakunnasta Jumalan lisäksi tulevan vaimonsa Maaritin. Viittä vaille 19-vuotiaana soivat hääkellot ja muutamien vuosien kuluttua syntyivät suloiset tyttäret Hanna ja Anni.
Kutsu hengelliseen työhön
22-vuotiaana Ari Korolainen kutsuttiin Kuopion vapaaseurakunnan nuorisotyöntekijäksi vailla kokemusta ja koulutusta. Se oli ’hyppy syvään päätyyn’. Kouluttautumiselle löytyi aika myöhemmin.
Vuosituhannen vaihteessa perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin. Ari toimi Helsingin vapaaseurakunnan nuoriso- ja opiskelijatyössä, Maarit perhepäivähoitajana. Myöhemmin Ari työskenteli kahdeksan ja puoli vuotta Vantaan vapaaseurakunnan pastorina. Erityisen hohdokkaiksi hän mainitsee vuodet, joina kiersi kouluja.
– Urani huipulla koen olleeni 2007–2008, kun toimin pääkaupunkiseudun vapaaseurakuntien yhteisenä koulupastorina. Tuo pesti oli merkityksellisin, koska silloin sain päivittäin kohdata ihmisiä, jotka eivät olleet kuulleet evankeliumia! Halusin erityisesti kertoa Jumalasta, joka rakastaa. Halusin myös viestiä, ettei Jeesuksen seuraaminen ole mitään luusereiden touhua, jollaiseksi olin sen ennen uskoontuloani itse lokeroinut, Korolainen hymähtää.
Nyt taitaa olla hengähtämisen aika, jotta jaksaisin pastorina vielä pitkälti toistakymmentä vuotta.
Vantaalta Helsingin vapaaseurakuntaan Korolainen palasi keväällä 2017. Elokuussa 2024 hän siirtyy jäsenmäärältään yli kymmenen kertaa pienempään Hangon vapaaseurakuntaan, mikä tarkoittaa elämän kevenemistä. Sen pastori huomasi kehossaan jo päätöksen tehtyään.
– Olen iloisempi ja kadoksissa ollut innovatiivisuuskin on herännyt. Jossain vaiheessa ehdin jo hiukan huolestua tilastani, olin aika hukassa, jouduin väkipakolla pusertamaan töitä. Nyt taitaa olla hengähtämisen aika, jotta jaksaisin pastorina vielä pitkälti toistakymmentä vuotta, Korolainen miettii.
Hanko ei ollut pastorin ajatuksissa, mutta kun hän kävi puhujavierailulla seurakunnassa tammikuussa 2024, moni asia nytkähti yllättäen liikkeelle. Helsingissä vuoden työvapaa-anomukseen suhtauduttiin ymmärtäen, olihan Korolainen sinnitellyt koronavuosien, Annankadun kiinteistöosituksen ja suuren seurakunnan hallinnon kanssa jo seitsemän vuotta. Muutosta helpotti myös Maarit-vaimon myötämielisyys, vaikka pariskunta ei kotoaan Vantaalta Hankoon muutakaan.
Osaksi jatkumoa Hangossa
Hangon 60 jäsenen vapaaseurakunnassa Ari Korolainen odottaa kohtaavansa luontevaa yhteisöllisyyttä ja keskinäistä jakamista. Suunnitelmissa on olla arkiviikolla kolme päivää Hangossa ja palata sunnuntaina jumalanpalvelusta pitämään.
– Ajomatkat lataan akkujani, auton ratissa istuessani koen usein Jumalan puhuvan.
Sunnuntaisin Ari saa kuunnella automatkoilla myös vaimoaan, sillä tämä on jo valmistellut mieltään pyhäpäivien Hanko-reissuihin. Ne kestävät kotoa Vantaalta tunnin ja kolme varttia suuntaansa. Aikuiset tyttäret Hanna ja Anni rakentavat omaa elämäänsä ammateissaan pääkaupunkiseudulla.
Itselleen melko tuntemattomaan Hangon vapaaseurakuntaan siirtyessään Korolainen tiedostaa olevansa osa jatkumoa.
– Historian kunnioittaminen on mielestäni tärkeää. Se, mitä ja miten asioita on seurakunnassa tehty, vaikuttaa nykyisyyteen. Pyrin kuuntelemaan ja näkemään ihmiset.
Elämä pitää sisällään koko värikirjon — harvaan asiaan voin enää sanoa: Näin se on.
Koettuaan valmentajansa rohkaisua nuoruudessaan Korolainen on vienyt valmennuksen ja mentoroinnin siunausta eteenpäin hengellisessä työssä.
– Soittelen aika usein vapaaseurakuntien työntekijöille. Halu tulee varmaan siitäkin, että toimin aikani Vapaakirkon hallituksessa, työntekijäliiton hallituksessa ja Uudenmaan vapaaseurakuntien yhdyshenkilönä. Yhteydenotot kumpuavat uteliaisuudestani ja halusta jakaa työn arkea vertaisten kanssa. Nuo puhelut ovat rohkaisseet itseänikin, Korolainen kertoo.
Joukosta huolehtiminen ja porukan kokoaminen luontui Korolaiselta jo lapsena. Hän oli kerrostalolähiössä se, joka lähti soittelemaan ovikelloja ja kokoamaan peliporukkaa kentälle.
Nuoruuden ehdottomuudesta Ari Korolainen tunnustaa muuttuneensa elämän sävyjä laajemmin ymmärtäväksi, kuuntelevaksi paimeneksi.
– Elämä pitää sisällään koko värikirjon — harvaan asiaan voin enää sanoa: Näin se on. Harvoin heti tajuan sitäkään, millaiset asiat toisen ihmisen elämän taustalla vaikuttavat. Yritän olla avoin ja kuunteleva. Ihmisten lisäksi viihdyn elämäkertojen ja historiallisten dokumenttien äärellä. Melkein joka päivä hölmistyneenä ihmettelen, miten armollinen Jumala on minuakin kohtaan, pastori tuumaa.
Juoksevan pastorin niteet
Juokseva pastori on kiteyttänyt elämän varrella oppimaansa kahteen kirjaan: Leipäpalasia (Päiväosakeyhtiö 2017) ja Hengähdä hetkeksi — Ajatuksia psalmeista (Päiväosakeyhtiö 2023).
Psalmit ovat puhutelleet Ari Korolaista pitkään. Hän on löytänyt niistä sekä inhimillisyyden aiheuttamat valuviat että Jumala-ulottuvuuden täydellisen pyhyyden.
– Välillä psalmeissa ollaan aivan pohjamudissa, toisena hetkenä huudetaan hallelujaa. Tunteisiin on helppo samaistua. Psalmien tekstit ovat sanoittaneet sisimpäni tuntoja silloinkin, kun olen ollut niin jumissa, etten ole edes osannut rukoilla, Korolainen tunnustaa.
Oman palvelutyöni ydin kiteytyy Apostoli Paavalin sanoihin ”julistaa evankeliumia Jumalan armosta”.
Suomen teologisella opistolla hän on opettanut työssä jaksamisen teemoista. Korolainen pitää itse hyvää huolta kunnostaan ja käy välillä pokkaamassa aikuisurheilun SM-kilpailuissa kirkkaimpia mitaleja. Usein pitkiksi venyviä työpäiviään hän rytmittää muun muassa porrasjuoksulla ja kuntosalitreenillä. Vaimo Maaritin kanssa herätään jo ennen aamukuutta ja nautitaan kahvit yhdessä ennen töihin ryhtymistä. Raamatun ääreltä pastori hakee viisautta päivään ja vetää toisinaan työntekijäpalaverissa johtajuuteen tai hengelliseen kasvuun tähtääviä harjoituksia.
Yli 30-vuotista seurakuntauraansa Korolainen tiivistää näin:
– Oman palvelutyöni ydin kiteytyy Apostoli Paavalin sanoihin ”julistaa evankeliumia Jumalan armosta”. Kutsunkin jokaista hankolaista tulemaan rohkeasti kuulolle Hangon vapaaseurakuntaan vesitornin läheisyyteen osoitteeseen Koulukatu 2. Uskon vakaasti, että Kaikkivaltias Jumala tahtoo osoittaa rakkauttaan meille jokaiselle riippumatta siitä, millainen elämäntilanteemme on.
