Leiriläisiä ohjeistettiin jäämään telttaan, mikäli he haluaisivat vastaanottaa Jumalan elämäänsä.
Moni jäikin. Juho Shemeikka ei lukeutunut 22-vuotiaana enää Kihniön vapaaseurakunnan lastenleirin osallistujiin. Jumalakin oli jo elämässä, tosin juuri nyt jotenkin etäällä. Leirihenkilökunnan jäsenenä hän jäi kuitenkin seurailemaan tilannetta teltan takaosasta.
Vuosi oli ollut tähän asti alavireinen. Iso pettymys ihmissuhderintamalla veti aiemmin kohtaamisissaan ja ihmissuhteissaan aina vahvasti läsnä olevan miehen mielen matalaksi. Hän oli vaisu ja ahdistunut. Jumala tuntui olevan etäällä nyt, kun häntä eniten olisi tarvittu.
– Onhan näitä monellakin, kamppailuja, joiden keskellä tuntuu, että Jumala ei ihan just nyt ole tässä. Voi se olla myös itsestä kiinni, kuten ystävyyssuhteessakin. Jos et panosta suhteeseen, ei ehkä tunnu, että ystävä olisi kovin läheinen, Shemeikka pohtii.
Mutta hän anoi ja rukoili alkuvuoden myrskyissään ja murheissaan, kaksin käsin.
– Mietin, että onpa jännä, kun et vastaa näihin juttuihin, Jumala.
Vastaus viipyi, rukous jatkui. Juho Shemeikka tiesi kyllä, ettei Jumala aina kaikkeen vastaa, ei etenkään heti.
En mä välitä
– Tosi hyvä eväät, sanoo Juho Shemeikka, kun kysyn, millaisen kasvatuksen hän kihniöläisenä pastorispapan pojanpoikana sai.
Rajat olivat selvät, usko näkyi arjessa ja seurakunnassa käytiin.
– Uskonelämälle annettiin hyvä valmiudet. Itselläni lapsenusko vaihtui omakohtaisemmaksi joskus yläasteiässä.
Kapinointiin ei tullut missään vaiheessa tarvetta. Shemeikka saattoi kyllä käydä kavereiden mökkibileissä, mistä ei niin vanhemmille mainittu. Mitään uhmaamista se ei ollut.
– Ei mulla ollut tarvetta nähdä ja kokeilla samoja asioita kuin muut, menin bileisiin kavereiden vuoksi. Siellä tiedettiin kyllä, kuka olen, ja se, etten juo, mutta mulla on silti hauskaa.
Onhan näitä monellakin, kamppailuja, joiden keskellä tuntuu, että Jumala ei ihan just nyt ole tässä.
Kotiseurakunnassa nuoria ei juuri kannustettu lähtemään valoksi ja suolaksi sinne missä omanikäiset vapaa-aikanaan kokoontuivat. Lähinnä korostettiin uskon rohkeaa todeksi elämistä koulussa. Ei sekään Shemeikalle ongelma ollut.
– En ole koskaan piilotellut, että olen uskova. Suurimmaksi osaksi asian kanssa sai olla rauhassa. Totta kai välillä kuuli siitä jotakin, mutta en mä välitä tuommoisista. Olen just se mitä olen ja haluan, että musta näkyy, että olen uskossa. Jos sitä ei tiedetä etukäteen, yritän tuoda asian esiin.
Raamattu reisitaskussa
Miten väriään voisi viestittää, pohti Juho Shemeikka asepalveluksensa alkaessa.
– Koin, että armeijassa olisi tärkeä osoittaa, kuka on, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miksi ei lähde kaikkeen mukaan.
Shemeikka otti varuskuntaan lähtiessään Raamatun mukaan ja iski sen heti ensimmäisenä päivänä esille tuvan pöydälle, mukamas puolihuolimattomasti. Sittemmin hän säilytti sitä koko asepalveluksen ajan kaapissaan niin näkyvissä kuin kykeni. Muttei kirja pelkkä näyttelyesine ollut.
– Kyllä sitä tuli luettuakin. Meille jaettiin intissä myös Gideonien pikkuraamatut. Se mahtui housuntaskuun, joten luin sitä leireillä metsässäkin, kun oli taukoa.
Koko tupa pisti Shemeikan Raamatun merkille jo ensimmäisenä palveluspäivänä.
