Kolumni: Hyvä kuolemisen taito

Kuva: Pixabay
"Nyt vielä suhteellisen toimintakykyisenä mutta samalla jo monin tavoin rappeutuvana ikämiehenä olen harkinnut vielä yhden ryhmän perustamista. Sen keskeisenä tehtävänä olisi opetella hyvää kuolemisen taitoa."

Ystäväpiirillemme kulunut vuosi on tuonut kuudet hautajaiset ja merkinnyt rakkaiden ihmisten menettämistä lähes peräkkäisinä kuukausina. Yksi heistä oli nelivuotias lapsenlapsemme pikku-Huugo, jonka hautasimme keväällä samoihin aikoihin, kun Ukrainan sota alkoi kylvää päivittäistä kuolemaa. Tätäkin tekstiä kirjoitan tultuani juuri läheisen perheystävän hautajaisista. 

Viime aikoina olen huomannut, että hautausmaalla kävely on jollakin tavalla pyhä ja avartava kokemus. Se muistuttaa elämän lyhyydestä ja ihmisen katoavaisuudesta. Hautausmaalla kävellessään ihminen voi oppia katsomaan asioita ihmiskunnan historian näkökulmasta, ymmärtämään katoavaisen roolinsa ja riisuutumaan omasta turhasta tärkeydestään. Hiljaisten hautakivien katselu antaa laajemman perspektiivin arvioida sitä, millä lopulta on merkitystä.

Luulen, että myös Saarnaajan kirjan kirjoittaja oli tehnyt hautausmaakävelyjä, kun hän totesi: ”Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.” (Saarn. 1:11)

Näissä mietteissä törmäsin joku päivä sitten kirjastossa Sarianne Hartosen kirjoittamaan teokseen Kuolevaisen käsikirja. Kirjan nimi hätkähdytti. Myös sen alkuluku oli otsikoitu varsin suoraan: Kaikki me kuolemme pian. Ja kirjan ensimmäinen väliotsikko puolestaan kysyi: Voiko kuoleminen olla taito? 

Tämä kysymys kiinnosti minua ja tartuin siihen. 

Vuosien aikana olen kuulunut monenlaisiin keskusteluryhmiin ja perustanutkin niitä. Nyt 67-vuotiaana vielä suhteellisen toimintakykyisenä mutta samalla jo monin tavoin rappeutuvana ikämiehenä olen harkinnut vielä yhden ryhmän perustamista. Sen keskeisenä tehtävänä olisi opetella hyvää kuolemisen taitoa. Nimeksi sopisi esimerkiksi Grande Finale, onhan kyse kokoavasta elämän päättövaiheesta. 

Ryhmässä voisimme pohtia yhdessä sitä, miten elämän päättymiseen ja kaikesta luopumiseen voisi vähitellen valmistautua. Mitä käytännöllisiä, juridisia, taloudellisia, psykologisia ja hengellisiä seikkoja olisi tärkeä ottaa huomioon? Ja miten kuolemaan voisi ylipäätään tehdä tuttavuutta?

Kyse ei ole kuoleman ihannoinnista vaan sen realiteetin tunnistamisesta. Ja siitä, että oppisi iloitsemaan tästä elämän päivästä, pitämään kiinni kestävistä arvoista ja lepäämään yli kuoleman rajan kantavassa kristillisessä toivossa. 

Kuva: Sakari Röyskö
Leevi Launonen Kasvatustieteen tohtori ja emerituspäätoimittaja
JAA ARTIKKELI: