Kysymys on Tommi Karjalaisen mielestä aito: Miten johdetaan seurakuntien itsenäisyyteen perustuvaa liikettä? Suoraa valtaa Vapaakirkon kirkkokunnanjohtajalla on verrattain vähän, vaikutusvaltaa ehkä paljonkin. Johdettavat asettuvat laajeneviksi kehiksi, lähimpänä suorat alaiset, ulompana ne, joiden suhteen valta on vain vaikuttamista. Järjestys kulkee jokseenkin näin: johtoryhmä ja keskustoimisto, lähetystyö ja seurakuntakenttä, yhteistyötahot ja yhteiskunta.
– Seurakuntakentästä on vähintään pysyttävä kuusaalla ja johdettava myös Vapaakirkon paikkaa Suomen kirkkojen kentässä, Tommi Koivunen ajattelee.
– Sopii allianssihenkeemme etsiä yhteistyötä samat päämäärät ja arvot jakavien kanssa, Karjalainen jatkaa.
Johtamista sekin, ja jotain on hyvä kyetä sanomaan myös yhteiskuntaan päin, Koivunen pohtii. Mitä keskustoimistoon tulee, kirkkokunnanjohtaja johtaa ihmisiä, jotka johtavat tehtäviä, ajattelee Karjalainen. Siis suoraa valtaa ihmisten kautta. Näitä ihmisiä pitää johtaa myös työyhteisönä, luoda Teopoliksen kulttuuria, Koivunen lisää. Hän panostaisi yhä toimivampaan ja paremmin voivaan työyhteisöön, mikä koituisi seurakuntienkin parhaaksi. Kehittämistarpeet liittyvät etenkin työtahtiin ja realistisiin tavoitteisiin. Toimivammista rakenteista ja johtamisjärjestelmästä on jo puhuttu Vapaakirkon hallituksen kanssa sekä Koivusen että Karjalaisen läsnä ollessa.
– Hallituksen ja johtoryhmän kokoukset ovat pyörineet aika samalla tavalla. Onko se nykyaikainen tapa? Koivunen pohtii.
– Johtajavaihdos tarjoaa mahdollisuuden muuttaa näitäkin asioita, Karjalainen komppaa.
Kenen strategia?
Kirkkokunnanjohtajan johtamisen tavoite on Vapaakirkon yhdyskuntajärjestyksen mukaisesti huolehtia, että työtä kotimaassa ja lähetyskentillä tehdään talousarvion ja toimintasuunnitelman mukaisesti. Niiden taustalla ovat useaksi vuodeksi luodun strategian päälinjaukset, Koivunen huomauttaa.
Rautalangasta muotoillen: Strategia määrittää toimintasuunnitelmaa, jonka pohjalta kirkkokunnanjohtaja johtaa ihmisiä, jotka panevat omissa tehtävissään suunnitelmaa täytäntöön. Strategia on siis tärkeä paperi, vaikka kulttuuri saattaakin Koivusen mukaan popsia sen aamupalaksi. Merkitseekö kirkkokunnanjohtajan vaihtuminen uutta strategiaa?
– Olisi outoa, jos strategia kestää muuttamatta vuosikymmenen. On tätä nykyistäkin muutettu, Koivunen vastaa.
Karjalaisen mukaan välitarkistuksia tarvitaan siksikin, että voidaan tarkastella, kuinka omaksuttu strategia on.
– Nyt on korostettu, että Vapaakirkon strategia on yhteisten toimintojen strategia. Mielestäni tarvittaisiin parempaa sanoitusta vapaakirkolliselle liikkeelle kokonaisuudessaan, Koivunen pohtii.
– Vähän hassua, mutta en ole mieltänyt, että Vapaakirkon strategia rajoittuu vain keskustoimistoon. Olen ajatellut, että se on seurakuntienkin strategia. Ainakin pastorit kokevat sen tavoitteet paineena työssään, vaikkei heitä kutsuttu strategiaprosessiin, Karjalainen huomauttaa.
– Heillä ei ole omistajuutta siihen, koska omistajuus syntyy strategian laatimisesta, Koivunen sanoo.
– Toisaalta strategiassa on paljon hyvää, johon lähtisi mukaan mielellään. Miksi keksiä pyörä joka seurakunnassa uudelleen, pohtii Karjalainen.
Koivunen muistelee, kuinka kymmenen vuotta sitten Vapaakirkon lapsi- ja nuorisotyössä lanseerattiin Uusi Jumalaa rakastava sukupolvi -tunnuslause.