– Aika paljonkin tuli keskusteluja loppujen lopuksi. Käytiin niitä välillä koko tuvan kesken. Kun oltiin syömässäkin, kaikki kysyivät vuoron perään minulta kysymyksiä.
Kysymyksistä monet olivat tiukkoja, maailman syntyä syleileviä. Shemeikka haluttiin laittaa koville, saada ehkä vähän epäilemäänkin uskoaan.
– Eivät ne minuun vaikuttaneet, enkä myöskään yrittänyt vastata kysymyksiin, joihin en osaa vastata. Parempi, ettei lähde selittämään omiaan, siitä ei ole hyötyä minulle, eikä kysyjälle. Voi sanoa, ettei tiedä kaikkea, että haluaisi itsekin näihin kysymyksiin vastauksia.
Usko ei kysymyksistä horjunut. Se ei perustu tietämiseen vaan luottamiseen.
Vahvalla pohjalla
Armeijassa oli jokunen kaveri, joka kyseli kaikenlaista uskosta ja Jumalasta selvästi muussakin kuin testimielessä.
– Huomaan usein, että ihmiset ovat miettineet näitä asioita jossain kohtaa. Jos elää synnissä, ihminen kyllä tietää sen ja haluaa usein keskustella uskovan kanssa, jos tilaisuus tulee, Juho Shemeikka sanoo.
Eräissä mökkibileissä hän jutteli aikanaan pitkään ”yhden tyypin” kanssa. Tyypillä oli selvä tarve puhua.
– Lopulta hän alkoi katumaan syntejään ihan tosissaan. Sain rukoilla hänen puolestaan. Ei näihin tilanteisiin ja keskusteluihin menemistä saa pelätä, on tosi tärkeää olla siellä missä muutkin ovat, kunhan on rohkeasti mitä on.
En ole kokenut ennen mitään näin voimakasta. Kaikki huolet ja ahdistukset otetaan yhdessä hetkessä pois.
Shemeikka ymmärtää toki, miksi seurakunnassa suhtauduttiin varauksella bileisiin osallistumiseen. On selvää, että bileissä tapahtuu uskovan kannalta vääriä tai vähintäänkin kyseenalaisia asioita, joihin voi olla joskus liian helppoa lähteä mukaan. Uskonsa ja arvojensa kanssa on oltava vahvalla pohjalla, eikä moni nuori vielä ole.
– Itse olen kokenut olevani. En ole joutunut uskoani kyseenalaistamaan. Olen hyvin juurtunut siihen. Minulle on aina annettu hyvät rajat ja periaatteet, ja olen niin varma tästä asiasta. Se on tosi iso osa mua.
Maailman paras itsetunto
Tekee mieli pysäyttää kynä. 22-vuotias mies on ehtinyt kertoa tähän mennessä, etteivät toisten ajatukset tai valinnat horjuta hänen omiaan, vaikeat kysymykset eivät saa epäilemään, eikä se, jos uskosta tulee sanomista, estä jatkamasta avoimillla linjoilla. Raamattu saa olla pöydällä.
Kuulostaa sekä vahvalta, Jumalaan juurtuneelta identiteetiltä että hyvin terveeltä itsetunnolta. Mistä niitä saa?
– Kyllä se on hyvän kasvatuksen ansiota, Shemeikka sanoo heti.
Sitten hän alkaa puhua isästään.
– Iskä on ollut mulle tosi vahvasti esikuva näissä asioissa. Hän on tässä ihan uskomaton. Iskän itsetunto on ehkä maailman paras. Ei se edes mieti mitään itsetuntoja. Hän on esimerkkini siinä, ettei yhtään häpeä olla sitä mitä on.
Shemeikan isä meni jo ollessaan lapsi väliin, jos koulussa kiusattiin jotakuta – kustannuksia laskeskelematta. Isän esimerkin lisäksi myös tietoisuus Jumalan pohjattomasta rakkaudesta on kannatellut Juho Shemeikan kokemusta itsestään arvokkaana.
– Mulle on ollut täysin selvää, että Jumala rakastaa.
Se oli selvää myös viime talvena ja keväänä, jolloin Jumala tuntui olevan etäämmällä.
Rakkaudellinen ihminen
Jeesukseen uskominen ja Jeesuksen seuraaminen kulkevat käsi kädessä. Juho Shemeikka on tiedostanut tämän aina, vaikka jokainen uskova on toki tässä asiassa vielä matkalla.
