Sänkyni vieressä on mies, kuka se on, kysyi Jonas kuin tavallisena asiana. Takana oli yhdeksän pitkää sairauden kuukautta. Yhtäkkiä aina utelias ja sanavalmis äiti ei osannut vastata, ei edes esittää jatkokysymyksiä. Kuin huulet olisi sinetöity.
Sängyn vieressä ei ollut ketään.
Seuraavana päivänä sänkykin tyhjeni.
– Olen ajatellut, että Jumala halusi minun tietävän Jonaksen olevan nyt lähdössä, ja sen että häntä ollaan vastassa. Poikani haettiin kotiin, enempää en saanut salatusta tietää, Janna Paasonen sanoo.
Jonas muutti kodista kotiin, äidille jäivät tyhjät seinät. Niiden sisällä oli kuvainnollisesti ja usein konkreettisestikin pimeä huone. Ei muita lapsia, avioliitto Jonaksen isänkin kanssa päättynyt jo ennen pojan sairastumista. Kodissa ei ketään, eikä mitään minkä vuoksi nousta sängystä ja elää uusi päivä. Paasonen kaipasi kotiin itsekin, Jonaksen kotiin.
– Rukoilin sitä.
Pieni lapsi
Yksinäisyyteen käpertynyt lapseton äiti ei vastannut aina puheluihin tai poistunut seinien sisältä koko päivänä. Muistikuvat surun hitaista kuukausista ovat hataria.
– Jonaksen kuolema oli kuin kuolema minullekin. Mieli on suojellut unohtamalla pahimman.
Mutta putoamisen pohjattomaan kuiluun Paasonen muistaa. Se teki kipeää päältä ja sisältä, fyysisesti ja emotionaalisesti.
Paasosten perhepappi sanoi tai kirjoitti – Janna ei tahdo enää muistaa – ettei kukaan voi pudota syvemmälle kuin Jumalan kämmenelle. Lastenlaulun Jumalan kämmen on se, jossa riittää tilaa, eikä kukaan ole turvaton.
Jonas sanoi, että jokaisen pitää elää oman elämänsä mitta loppuun ja vasta sitten tulla toisen luokse.
Janna Paasonen tunsi vajoavansa kuin pieneksi lapseksi, hetkittäin lähes kadottavansa aikuisen ajattelun. Hän kaipasi jotakuta hoivaamaan, ottamaan pahan pois. Mutta voimia ja keinoja kertoa tarpeista ei ollut. Toki olivat vanhemmat, sisarukset ja muitakin, jotka tulivat, kuuntelivat loputonta itkua, tapahtuneen kertaamista, kysymyksiä vailla vastausta.
– Muttei kukaan aikuisen ihmisen kotiin kysymättä kävele, oven läpi.
Paitsi kuolema, joka oli jo käyntinsä tehnyt. Paasosta mursi ajatus siitä, ettei hän oli äiti, joka ei kyennyt suojelemaan siltä lastaan.
Jumalan kämmen
Sängyllä makasi jälleen itkevä, turvaton, aikuinen lapsi. Janna Paasonen huusi miksi, huusi miksi juuri Jonas, huusi miksi minun lapseni.
Raamatusta oli usein etsiytynyt silmien eteen Jobin loputon huokaus jokaisen päivän mukanaan tuomasta silkasta tuskasta, kivusta hiljaisen Jumalan edessä. Job ei saanut koskaan varsinaisia vastauksia, mutta Jumalan läsnäolon hän lopulta sai.
Niin sai Janna Paasonenkin. Yhtäkkiä hän oli sylissä, putoaminen oli sittenkin pysähtynyt Jumalan kämmenelle. Suurimman mahdollisen kärsimyksen kokemuksen hetkessä ihmeellinen rauha laskeutui hänen ympärilleen.
– Tunsin, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää, vaikka mikään ei ollut hyvin ja oli mieletön hätä. Pimeän rinnalla oli kuin peili, josta näki, ettei hätää sittenkään ole.
Paasonen ei osaa selittää kokemusta, ei osannut silloin, eikä osaa nyt.
– Mutta Jumala otti minut kantaakseen. Jostain syystä hän salli poikani kuoleman ja kärsimykseni, mutta ei jättänyt yksin.
Kannettuna olemisen kokemus vei yli kärsimyksen minuuttien, tuntien, päivien, viikkojen, kuukausien, vuosienkin. Niidenkin hetkien, joissa olisi halunnut huutaa pyörimistään jatkavalle maailmalle, nousevalle auringolle, töihinsä lähteville ihmisille, pysäkin ohittaville busseille, kaikille niille joiden lapset jatkavat kasvuaan ja lentoon lehahtaville lehdettömän puun linnuille: Pysähtykää! Ettekö tiedä, että maailmasta on lähtenyt mahtavin milloinkaan syntynyt lapsi.
– Oli kipeää, että muiden elämä jatkui, kun minun maailmani tyhjeni.
Matkakumppani
Jumalan kämmen oli raottanut pimeän huoneen ovea sen verran, että lohtu tuli sisään. Hiljalleen perässä alkoi hiipiä muitakin, ensin vain pienen pieniä asioita.
– Pelästyin yllättävää iloa. En ollut muistanut, miltä ilo tuntuu, Janna Paasonen sanoo.
Hitaasti hyvä alkoi tehdä paluuta. Surun muoto muuttui, kuten on muuttunut monta kertaa. Se asettui lopulta armollisemmaksi matkakumppaniksi.
– Surun kanssa oppii elämään. Kuljemme käsi kädessä, kaikkialle yhdessä. Olen muuttunut surun mukana ja suru on muuttunut minun mukanani. Kun menetyksestä on jo näin kauan, surussa näkee jo kaunista.
Suru on rakkautta, joka ei kuole, vaikka rakas kuolee.
– Ei se edes vähene, mutta muuttuu armollisemmaksi. Jos suru on toisessa kädessä, toisessa on ilo ja kiitollisuus kaikesta mitä kuitenkin on saanut.
Nyt on suuri pelko, miten selviän ja saako lauluista kukaan mitään. Samalla on rauha ja tietoisuus, että tätä matkaa on jatkettava.
Samana iltana, jona Jonas näki miehen vuoteensa vieressä, poika kysyi, kuolisivatko hän ja äiti samaan aikaan.
– Jonas vastasi omaan kysymykseensä lauseella, jota kahdeksanvuotias ei käytä. Hän sanoi, että jokaisen pitää elää oman elämänsä mitta loppuun ja vasta sitten tulla toisen luokse.
Miksi Jonaksen elämän mitta oli kahdeksan vuotta? Kukaan ei tiedä, mutta Paasonen on oppinut hyväksymään, että niin se on. Vastausten aika tulee vielä.
– Jonas sanoi itse ennen kuolemaansa, että jos hän kuolisi nyt, hänen elämänsä olisi ollut aika lyhyt. Mutta hän lisäsi, että se olisi ollut silti onnellinen. Olen ajatellut, että ikuisuuden näkökulmasta kahdeksan vuotta ja kahdeksankymmentä vuotta ovat sama asia.
Ei suoritus
Se ei tapahtunut nopeasti, mutta kysymykset kaiken syystä ovat vaienneet. Jonaksen kuolemasta on pian 22 vuotta.
– Hävinneet kysymykset eivät ole. Olen edelleen lapsensa menettänyt äiti. Edelleen tulee hetkiä ja aikoja, jolloin kysymykset lävistävät rauhani. En ole yli-ihminen, mutta mieli on tyyntynyt luottamaan ikuisen elämän lupaukseen.
Ilman tätä luottamusta Janna Paasonen ei uskoisi olevansa järjissään.
– Selviäminen on hankala sana. Käytän sitä ajoittain itsekin, koska se on monille ymmärrettävä, mutta ei surusta selviä. Ei se ole suoritus tai teko, johon voi antaa toimintaohjeet. Ei sitä selätetä oikealla asenteella.
Nykyisin suru nostaa päätään sekä sattumanvaraisissa tilanteissa että elämän taitekohdissa.
– Mietin, minkä ikäinen Jonas olisi nyt, mitä tekisi.
Kaksikymmentä vuotta Jonaksen syntymän jälkeen Paasonen sai lahjan taivaasta. Hän on Tiitus, toinen pellavapää. Tiituksessa on samaa iloa, valoa, energiaa, hyvää tunteellisuutta ja temperamenttia sekä oikeudentajua kuin isoveljessään.
– Kaiken onnen, riemun ja kiitollisuuden rinnalla on ollut myös surua menneestä. Tiitus on saanut minut muistelemaan uudella tavalla Jonasta, sitä miten ihanaa häntäkin oli odottaa, miten vatsa kasvoi, miten hän syntyi ja kehittyi. Sitten yhtäkkiä täysin terve lapseni, joka ei sairastellut koskaan, oli kuolemansairas.
Muistot kutsuivat kylään yllättävän menettämisen pelon. Sen kanssa piti tehdä lujasti töitä.
– Olin kuvitellut, että olisin vahvempi. On täytynyt opetella ymmärtämään, että nämä ovat kaksi eri lasta, kaksi eri elämää. En voi antaa pelkoni estää Tiituksen elämää ja vapautta.
Pelosta irtautumista on helpottanut se, että vaikka Jonaksessa ja Tiituksessa on paljon samaa, he ovat myös hyvin erilaisia.
– Sekin on ihanaa, Janna Paasonen sanoo.
Mikä laulu?
Nelivuotiaana pianotunneille, myöhemmin musiikkiluokat ja -opistot, Sibelius-lukio, laulua ja soittoa.
– Musiikki on rakkauteni, koen asiat sen kautta, pääsen itsessäni paikkoihin, joihin ei yllä mikään muu, Janna Paasonen sanoo.
Musiikki onkin ollut hänelle jotakin varsin yksityistä, vaikka haave muusikon urastakin ehti häivähtää mielessä. Sibelius-lukiossa iski kuitenkin musiikillinen identiteettikriisi.
– Pidin itseäni vähäpätöisenä. Ajattelin, etten ole tarpeeksi lahjakas. Oli rajat ja realiteetit.