– Se otettiin aika laajasti seurakuntien nuorisotyön käyttöön, vaikka se tuli keskustoimistosta. Se osui ja upposi: Tätä me just ollaan, hyvä kun keksit! Vaikka olisi sen varmasti voinut tehdä vielä enemmän kentän kanssa, Koivunen myöntää.
Samaan veneeseen
Kirkkokunnanjohtajan työalue on laaja ja mahdollisuuksia painotuksiin kosolti. Mitä Karjalainen ja Koivunen asettaisivat etusijalle?
Karjalainen huomauttaa, ettei kuulu Vapaakirkon johtoryhmään, joten jo yhteisten toimintojen tilannekuvan syntyminen ottaisi aikansa.
– Pitää luoda alkustrategia siitä, mitä tekisin ensimmäisenä.
Se sisältäisi tutustumista puolin ja toisin lähtien johtoryhmästä, edeten laajemmin yhteisiin toimintoihin ja koko vapaakirkolliselle kentälle.
– Joka seurakuntaa ei voi kiertää, mutta aluetapaamisten myötä muodostuisi varmasti fiilis siitä, missä mennään.
On todellinen uhka, että seurakunnat jakautuvat bunkkeroituneisiin ja uudistuksellisiin.
Koivunen myöntää, että johtoryhmän jäsenyys tuo hänelle pienen etumatkan.
– En ole toisaalta johtanut johtoryhmää. Kaikki leiriä johtaneet tietävät, mikä ero on siinä, onko johtaja vai rivihenkilökuntaa.
Koivunen kokisi keskeiseksi tehtäväkseen koettaa saada kaikki samaan veneeseen.
– Meillä on yhteinen vapaakirkollinen liike, jolle pitäisi löytää yhteinen eetos tai sanoittaminen, jotta silmämme aukeaisivat.
Siis jotakin samaa kuin nuorisotyössä vuosikymmen sitten: Tätähän me juuri olemme! Se edellyttää Koivusen mukaan yhteen tulemista, ytimen yhteistä miettimistä.
– Yhteydestä ja dialogista se nousee.
– Jos toi tavoitetaan, se on tosi kova juttu. Voisi olla jo melkeinpä yhden kirkkokunnanjohtajan duuni, Karjalainen arvelee.
Arkikyläilyä
Onko nykyisissä kirkkokunnanjohtajan tehtävissä jotakin, jonka voisi kenties jättää vähemmälle?
Koivunen viittaa viime vuosien suuriin rakenteellisiin muutoksiin: Teopolis, Santalasta luopuminen, hotelli Annan myynti, Kiponniemen toimintakeskuksen uudisrakennus.
– Tällaiset asiat laitetaan paikalleen kerran puolivuosisataan. Nyt on hallinnon sijaan aika keskittyä elämään. Laitetaan raha tuottamaan ja tehdään asioita evankeliumin hyväksi, Koivunen sanoo hihojenkäärijän sävyyn.
Karjalainen myöntää, ettei tiedä, mitä kaikkea kirkkokunnanjohtaja tekee. Sivusta seuraava saattaa arvostella valintoja vastoin parempaa tietoa. ”Kissanristiäiset” ovat johtajien kohdalla usein puhututtava asia. Seurakuntien ymmärrettävä toive on, että kirkkokunnanjohtaja saapuu heille tärkeisiin tilanteisiin. Helposti koetaan, että jos hän ei ole paikalla, kirkkokunta ei arvosta. Mutta onko juhlien kiertäminen hyvää resurssien käyttöä?
Koivunen pohtii, pitäisikö kirkkokunnanjohtajan vierailla piispantarkastuksen tapaan seurakunnissa muuna kuin juhla-aikana. Näin näkisi arkea. Ja olisikohan kirkkojen välisissä seminaareissa, palavereissa ja muissa vastaavissa vähennysvaraa?
– Pitäisi ratkaista itselleen, montako prosenttia energiasta käyttää mihinkin, Koivunen sanoo.
– Katso Herra, tässä olen, lähetä veljeni tai sisareni. Ehkä voisi soveltaa tätäkin ajattelua, jos löytyy joku muu, joka voi mennä ja tehdä, Karjalainen lisää.
Vapaakirkollista liimaa
Puhutaan Vapaakirkon johtamisen lisäksi myös itse Vapaakirkosta: Mikä on sen suurin haaste seuraavina vuosikymmeninä?
– Ikääntyvien seurakuntien vastuunkantokyky itsestään ja se, että antaudutaan ulkopuoliselle paineelle lähtemällä mukaan oikeaoppisuuspeliin ja bunkkeroitumiseen. On todellinen uhka, että seurakunnat jakautuvat bunkkeroituneisiin ja uudistuksellisiin, Karjalainen vastaa.
Tarvitaan kuulua vapaakirkollista liimaa, keskustelua siitä, miksi erilaisinakin ollaan yhä yhdessä.
– Se on ainoa tie, sanoo Koivunenkin.
Karjalainen muistelee, miten kaksi vapaaseurakuntaa oli lähtötelineissä jo naispastoriskysymystä käsiteltäessä. Niille vakuutettiin, että seurakunnat pysyvät itsenäisinä, eikä ketään pakoteta palkkaamaan naista pastoriksi.
Vältän mielipiteitteni lukitsemista ennen kuin olen kuunnellut muita. Muiden mielipiteet vaikuttavat aidosti omiini.
Jos yhteys seurakuntien välillä on välillä vaakalaudalla, niin on myös yhteys seurakuntien ja niiden ulkopuolisen todellisuuden välillä. Koivusesta Vapaakirkkoa haastaa kyvyttömyys vastata ajankohtaisiin teologisiin ja eettisiin kysymyksiin.
– Osaammeko puolustaa ajatusta, että on totuusväittämiä, joiden puolesta seisomme? Miten sanoitamme eettisiä vakaumuksia tänä aikana?
Jos keskusteluyhteys ympäristön kanssa katkeaa, bunkkeri rakentaa itse itsensä.
– Silloin näivetytään, muututaan seurakuntamuseoiksi kuten viimeiset jäsenensä pian hautaavat siirtolaisseurakunnat Yhdysvalloissa, Koivunen sanoo.
Tässä ajassa
Omien vakaumusten puolustamisen lisäksi niille on etsittävä perusteita, sanoo Tommi Karjalainen. On antauduttava dialogiin, joka vie jonnekin, missä ei olla oltu. Bunkkerissa dialogi menetetään.
Koivunen on samoilla linjoilla.
– Pitää elää ja oppia tässä ajassa. Meillä täytyy olla jotain sanottavaa aikamme suurimmista kysymyksistä, ilmastonmuutoksesta ja yhdenvertaisuudesta. Jos kuuntelemme ihmisten kysymyksiä, ehkä he kuuntelevat vastauksiamme, Koivunen pohtii.
Mikäli rajapinta ympäröivään todellisuuteen pysyy laajana, voidaan yhdessä pohtia, mikä siinä on vahvistamisen arvoista, mikä neutraalia ja mikä tulee haastaa. Tähän keskusteluun eri sukupolvet tulevat eri kulmista.
– Me edustamme molemmat sukupolvea, joka voi toimia sillanrakentajana. Ymmärrämme sekä boomereiden että millenniaalien kysymyksiä. Z-sukupolveakin yritämme ymmärtää. Voimme auttaa sukupolvien välisien erojen sanoittamisessa, Koivunen ajattelee.
– Niinpä, me ollaan nähty lankapuhelin, kierretty sitä numerokiekkoa, Karjalainen myöntelee.
Juuri puhelin on kenties keskeisin sukupolvien välisen eron symboli. Älypuhelin muutti puhelimen funktion, käänsi arjen ja ihmissuhteet monelta osin somesuoksi. Nyt ihmiskunta yrittää hahmottaa, mitä kaikkea samalla tapahtuikaan. Katosimmeko kertaheitolla koneeseen?
Koivusella on toiveikas näkökulma.
– Zetat tykkäävät hengata vanhempiensa ja vanhempien kavereiden kanssa.
Yksilön ja yhteisön välissä
– Emme ole opillinen kirkkokunta, se suojelee meitä, sanoo Karjalainen.
Olemme aloittaneet juuri keskustelun Vapaakirkon vahvuuksista.
– Eetoksessamme on ajatus, että usko Jeesukseen yhdistää ja se riittää seurakuntayhteyden määrääjäksi. Se on selkeä vahvuus, Koivunen komppaa.
Karjalaisesta tässä piilee hyvä selkä-
noja: aina voidaan palata miettimään, mikä oikeasti on todella tärkeää. Tämä liittyy hänen mukaansa myös vapaakirkolliseen allianssihenkeen. Kun joihinkin asioihin suhtaudutaan löyhemmin, voi tehdä laajasti yhteistyötä. Koivunen muistelee, että aiemmin kirkkokunnanjohtajina toimineet Jorma Kuusinen ja Olavi Rintala painottivat yhteistyötä kaikkien kanssa, jotka rakastavat Jeesusta.
Meillä täytyy olla jotain sanottavaa aikamme suurimmista kysymyksistä, ilmastonmuutoksesta ja yhdenvertaisuudesta.
Karjalainen nostaa vapaakirkolliseksi vahvuudeksi senkin, että liikkeessä on paljon seurakuntia, joiden muutosvalmius on suuri.
– Ne ovat käyneet läpi mielettömiä transformaatioprosesseja. On aitoa halua tavoittaa tämän ajan ihmisiä, etsiä yhteyttä. Toivoa on tosi paljon.
Koivunen on samaa mieltä. Monissa seurakunnissa ja niiden ihmisissä on voimaa, intoa, ymmärtämistä ja halua perehtyä. Ihmiset mainittu, kiittelee Karjalainen. Seurakunta kun on juuri ihmisiä. Samalla he muodostavat yhteisön, jossa yksilön merkitys ja panos voi kasvaa kokoaan suuremmaksi. Vapaakirkollinen lähtökohta on juuri henkilökohtaisen uskon ja seurakuntayhteyden yhdistyminen, siis yksilökeskeisyyden ja kollektiivisuuden välimaasto, Koivunen muistuttaa.
– Olemme sekä että, emme joko tai.
– Usko on henkilökohtainen asia, muttei yksityisasia, muotoilee Karjalainen.
– Ajattele itse, älä yksin, sanoo Kankkusen Suvi usein, Koivunen jatkaa.
Kun oppia ei ojenneta tarjottimella, asiat on fundeerattava läpi — yksin ja yhdessä.
Liian nopea
– Tämä on kaksiteräinen miekka. Heti, kun vastaan kysymykseen, tiedän epäonnistuneeni tässä jo tänäänkin, myöntää Karjalainen.
Hänen pitäisi paljastaa supervoimansa johtajana. Ja tuleehan se sieltä, Karjalainen on hyvä kuuntelija — niin yksilön kuin ryhmänkin.
– Vältän mielipiteitteni lukitsemista ennen kuin olen kuunnellut muita. Muiden mielipiteet vaikuttavat aidosti omiini.
Toinen Karjalaisen ”ihmistaito” on läsnäolo. Hän onnistuu usein hyvän ilmapiirin luomisessa, minkä saattaa tosin itse huomata vasta jälkikäteen.
Koivusellakin on lista omista supervoimista. Hänellä on kykyä saada asioita aikaan, sanoittaa ja luoda visioita sekä luottaa ihmisiin. Oppijanakin Koivunen pyrkii pysyttelemään, ja vaikka hän pitää kiinni vakaumuksistaan, hän myös haastaa ne säännöllisesti.
Entäpä johtajuutta koskevat haasteet?
– Nopeus, sanoo Koivunen ironisen välittömästi.
Hän ei aina ehdi kertoa asioista ja ottaa muita mukaan. Tai ymmärrä, miksi muut eivät ole yhtä nopeita. Johan tämä sovittiin!
Karjalainen kertoo ottavansa ison riskin sanoessaan, että johtamiskokemuksen ja esimiestyön puute tai kapea-alaisuus lienevät hänen suurimmat haasteensa. Ne tosin ovat selätettävissä.
– Sekulaarilla puolella olen ollut työnjohtajan roolissa ja seurakunnassa minulla on ollut alaisia. Nyt olen vanhimmiston puheenjohtaja. Haluan kasvaa tässä.
Suurempi haaste kuin johtajakokemuksen kapeus lienee johtajaidentiteettiin kasvaminen, Karjalainen arvelee. Se, että alkaa mieltää itsensä johtajana.
– Huomaan olleeni tällaisessa identiteetin kasvujumpassa muutaman vuoden, hän sanoo.
– Nöyrä asenne on tärkein, kyllä johtajuustaitoja aina oppii, Koivunen kommentoi.
Käykö ylihuomenna?
Kolme aikuistunutta, mukavasti pärjäilevää lasta. Tommi Koivusesta tämä on ylivoimaisesti hänen suurin onnistumisensa johtajana. Toiseksi suurin saavutus on, että hän on yhä uskossa.
– Ja innoissani työstäni, Jeesuksesta ja evankeliumista. En ole kyynistynyt.