– Viime aikoina henkilökohtainen Jeesuksen seuraaminen on konkretisoitunut. Rukoilen vähän joka välissä, esimerkiksi yksin autossa.
Raamattuakin Shemeikka lukee, mutta myöntää, että voisi lukea enemmänkin.
– En ole oikein lukijaihminen. Kesällä kuuntelin Raamattua.
Mitään erityistä lempikirjaa Shemeikalla ei Raamatussa ole. Gideonien jakaman pikkuraamatun alkuun oli koottu hyvät vinkit siihen, mitä kannattaa lukea, kun vaikkapa pelottaa tai kaipaa rohkaisua.
– Käytin niitä armeijassa paljon.
Jumalan äänen kuulemisen opettelu on Shemeikalle iso prosessi, jossa hän haluaa edistyä.
– Mietin, pitääkö jatkaa pitkään rukousta, jotta saisi tiettyjä merkkejä. Olen ehkä jo alkanut ymmärtää, että Jumala antoi meille vapaan tahdon aivan syystä. Saamme valita asioita itsekin, kunhan ne ovat Jumalalle kunniaksi.
Minulle on aina annettu hyvät rajat ja periaatteet, ja olen niin varma tästä asiasta. Se on tosi iso osa mua.
Jotkut saavat kymmeniä profetioita samasta asiasta, mutta Shemeikalle on ollut ”ihan ok” tehdä valintoja itse.
– Viime aikoina olen kysellyt Jumalalta, mitä hän haluaa minun tekevän valtakuntansa eteen. Olen elänyt nyt aika normaalia nuoren opiskelijan elämää, mutta voisin tehdä melkeinpä mitä vain, kunhan osoitetaan, mitä. En lähde pastoriksi opiskelemaan, jos ei ole näkyä asiasta, Shemeikka naurahtaa.
Seurakunnassa hän on tehnyt sitä mihin on kulloinkin ollut tarve.
– Puhumisessa olen pikkuisen rohkaistunut. Jumalan on antanut eväitä tähän puoleen.
Yhden selkeän vahvuusalueen Shemeikka tunnistaa ja sanoo epäröimättä ääneen.
– Olen hyvä kuuntelemaan, olemaan läsnä ja välittämään. Kehun ja halailen. Olen rakkaudellinen ihminen. Se on selkeytynyt iän myötä. Moni tulee juttelemaan hyvin luottamuksellisistakin asioista. Se on iso kunnia. Nautin, jos pystyn olemaan avuksi ja tueksi.
Pohjamudista huipulle
Lapsia teltan takaosasta tarkkaileva Juho Sehmeikka huomaa yhtäkkiä, että tilanne alkaa koskettaa häntä itseään.
– Pyhä Henki alkoi vaikuttaa. Aloin itkeä, koin että Jumala on nyt tässä, tosi lähellä. Koin valtavaa kiitollisuutta siitä, mitä elämässäni on, kuten hyvä suku ja perhe, jotka ovat aina tukeneet.
Shemeikka oli rukoillut sitäkin, että Jumala voisi antaa takaisin herkkyyttä, jota hän koki menettäneensä.
– Nyt itkin kuin pieni vauva. Nousin yhdessä hetkessä pohjamudista korkeimmalle huipulle. Ei tällaisia kokemuksia tule muulla tavoin kuin Jumalan vaikutuksesta.
Alkuvuoden matala mieli ja synkät ajatukset jäivät telttaan. Kaikki selkeni, vaikeudet vain unohtuivat.
– En ole kokenut ennen mitään näin voimakasta. Kaikki huolet ja ahdistukset otetaan yhdessä hetkessä pois.
Shemeikka lähti tekemään kierrosta leirialueella. Hän halasi ystävät ja läheiset, kertoi kuinka tärkeitä ja rakkaita he ovat.
– Menin äitinikin luokse keittiölle. Sanoin, että sä oot niin hyvä äiti, kiitos kaikesta mitä olet antanut. Porattiin yhdessä, halattiin pitkään.
Shemeikan äiti oli rukoillut ennen leiriä, että saisi sieltä itselleenkin jotakin. Pojastaan äiti oli ollut huolissaan, kysynyt muutamaan otteeseen, että onko kaikki hyvin. Äiti kyllä näki, ettei poika pystynyt olemaan läsnä samalla tavoin kuin ennen.
Nyt molempien rukouksiin oli vastattu. Läsnäolo teki paluun.
