”Teemme ihan tavallisia asioita”
Palomiehen työn rytmitys on perheelliselle oikeastaan aika kiitollinen: yhtä täyttä työvuorokautta seuraa kolme vapaapäivää. Ensimmäinen menee palautuessa, mutta yhtenä tai kahtena päivänä viikossa Juha Koivistoinen on kolmivuotiaan Jasperin kanssa kotona. Aamulla ei tarvitsekaan lähteä päiväkotiin. Kuusivuotias Melissa sinne tosin viedään, sillä hän on jo eskari.
– Teemme Jasperin kanssa ihan tavallisia asioita, ei mitään spektaakkeleita. Eilen käytimme ajan hyödyksi ja kävimme korjaamassa autoa. Nautimme, kun lapset ovat vielä pieniä ja viihtyvät kotona.
Yhdessä tekemiseen liittyvät myös Koivistoisen lämpimimmät lapsuusmuistot omasta isästä.
– Isä oli kova tekemään töitä. Kun olin alle kouluikäinen, talomme lämpisi turpeella. Joka päivä kävimme isän kanssa pannuhuoneessa täyttämässä siilon, josta turve meni polttimoon. Minulla oli sitä varten oma takkikin, pannutakki.
Koivistoisen korviin on alkanut särähtää, kun työkavereiden kesken tulee puhetta lapsista, joka on usein sävyltään negatiivista. Sitä ja tätä ongelmaa on, eikä öisinkään ole nukuttu rauhassa.
– Olen tietoisesti alkanut iskeä vastaan, yrittänyt tuoda sitä näkökulmaa, että minun elämäni tarkoituksesta puuttuisi paljon, jos ei olisi lapsia. Perhe on kaikki kaikessa.
Muutkin ovat lopulta samaa mieltä, mutta jotenkin ongelmista tulee vain herkemmin puhuttua kuin siitä hyvästä: miten kivaa oli tehdä lasten kanssa jotakin, miten hauskasti lapsi sanoikaan.
Koen olevani rakastava isä.
Vastasyntynyttä lastaan katsoessaan Juha Koivistoinen on molemmilla kerroilla ihmetellyt, miten kukaan voi ajatella, että Jumalaa ei ole. Lapsi on täydellinen.
Esikoisen kohdalla vauvakuplassa meni useampi kuukausi. Melissa oli noin puolivuotias, kun Koivistoinen huomasi kaipaavansa omaa aikaa. Se tuntui ristiriitaiselta, jotenkin väärältä vaimoa kohtaan, joka oli yhä aivan kiinni lapsessa.
– Mutta koko ajan tiesin ja tunsin, että tämä on oikeasti sitä, mitä haluan. Saan nähdä, kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy.
Isän on ollut käytännön syistä helpompi ottaa omaa aikaa kuin äidin, Koivistoinen myöntää. Hänen harrastuksensa ovat sitä paitsi osin sitä lajia, että ne vaativat paria tuntia pidemmän irtioton.
– Kyllä siellä lintumetsällä se vuorokausi menee.
Mutta kun metsältä palataan, ollaan taas läsnä.
– Koen olevani rakastava isä. Näytän tunteita ja kerron lapsille, että rakastan. Kosketus on luontevaa. Tuntuu, että kaipaan sitä välillä enemmän kuin lapset, Koivistoinen hymyilee.
Hän luonnehtii itseään ”tasapaksuksi kaveriksi”. Se on voimavara siinä mielessä, että aivan arkinen lasten kanssa olminen ja tekeminen tuntuu riittävältä. Huippuja ja notkoja ei kaivata.
– Hermonikin kestävät aika hyvin. Pystyn toimimaan suht rauhassa lasten kanssa.
Lasten kanssa olemisesta on tullut jatkuvasti helpompaa.
– Ei vaipanvaihdossa mitään vaikeaa ole, mutta vauva-aikana lapselta ei saa vielä hirveästi vastakaikua. Kun on voinut jo tehdä jotakin mielekästä ja kommunikoida jokseenkin järkevästi, suhde lapseen on alkanut syventyä.
Illalla avataan usein iltasaduksi lastenraamattu.
– Vai iltatotuuksiksi? Tuomme kyllä esiin, että nämä eivät ole satuja, Juha Koivistoinen hymähtää.
Melissa jaksaa jo kuunnella keskittyneesti ja haluaa tietää lisää. Yhdessä on pohdittu, millaista taivaassa on tai ihmetelty Jeesuksen tekemiä ihmeitä. Jasperia kiinnostaa toistaiseksi enemmän autokirja. Se menee raamatunkertomuksen kylkiäisenä.
Vaikka Koivistoinen ei ole stressaajatyyppi, välillä pintaan pukkaa pientä painetta ja kipuilua.
– Olenko oikeanalainen perheenpää? Miellän, että siihen kuuluu vastuu hengellisestä kasvatuksestakin isona osana, vaikka toki sitä tehdään yhdessä.
Linjat ovat Koivistoisilla klassiset: ruoka siunataan ja päivä päättyy iltarukoukseen.
– Välillä rukoillaan lasten kanssa tai lasten aikana spontaanimminkin asioiden puolesta, vaikka kesken automatkan. Seurakunnassa käydään koko porukalla.
Merkityksellistä ei ole vain se, mitä lasten kanssa tehdään, vaan myös se, mitä lapset näkevät. Rukoushetkiä ei siksi eristetä yksityiseen kammioon.
– Hiljattain meillä oli seurakunnan tilaisuuden jälkeen jatkot kotona. Rukoilimme aikuisten porukalla. Lapsille sanottiin, että kaikki kunnioittavat tätä hetkeä, ja voit olla mukana, jos haluat. Tällainen on sitä meidän elämää.
Jos en pyydä anteeksi, lapsi alkaa miettiä, miksi hänenkään pitäisi.
Aamut ovat välillä takkuisia kaikissa lapsiperheissä.
– Joskus on vain suoritettava, Juha Koivistoinen myöntää.
Ja joskus pisinkin pinna palaa. Tulee sanottua kovemmin kuin pitäisi.
– Minun on oikeastaan helpompi pyytää anteeksi lapsilta kuin aikuisilta. Haluan kasvattaa heidät siihen, että asiat sovitaan. Se vaatii oman esimerkin antamisen. Jos minä en pyydä anteeksi, lapsi alkaa miettiä, miksi hänenkään pitäisi, Juha Koivistoinen pohtii.
Sovintoa tehdessä kerrotaan myös, mitä pyydetään anteeksi.
– Sanon, että iskä suuttui ja huusi. Hermo meni tästä tai tuosta syystä, mutta tein silti väärin ja haluan pyytää sinulta anteeksi. Lyhyt selvitys tilanteesta riittää.
Puolison kanssa omien tai toisen puutteiden tarkastelu ei ole aina helppoa.
– Ei ole aina se kehittävin keskustelunaihe, jos haluaa kertoa toiselle, miten asiat kannattaisi tehdä. Meillä on onneksi kuitenkin todella hyvä keskusteluyhteys.
Pelisilmäkin auttaa kurahousuarjessa. Kun huomaa, että toisen vieteri alkaa kiristyä, mennään avuksi ja otetaan koppia lapsista.
– Meillä on yhteiset linjat ja yhteinen vastuu.
”Olen ihan okei”
Isyys oli selvää, muttei itsestään selvää. Nuorena Tero Koskinen haaveili suurperheestä.
– Kun lapsia lopulta alkoi tulla, huomasin, ettei se niin helppoa olekaan. Oma vieteri loppui kolmannen lapsen kohdalla, Koskinen nauraa.
Lapsista ensimmäistä odotettiin vuosia.
– Olimme olleet jo pidempään naimisissa, kun muutimme Espooseen. Tietämättämme pyhäkoulua seurakunnassa pitävät naiset alkoivat rukoilla lasten kanssa, että eräs pariskunta saisi lapsen.
Viimein eräs pariskunta sai lapsen. Ulrika syntyi 21 vuotta sitten keisarinleikkauksella. Päivä oli sama, jona vantaalaisessa kauppakeskus Myyrmannissa räjähti. Koskiset ihmettelivät, miksi sairaalaan saapui solkenaan ambulansseja. Päivä oli monelle pimeä, mutta kun leikkaava lääkäri nosti vauvan kohdusta maailmaan, tyttö katsoi suoraan kirkkaaseen valoon leikkauspöydän yllä. Hän siristi silmiään ja hymyili.
Aivan hyvä alku elämälle — ja isyydelle.
Kokemusmaailmaamme kuuluu vahva tietoisuus, ettei lapsia tehdä vaan saadaan.
Kaikki meni ihan sekaisin, myös hyvässä mielessä. Vaikka esikoislapsen mukanaan tuomaan muutokseen yritettiin varautua, sen kokonaisvaltaisuus yllätti.
– Lapsemme eivät ole nukkuneet hirveän hyvin, varsinkaan keskimmäinen. Valvominen vei voimia. Aika paljon sitä kulki sumussa vauva-ajat. En muista niistä ihan hirveästi kuin sen, että olen hyssytellyt ja koittanut saada lapsen nukahtamaan, Tero Koskinen sanoo.
Ymmärrys lahjan arvosta antoi voimia kulkea sumun läpi.
– Kokemusmaailmaamme kuuluu monesta syystä vahva tietoisuus siitä, ettei lapsia tehdä vaan saadaan. Lapset ja perhe ovat suuri etuoikeus ja siunaus.
Tästä tietoisuudesta ei vielä seuraa täydellistä kympin suoritusta vanhempana.
– Olen ihan okei, Koskinen sanoo pienesti hymyillen.
– Perheemme on kasassa ja jokaisen lapsen elämä näyttää menevän eteenpäin. Perusasiat olemme pystyneet hoitamaan.
Kaikkein rehellisin vastaus siihen, millainen isä Tero Koskinen on, tulisi varmastikin lapsilta.
– Jos 12-vuotiaalta kuopukseltamme kysyy, lähes kaikki, mitä minä tai vaimoni teemme, menee pieleen, Koskinen nauraa.
On raskasta, kun vanhemmat aivan yllättäen ryhtyvät ihmeellisen hankaliksi ja hidasälyisiksi.
Välillä itsesäälin karheaan peittoon on kutsuvaa kääriytyä.
– Olen vähän hidas, jos tulee vastoinkäymisiä. Menen omiin oloihini mököttämään. Ottaa aikansa, että pääsen käsittelemään asiaa asianomaisten kanssa, Tero Koskinen myöntää.
Hän on opetellut puhumaan tunteistaan ja vaikeista asioista vasta aikuisiällä. Siksi on ollut oma haasteensa opettaa samaa lapsille.
– Se ei ole itselleni luontaista, mutta tiedän, miten tärkeää se on. Olemme tehneet vaimoni kanssa pitkään avioparityötä. Sen kautta olen oppinut tunnistamaan ja nimeämään tunteitani.
Lapset eivät ole samassa perheessäkään samasta puusta veistettyjä. Temperamenttieroilla on vaikutuksensa haluun tuoda omia ajatuksia ja tunteita esiin. Erilaisuudelle on oltava tilaa, eikä kaikkea ole edes tarkoitus avata toisille.
– Pidän itse lokikirjaa, jota joku toinen sanoisi päiväkirjaksi. Se on itsereflektiota, jossa käsittelen kaikkea mahdollista, mitä elämässä on meneillään. Se toimii minulla.
Jos tunteet on tullut ilmaistua turhan suoraan, isänkin on osattava pyytää anteeksi.
– Pientä nöyrtymistä se vaatii, kun pitäisi olla aikuinen ja esikuva ja fiksu. Harmittaa, että taasko taannuin tälle tasolle. Mutta on tärkeää mallintaa lapsille, että aikuinenkin tekee virheitä ja pyytää anteeksi.
Kyllä sitä tietää paremmin virheensä ja heikkoutensa tässä kohtaa elämää.
Viime keväänä Tero Koskisen unessa lensivät haikarat.
– Vaimo löysi jostain siihen hauskan selityksen. Jos mies näkee haikaraunta, hän on kuulemma valmis isäksi.
Koskinen oli ehtinyt olla isä jo kaksi vuosikymmentä. Helpottavaa sinänsä, että hän oli viimein myös valmis siihen.