Kahden opettajan tyttärestä tuli opettaja. Ammatti oli kiinnostanut jo lapsesta asti. Väylä tuntui tutulta ja helpolta.
Jos suru on toisessa kädessä, toisessa on ilo ja kiitollisuus kaikesta mitä kuitenkin on saanut.
Kun Jonas kuoli, musiikki hiljeni.
– Kuuntelin kyllä joitakin saamiani surulevyjä, jotka toivat lohtua. Kaikki oma tekeminen loppui.
Lopulta tuli yö, jonka etäisyyttä Jonaksen kuolemasta Paasonen ei enää tarkasti muista.
– Korkeintaan kaksi vuotta. Heräsin päässäni soivaan musiikkiin.
Paasonen kuunteli laulua. Se oli kaunis ja jotenkin tuttu. Mikä se oli, missä kuultu?
– Pian ymmärsin, ettei se ole ennestään tuttu laulu. Se oli kirjoitettava ylös.
Nukkuvan kerrostalon hiljaisuudessa Paasonen hiipi pianon luokse ja etsi sen avulla laulun sävelet. Kun hän aamulla heräsi, laulu oli ensimmäisenä mielessä.
– Mietin, olinko nähnyt unta. Pianon luona ymmärsin, että laulu oli totta. Siihen tulivat sanatkin kuin sanelusta.
Sittemmin Paasonen on sekä saanut että synnyttämällä synnyttänyt uusia lauluja.
– Puhtaasti saamani laulut ovat huikeita, käsittämättömiä kokemuksia. Niiden saapuminen on fyysisestikin voimakas tilanne. Kun laulu on tullut, itku, onni ja ilo ovat pinnassa.
Teen väärin
– En vienyt lauluja vuosikausiin minnekään tai kenellekään. Lauloin vain itsekseni, surin niiden kautta ja lohduttauduin niiden avulla, Janna Paasonen kertoo.
Hän ajattelin, ettei lauluja edes kehtaa muille näyttää tai esittää.
– Omia pieniä laulujani, aivan liian henkilökohtaisia. Kipu oli vielä niin suuri.
Heikko sisäinen ääni yritti kuitenkin sanoa Paasoselle, että eikö hän näe, mitä on saanut. Miksi pitää se vain itsellään?
– Esitin lopulta muutaman laulun julkisesti yli kymmenen vuotta sitten, mutta suljin nopeasti ja tiiviisti sen oven. Ajattelin, ettei minusta ole tähän, vaikka sain hyvää palautetta ja kyselyitä siitä, onko lauluja äänitetty.
Joitakin vuosia sitten sisäinen ääni muuttui vaativammaksi.
– Kun makasin kerran sairaana sängyssä, mietin, mitä katuisin, jos kuolisin. Mieleeni tulivat heti saamani laulut. Ne on saatu niin ihmeellisellä tavalla. Teen väärin, jos pidän ne itselläni.
Lauluja kohti
Paasonen lähti lauluja kohti, vaikka pelkäsi. Lokakuun lopussa niitä julkaistiin kokonainen levyllinen.
– En ymmärrä tätä. Miten ja miksi laulut ovat tulleet minulle? Kuin lukioaikoina koen yhä, että olen liian heikko. Mietin, miten uskallan esittää laulujani. Kyselin pitkään pianistiltanikin, että eikö pyydetä joku toinen laulamaan. Mutta hän sanoi, että minun on laulettava nämä itse.
Jatkuva taistelu tuntuu ristiriitaiselta. Paasonen on lauluistaan äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen, mutta samalla myös valtavan kriittinen. Tavallaan hän on se sama avuton lapsi, joksi vaipui Jonaksen kuoltua. Silloin oli hirvittävä kärsimys, johon laskeutui ihmeellinen rauha.
– Nyt on suuri pelko, miten selviän ja saako lauluista kukaan mitään. Samalla on rauha ja tietoisuus, että tätä matkaa on jatkettava.
Jos suru on toisessa kädessä, toisessa on ilo ja kiitollisuus kaikesta mitä kuitenkin on saanut.
Kuin kulkisi valmistetuissa askelissa, jotka silti on otettava itse.
– Kun saisi edes jonkun köyden, josta ottaa kiinni, Paasonen parahtaa ja nauraa päälle.
Hän on kertonut haluavansa laulaa etenkin sairaaloissa, vanhustenyksiköissä ja vankiloissa, siellä missä elämän hauraus on peittelemättä esillä.
– On niin sattumanvaraista, kuka päätyy selliin ja kuka palatsiin.
Kuka sairastuu seitsemänvuotiaana, kuka hautaa lapsensa.
Kun Janna Paasonen näki ensimmäisen kerran jonkun lisänneen Instagramissa omasta menetyksestään kertovan julkaisun taustalle hänen laulunsa, hän itki pitkään.
– Tätä varten nämä laulut ovat. Joku tarvitsee niitä.
Ehkä joku on pimeässä huoneessa. Ehkä on laulu, joka raottaa ovea sen verran, että pieni lohtu mahtuu sisään.
Ehkä sen laulaa Janna Paasonen.