Se on vaatinut tietoista työntekoa, vastuun kantamista omasta elämästä ja hyviä päätöksiä — ja toki myös avun kysymistä.
Karjalainen kertoo rajaavansa onnistumiset johtajana nyt vain työrooliin. Ne ovat liittyneet tiimin synnyttämiseen ja johtamiseen sekä hyvän, turvallisen ja osallistavan ilmapiirin luomiseen. Hän vaikuttaa tämän laatuisiin seikkoihin luonnostaan.
– Kannan näistä asioista vastuuta nykyisessäkin työpaikassa, vaikken ole johtajan roolissa ja asemassa.
Epäonnistumisilta kumpikaan kirkkokunnanjohtajaehdokas ei väitä välttyneensä. Koivunen tekee yksittäisiä töppäyksiä tuon tuosta.
– Laajemmalla tasolla ajattelen yhä usein, että uskon ja pystyn enempään kuin oikeasti jaksan ja kykenen. Joskus hommat jäävät siksi tekemättä tai teen ne huonosti, viime tipassa ja pahalla mielellä.
– Jos pyydetään puhumaan kahden kuukauden päähän, mieti voisitko mennä ylihuomenna. Se on kuitenkin lopulta ylihuomenna edessä, kun alat puhetta valmistella, Karjalainen vinkkaa.
Hänkin tunnistaa itsessään tiettyä taipumusta rajattomuuteen, varsinkin sielunhoitotyössä.
– Kuvittelen, että jos annan loputtomasti aikaa, se ratkaisee ihmisen ongelmat.
Ei ratkaise. Sen sijaan perhe kärsii aikatauluista lipsumisesta.
– Olen myös muutamia kertoja epäonnistunut sellaisen kritiikin vastaanottamisessa, johon en ole syystä tai toisesta tyytyväinen. On helpompi vastaanottaa kritiikkiä itseä kohtaan, mutta jos epäreilu kritiikki kohdistuu johonkuhun muuhun, herää pyhä viha, Karjalainen kuvaa.
Koivusesta on hieno ominaisuus, jos haluaa puolustaa itselleen tärkeitä ihmisiä ja asioita. Karjalainen on samaa mieltä, mutta toisinaan toinen osapuoli on vain halunnut käsitellä vaikeaa tunnettaan. Silloin kuuntelijan ei kannata antautua itse tunteen tasolle. Se katkaisee kuuntelun.
Peilejä
Kello on ylittänyt sovitun määräajan, mutta sekä Karjalainen että Koivunen lupaavat vastata vielä bonuskysymykseen: Mitä itse kysyisitte kahdelta kirkkokunnanjohtajaehdokkaaksi asetetulta?
– Miten pidät huolta sydämestäsi, koska sieltä elämä lähtee? Koivunen ehdottaa.
No miten?
– Laittamalla itseni aidosti likoon yhteiseen työhön ja yhteyteen, olemalla aito, Karjalainen vastaa.
Koivunen haluaa varjella totuudellisuutta.
– Ei vilppiä ja epäreiluutta. On oltava itselleen rehellinen, jottei vaivu itsepetokseen.
Se edellyttää peilejä: rukousta, ihmisiä, rehellistä palautetta. Kun suostuu katsomaan näihin peileihin, voi katsoa itseään peiliin.
– Se on paras lahja, jonka voi itselleen antaa, Karjalainen uskoo.
Edustamme sukupolvea, joka voi toimia sillanrakentajana. Ymmärrämme sekä boomereiden että millenniaalien kysymyksiä.
Mikä hänen kysymyksensä on?
– Jos sinulla olisi kaikki valta, paljonko muuttaisit Vapaakirkossa?
Asteikon kymppi edustaa kaiken muuttamista, ykkönen muuttumattomuutta.
– Neljä, Koivunen sanoo.
– Kolme, vastaa Karjalainen itse.
Enemmän säilytettävää kuin muutettavaa.
Kolme läppärinkantta painuu kiinni. Keskustelemme vielä hetken kompostointiin liittyvistä kysymyksistä — ilman hengellisiä metaforia kuolleen ja kuihtuneen mahdollisuuksista muuntua uuden elämän edellytykseksi.
Teksti: Maija Latvala, kuvat: Melina Ilkka
Viikkolehden lukijoiden lähettämien kysymysten pohjalta käytyyn kirkkokunnanjohtajaehdokkaiden keskusteluun perustuvan artikkelin voit lukea täältä.
