Vaikka tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, selkeitä viitteitä tuleviin tapahtumiin on olemassa jo nyt, vaikka näiden vinkkien tunnistaminen on vaikeaa. Vallalla olevat käsitykset pitävät koossa maailman järjestystä, joka vallitsee ajatuksissamme. Se tuntuu itsestään selvältä. Mutta onko se totta ja pysyykö se? Suuren muutoksen jälkeen sanotaan usein, että ”olisihan se pitänyt arvata, merkit olivat jo ilmassa”. Sodan tai kriisin mentyä havaitsemme niitä edeltäneet muutoksen merkit. Mitä on siis ilmassa? Mitä pitäisi huomata nyt?
Jokaisella on oma kosketuksensa todellisuuteen, arvokas, vaikka erilainen kuin toisella. Paljon kirjoja lukeneita sanotaan kirjaviisaiksi ja luonnollinen arkijärki taas kasvattaa hiljaista tietoa, jota voi sanoa myös kansanviisaudeksi. Vanha iskulause ”kyllä kansa tietää” on yhä pätevä. Suomalaiset ovat kansakuntana tienneet 800 vuoden kokemuksensa perusteella paljon venäläisistä ja ovat olleet valmiita uskomaan aina parempaa.
Nyt elämme romahduksen, pohjanoteerauksen aikaa. Käsityksemme maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta kokonaisuudessan on toiselta nimeltään maailmankuva. Se kertoo meille, millainen maailma on meidän mielestämme, miltä todellisuus näyttää, mikä siinä pysyy ja mikä muuttuu. Se sisältää käsityksiämme siitä, mikä on totta ja mikä ei. Maailmankuva täydentyy jatkuvasti uudella tiedolla.
Maailmankuva muuttuu joskus varsin nopeastikin, kuten Ukrainan sodan alettua helmikuussa. Monet ihmettelivät, miten oli mahdollista, että suomalaisten asenne Natoon, Atlannin puolustusliittoon, muuttui melkein yhdessä yössä: yhtäkkiä kansan enemmistö vasemmalta oikealle tuki Nato-hakemusta. Poliitikkojen oli pakko seurata kansaa. Miten se oli mahdollista? Syy on selvä: suomalaisessa maailmankuvassa on yli sukupolvien pehmeä kohta, Venäjä. Epäluuloa ei ole hävittänyt hyvä naapuruus, vilkas ja Suomelle hyödyllinen kaupankäynti, matkailu ja kulttuuri. Päinvastoin. Kun Tarja Halonen tasavallan presidenttinä halusi sitoa Suomen tosissaan Ottawan sopimukseen, joka kieltää maamiinat, moni esitti epäilyksiä ja vastusti. Taustana oli pitkä kokemus sukupolvien ketjussa: ”Ryssä on aina ryssä…”
Suomi on käynyt sotaa itää vastaan jokaisella vuosisadalla noin 800 vuotta — ja aina hävinnyt. Silti olemme pysyneet hengiss kansakuntana. Siperia on opettanut.
Muutoksen merkit näkyivät vuosien ajan
Muutoksen merkit Ukrinassa olivat näkyvissa vuonna 2014. Alkuvuonna Krimin niemimaalle ilmaantui ”vihreitä miehiä”, jotka miehittivät avainpaikkoja. Miksi ukrainalainen poliisi ei toimi ja pidä yllä järjestystä Krimillä?
Emme ymmärtäneet, että kyse oli sotilaallisesta hyökkäyksestä uudella tavalla. Kevään kuluessa se laajeni, kun venäjämieliset Donetskin ja Luhanskin alueitten separatistit saivat tuekseen sotilasjoukkoja, jotka tulivat merkitsemättömissä ajoneuvoissaan paikalle. Nyt on itsestään selvää, että kyse oli sotilaallisesta operaatiosta, vaikka joukot halusivat pysytellä piilossa.
Työskentelin tuohon aikaan Suomen Kuvalehdessä, ja seurasimme tarkasti, mitä on tapahtumassa. Oma toimittaja raportoi kentältä. Venäjä kielsi olevansa joukkojen ja tapahtumien takana. Meillä keskusteltiin vakavasti, tietääköhän Putin tästä. Eräässä paneelikeskustelussa kysyin paikalla olleelta Hesarin toimittajalta: ”Raportoit rohkeasti, mutta mistä tiesit varmasti, että ne olivat venäläisiä?” Hän vastasi, että tulijat itse sanoivat, kun kysyimme keitä he ovat: ”Me olemme venäläisiä.” Yksinkertaista.
Kolme sukupolvea sitten Suomessa kuoltiin nälkään ja nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa.
Maailmankuva muuttui, kun toimittaja saattoi raportoida vapaasti lehdelle, että venäläiset ovat tunkeutuneet Itä-Ukrainaan, vaikka samaan aikaan Helsingin päivystävät dosentit pähkäilivät, ettei sitä niin varmasti tiedä. Toimittaja itse paikalla oli kuin lapsi vanhassa sadussa kansan päivitellessä keisarin uusia, upeita vaatteita: ”Eihän hänellä ole ollenkaan vaatteita päällä!” Satu opettaa, kuinka helposti ihminen voi pitää pötyä totena. Me olemme narrattavia, harhaanjohdettavia ja hyväuskoisia olentoja. Siksi sananvapaus on välttämätön.
Suuressa kuviossa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruspilarit alkoivat murentua hetkessä viime helmikuussa. Olimme tottuneet luottamaan kansainvälisiin sopimuksiin ja järjestöihin, yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa ja erityisesti luottamuksellisiin naapurisuhteisiin Venäjän kanssa. Niitä oli rakennettu jo 75 vuotta, koko sodanjälkeinen aika. Sen verran epäluuloa oli yhä vanhalta pohjalta, että Suomi piti huolta omasta puolustuskyvystään ja yleisestä asevelvollisuudesta, jonka avulla saadaan nopeasti liikkeelle yksi Euroopan suurimmista sotajoukoista. Ruotsi oli jo siitä luopunut.
Maailmankatsomus muuttuu hitaasti
Käsitys todellisuudesta voi muuttua yhtäkkiä: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”, tulkitsi presidentti Sauli Niinistö tunnelmia Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Kyse olikin siitä, että kaikki olivat näytelleet. Totuus oli toinen, ”kansa tiesi”.
Presidentistä on tullut totuudenpuhuja, joka tulkitsee kansan tuntemuksia. Tutuksi oli jo tullut lause ”kasakkaa ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”. Hän sanoi sen olevan venäläinen sananlasku. Sen kuulimme jo vuonna 2014, jolloin Krim vallattiin.
Vaikka Suomi toimi ystävällisessä ja rakentavassa hengessä itänaapurin kanssa — se hyödytti molempia — epäluulo oli pohjalla ja sai vuonna 2022 vahvistuksen Venäjän toiminnasta, ei siis omista ennakkoluuloistamme. Maailmankuva oli muuttunut vain vähän, jos ollenkaan. Maailmankuva muuttuu tiedon ja kokemuksen myötä. Esimerkiksi nyt suomalaisten maailmankuvassa Nato onkin melkein kaikille myönteinen voima, kun aiemmin vain noin viidennes uskoi näin.
Maailmankatsomus poikkeaa oleellisesti maailmankuvasta, sillä se sisältää pysyvimpiä arvoja, uskomuksia siitä, mikä on tavoiteltavaa, hyväksyttävää ja rakentavaa elämässä. Mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä rumaa ja mikä kaunista. Maailmankatsomus voi myös muuttua, hitaasti.
On sanottu, että suomalaiset ovat kristitty kansakunta ateisteja myöten — tällä viitataan siihen, että eettinen perusta on melko yhtenäinen. Esimerkiksi kaikki ovat sitä mieltä että ”kaveria ei jätetä” eli heikkoa pitää auttaa. Se kuuluu maailmankatsomukseemme riippumatta poliittisesta mielipiteestä.
Kuitenkin myös maailmankatsomus muuttuu. Vladimir Putin ennakoi, että länsimaalaiset ovat niin velttoja ja mukavuudenhaluisia, että hän voi tehdä Ukrainalle mitä haluaa. Hänelle on täytynyt olla suuri yllätys se, miten yhtenäiseksi länsi muuttui. Maailmankatsomuksemme kesti. Me aloimme antaa rikkaudestamme apua hätään joutuneille, humanitaarista tukea mutta myös aseita.