– Kyllä sitä tietää paremmin virheensä ja heikkoutensa tässä kohtaa elämää, Koskinen pohtii.
Nuorempana kuvitteli herkästi, ettei vanhemmuudessa hirveästi ongelmaa ole.
– Tässä mennään ja lapset kasvaa.
Sittemmin lapset ovat osoittaneet monin eri tavoin, miten vajavainen Koskinen isänä ja ihmisenä on. Kaikki luulot omasta erinomaisuudesta ovat vaihtuneet tietoon kasvunvarasta. Siitä Koskinen tosin antaa kohtuulliset pisteet itselleen, että lasten kasvaessa on löytynyt suhteellisen hyvä tasapaino lujuuden ja lempeyden, rajojen ja rakkauden välillä.
– Vanhempina olemme olleet vaimoni kanssa aika tasavertaisia alusta pitäen. Tulemme perheistä, joissa molemmat vanhemmat ovat työskennelleet perheyrityksessä ja kotonakin työt jaettiin.
Samalla mallilla on menty. Koskisilla ei jaeta kotitöitä sukupuolen vaan vahvuuksien ja kiinnostuksen mukaan. Se tekee, joka osaa ja ehtii.
Lasten syntymät ovat jääneet lähtemättömästi mieleen, ei siitä mihinkään pääse. Esikoinen syntyi sektiolla, joten isällä oli hyvää aikaa ihmetellä vauvaa, kun äidin leikkaushaavaa ommeltiin kiinni.
– Keskimmäinen lapsemme Eelis ei tahtonut millään tulla kylmään maailmaan. Pari kätilöä tuli painelemaan häntä ulos, Tero Koskinen muistelee.
Eerika-kuopus syntyi nopeasti ja helposti, ja piti heti selvää ääntä itsestään. Vauvalla oli tulehdus, joka saatiin onneksi lääkittyä pian pois.
– Jokainen syntymä on jättänyt vahvan tunnejäljen, jota värittää kiitollisuus siitä, että kaikki kolme lasta ovat elossa ja voivat hyvin.
Esikoinen asuu jo omillaan ja keskimmäinenkin lapsista on täysi-ikäinen. Pesän tyhjeneminen alkaa konkretisoitua. Minkä neuvon Koskinen antaisi lapsilleen?
– On niin paljon kaikkea, mitä toivoisi, että he noudattaisivat.
Koskinen päätyy lopulta perustavimpiin arvoihin, siihen mistä hän itsekin isänä ja ihmisenä ammentaa voimaa.
– Toivon, että lapseni luottaisivat aina Herraan ja eläisivät tätä elämää hänen kanssaan. Sieltä tulee kaikki, mitä tarvitsemme.
Ja sitten olisi toki vielä tämä:
– Kotiin saa aina tulla.
”Yksi elämäni parhaista jaksoista”
Kolmetoistavuotias poika pyristeli avannossa. Tähänkö elämä päättyisi, ennen kuin ehti oikein alkaakaan?
– Pelastajaa odottaessa tuli toive, että minulla olisi joskus perhe, Eero Voutilainen kertoo.
Elämä sai jatkua. Aikanaan rinnalle löytyi vaimo, mutta heti lapsia ei haluttu. Kun oikea hetki koitti, eipä lapsia tullutkaan. Uskovan kodin kasvattina Voutilainen tiesi, kenen puoleen kääntyä, vaikkei itse tuolloin vielä uskossa ollutkaan.
– Lupasin Jumalalle, että jos saamme lapsen, annan hänet Herralle.
Vanhatestamentillinen lupaus tuotti tulosta. Kun esikoispoika syntyi, Voutilainen muisti lupauksensa.
– Poika sai toiseksi nimekseen Raamatun Samuelin mukaan Samulin. Hän halusi antaa elämänsä Herralle jo 10-vuotiaana ja palvelee nykyisin seurakuntaa vanhimmiston jäsenenä.
Esikoisen pitkä odotus teki Voutilaiselle selväksi yhden asian: kukaan ei tule isäksi omalla päätöksellään. Elämä on Jumalan kädessä.
En olisi antanut millään isää pois.
Talvisodan veteraani oli palelluttanut sodassa kätensä ja jalkansa.
– Isällä oli sotamuistona sokeritautikin. Sodassa oli hengenlähtö lähellä, kun siellä ei ymmärretty tällaisten tautien päälle, Eero Voutilainen kertoo.
Isä oli varsin jäyhä mies, kuten muutkin sodan käyneet.
– Sotajutuista oli turha kysellä, ei niistä kerrottu. Pääosin minulla on isästä kuitenkin ihan hyvät muistot. Jotain jäin varmasti paitsikin, mutta en ole ollut täydellinen isä itsekään.
Murrosiässä isän ja pojan välillä oli kitkaa, sittemmin välit olivat erittäin läheiset ja lämpimät.
– En olisi antanut millään isää pois. Rukoilin aina hänelle jatkoaikaa.
Isä lähti ikään kuin pala kerrallaan. Ensin meni yksi jalka, sitten toinen, lopulta koko mies. Jotakin isästä elää Voutilaisessa yhä.
– Ehkä semmoinen rauhallisuus. Olen harvoin nähnyt isän hyppimässä seinille. Käytän itsekin mieluusti harkintaa.
Kun poika oli vailla mehupilliä, hän pyysi immun.
Valmennuskurssit käytiin ja oppia tuli, kun esikoista odotettiin.
– Mutta tajusin jo silloin, että ihan täysi yllätys se on, millaiseksi elämä muodostuu, kun lapsi syntyy. Tulee valvottuja öitä ja monta muuta juttu. Kyllä elämä sitten opettaa, Eero Voutilainen hymyilee.
Voutilaista on aina hämmästyttänyt, mitä lapsi jo osaakaan ollessaan iältään yhden ja kahden vuoden välissä.
– Uskomattomia asioita. Lapsi saattaa jo puhua kuin ruuneperi ja olla tavattoman luova.
Kun Voutilaiset menivät aikanaan pienen esikoisensa kanssa vierailemaan kotieläinpihassa, poika katseli possuja ja koitti saada eläimen nimen mieleensä.
– Lopulta poika sanoi ”oomme kaikki”, Voutilainen nauraa.
Äidin porsaathan ne siinä.
– Ja kun poika oli vailla mehupilliä, hän pyysi immun. Sehän on oikeastaan pilliä kuvaavampi sana.
Jalkapallo, sulkapallo, kaikki mahdolliset pelit. Eero Voutilainen ei muista koskaan pelanneensa isänsä kanssa, mutta omien lasten kohdalla leikkiminen ja pelit ovat olleet mukava tapa viettää aikaa yhdessä.
– Ja onkiretket. Niitä tein oman isänkin kanssa ja jatkan lastenlasten kanssa. Teemme järvenrantaan nuotion, paistamme makkaraa ja ongimme kaloja, jos niitä sattuu tulemaan.
Pappa pääsee usein myös rakentamaan majoja.
– Paljon ollaan kontillaan ja pyyntöjä tulee. Sitten yritetään täyttää ne toiveet, jotka voidaan. Maalla kun asun, minulla on usein kesävieraina hevosia, joita mennään katsomaan. Hepat ymmärtävät, että näitä pieniä pitää kohdella nätisti, vaikka lapset livahtaisivat jalkojen välistä mahaa silittelemään.
Lasten kanssa oleminen on aina tuntunut Voutilaisesta luontevalta.
— Tämän kummemmin en osaa itseäni kehua, mutten viitsi kauheasti haukkuakaan. Jos alusta saisi aloittaa, antaisin aikaa lapsille vielä enemmän. Mutta kun se on se vaihe elämässä, jolloin kädet ovat täynnä työtä. Se on haaste.
Kuopuksensa kohdalla Eero Voutilainen piti merkittävän osan vanhempainvapaasta.
– Yksi elämäni parhaista jaksoista. Ihmettelin, että mitä sitä valitetaan, että on tylsää tiskata, pyykätä ja laittaa ruokaa. Minä nautin. Kun lapsi vetäisi päikkärit, nukuin itsekin tai laitoin lapsen rattaisiin ja lähdin kävelylle.
Kotityöt olivat tuttuja ennestään, sillä vaimo teki vuorotyötä sairaanhoitajana.
– Kyllä siinä joutui roolimallit unohtamaan, eikä se ollut mikään ongelma.
Lasten huolet ja murheetkin hoituivat. Jos tuli painajaisia, lapsi pääsin viereen nukkumaan.
– Se on ollut yksi vahvuuksiani: olen ymmärtänyt, mitä lapsi milloinkin tarvitsee. Kaikkein tärkeintä on aito ja todellinen läsnäolo. Sitä ei lyö mikään aspiriini.
Pienet lapset, pienet murheet — isot lapset, isot murheet.
Perhe on Jumalan kuva, ja siksi sielujemme vihollinen vihaa sitä, Eero Voutilainen ajattelee.
– Perheiden hajoaminen on oman sukupolveni ja nyt lapsiperhevaihetta elävien suuri haaste. Olin 20 vuotta mukana pitämässä varhaisnuorten iltaa seurakunnassa. Sinne tuli lapsia ja nuoria leimallisesti juuri rikkinäisistä perheistä. Näin haasteen todella läheltä.
Myös omaksi suurimmaksi epäonnistumisekseen isänä Voutilainen laskee avioeron. Ero tuli eteen pari vuotta sen jälkeen, kun hän teki uskonratkaisun 38-vuotiaana. Jälkikäteen ajatellen ero olisi ehkä ollut vältettävissä.
– Tällä viisaudella olisin toiminut mahdollisesti paremmin ja käyttänyt toisenlaisia argumentteja. Mutta jälkiviisaushan on aina sitä parasta viisautta.
Jos joku ajattelee, että vanhemman murheet helpottavat, kun lapset kasvavat, pettyy pahasti.
– Pienet lapset, pienet murheet — isot lapset, isot murheet. Se on vanhemmuudessa vaikeinta. Aikuisten lasten elämään ei voi puuttua ja mennä neuvomaan. Parhaani yritän auttaa, mutta monesti viime peleissä voin vain muistaa rukouksin jatkuvalla syötöllä.
Voutilainen pyrkii ottamaan vaikeat asiat puheeksi ja tuomaan niihin hengellistä näkökulmaa. Siinäkään asiassa isällä ei ole päätäntävaltaa. Asioista voi kertoa lapselleen, mutta painostaa ei pidä missään iässä. Ratkaisut jäävät lapsen ja Jumalan välisiksi. Lastenlasten kanssa mennään vanhempien määrittämällä linjalla kenenkään yli kävelemättä.
– Mutta lapsilla ei ole kynnyksiä näissä asioissa. Vanhin lapsenlapseni kysyi kerran, että osaatko rukoilla, pappa. Sanoin, että kyllä osaan. Lapsi kysyi, voisinko siunata häntä. Ei siinä tarvittu keneltäkään lupaa, ilman muuta siunasin.
Kuolemanpelkoni sai kuoliniskun.
Erittäin vahva kokemus. Eero Voutilainen on ollut mukana jokaisen lapsensa synnytyksessä.
– Varsinkin ensimmäisellä kerralla vedet valuivat silmistä ihan koskenaan.
Vaikka ennalta tietää, että lapsi on tulossa, on sentään toista, kun lapsi on siinä, omissa käsissä. Voutilainen on peilannut tilannetta elämän toiseen päähän.
– Minulla oli mahdollisuus saatella äitini rajan yli. Kuolemanpelkoni sai kuoliniskun siinä tapahtumassa. Jos ihmisellä ovat asiat kunnossa Jumalan kanssa, ei ole mitään pelättävää.
Voutilaisen kokemus on, että syntymä ja kuolema ovat hyvin läheistä sukua keskenään, tulo ja lähtö. Niiden välissä on elämä elettävänä. Millaisen elämänohjeen Voutilainen antaisi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?
– Kyllä se varmaan on se, että anna elämäsi Jeesukselle heti äläkä huomenna. Elämästä tulee värikästä ja elämisen arvoista, rikas seikkailu. Mutta jokaisen pitää kokea se itse. Ei kokemusta voi kenellekään valmiina kaataa.