Miksi? Me näimme, että hyökkäys ei kohdistunut vain Ukrainan hallintoa vastaan vaan niitä arvoja vastaan, jotka ovat maailmankatsomuksessamme luovuttamattomia. Ja me tiedämme, että niiden tausta on kristillisessä uskossa. Siitä nousevat pohjimmiltaan kaikkien poliittisten liikkeiden pyhimmät arvot, vaikka vuosisatojen ja valistuksen ajan suodattamina. Maailmankatsomus on yhä tunnistettavissa.
Kestääkö vakaumuksemme lähimmäisen auttamisesta?
Perusteluna toisten auttamiselle ei ole suinkaan pelkkä hyväntahtoisuutemme, vaan tietty itsekkyys: autamme, koska meillekin voi tulla niin tiukat paikat, että tarvitsemme apua. Suomalaiset tietävät tämän erityisen hyvin: me saimme apua.
Muistan lapsuudesta, kuinka Ivalon lentokentälle laskeutui joka joulu rahtikone Yhdysvaltojen Länsi-Saksan sotilastutkikohdasta: joulupukki tuli tässä muodossa Riutulan lastenkotiin Inariin. Me lapset saimme sodan jälkeen UNICEFin apua, rakennettiin kirkkoja, kouluja ja sairaaloita Luterilaisen Maailmannliiton, kveekareitten ja muiden järjestöjen tuella. Suomi oli apua vastaanottava maa Maailmanpankin tilastoissa 1960-luvun jälkipuoliskolle saakka.
Suomalaisilla on hyviä syitä auttaa Ukrainan hädässä olevia, koska meitä on autettu. Elintasomme on maailman huippua, olemme vuodesta toiseen maailman onnellisin maa. Suomi on menestystarina maasta, jossa kolme sukupolvea sitten kuoltiin nälkään ja nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa. Siinäkin ovat ongelmansa, köyhiä ei saa unohtaa täälläkään, vaikka omat asiat olisivat hyvin. Näin meitä opettaa kristillinen maailmankatsomus. Kehitysmailla on esimerkkinä Suomi, kuinka köyhä voi selviytyä. Tämä tarina on tosi.
Kristilliseen maailmankatsomukseen ja sen taustana olevaan kristilliseen uskoon sisältyy salaisuus. Se on nähtävissä Suomen historiassa. Vaikka emme olekaan maailman mallioppilaita hyväntekijöinä, Suomi on esimerkki siitä, mitä merkitsee siunaus: isät ja äidit, isovanhemmat ja kummit ovat lähettäneet uusia sukupolvia eteenpäin siunaten. Meidän kokemuksemme kertoo, että sillä on ollut merkitystä.
Suomalaiset ovat siunauksen kokemusasiantuntijoita.
musasiantuntijoita. Siunaus on seurannut, kun hallan koetellessa maamiehen peltoa, lopulta koitti hyvä vuosi — ”nyt jo meillä alkaa ilon päivät!” Saarijärven Paavo sanoi menestyksen hetkellä: ”Pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.” (Topelius, Maammekirja 1875).
Jumalan siunaus on salaperäinen, näkymätön voima, joka enentää vähäiset voimavarat ja leviää ihmisyhteisöstä toiseen. Tuho ja kuolema tuntuvat nyt vääjäämättömiltä. Mutta siunaus voittaa pahan. Sota ehkä pitkittyy ja auttajaa tarvitaan pitkään. Uusien uhkien pelottaessa, ympäristön oireillessa ihmisen kyltymättömyyden takia, kristillisessä maailmankatsomuksessa on kätkettynä luottamus tulevaisuuteen, usko parempaan.
Jokainen voi olla sitä rakentamassa, niillä keinoilla, jotka juuri hänellä ovat lahjana Jumalalta. Muutoksen merkkejä näkyy, muutoksen, joka vie entistä parempaan. Ehkä aikanaan myös naapurimaamme Venäjän — meillä on hyvä kokemus monista ihmisistä siellä, vaikka hallinto on paha. Kristityn ennuste on: hyvä voittaa pahan, lopulta.
