›› Kristillisen kirjallisuuden ja musiikin verkkokauppa.

nettikirjakauppa-2015

MAINOS

Search

Kiekkokaukalossa oli kirkkaat valot!

Muutama vuosi sitten Jari ja Jenni Kaukonen muuttivat Rovaniemelle lastensa Johanneksen ja Joannan kanssa. Rovaniemen vapaaseurakunnassa iloittiin siitä, että he sujahtivat mukaan seurakunnan elämään todella mutkattomasti. Jenni aloitti pian ylistystiimissä, ja Jari otti sunnuntain opetusvastuuta, pastorismies kun on, vaikka muihin tehtäviin paikkakunnalle tulikin. Jari on ollut mukana myös sähköisen viestinnän kehittämisessä ja siivoustiimissä. Kuva: Pekka Tolonen
Eräänä iltana nukkumaan mennessä Johannes Kaukonen teki isälleen Jarille yllättävän kysymyksen. "Isi, eikö Jeesuksen luona ole ikinä pimeää?"

Isän oli helppo vakuuttaa, että Jeesuksen luona ei tosiaan ole pimeää. Hän tiesi, että poikaa välillä vaivaavat painajaisunet ja pimeänpelko. Samalla häntä hämmästytti kuitenkin se, miten selvästi lapsi näki Jeesuksen vastaukseksi ongelmiin.

Pojan jo nukahdettua isä mietti vielä pitkään lapsen kysymystä. Hän tiesi omasta ja toisten kokemuksesta, että aikuisen koko sisikunta voi tuntua niin sysipimeältä, ettei sinne yllä pieninkään valonsäde. Uskova ihminen voi pudota vaikkapa lankeemuksen takia äärimmäiseen synkkään kuiluun.

– Senhän tietää, että synnin tekeminen tekee Isän murheelliseksi. Seurakunnassakaan ei millään ilkiäisi kenellekään kertoa. Mistähän sekin muuten johtuu? Jari Kaukonen pohtii.

– Mutta Jeesuksen luona ei ole pimeää. Pimeää oli ristillä. Miksi se on niin vaikea lapsenomaisesti hyväksyä omalle kohdalle? 

Isän ikävä

Poikaansa Johannesta katsellessaan Jari Kaukonen muisteli omaa lapsuusaikaansa. Yli kaiken hän silloin piti luistelemisesta ja jääkiekosta. 

Vapaa-aika kului jäällä, missä taidot, nopeus ja pelivoima kasvoivat. Kaukosen iloa varjosti vain yksi asia: isä ei koskaan tullut kaukalon laidalle katsomaan. Siinä näkyi isän ja pojan suhde, jota oikeastaan ei ollut.

– En riitä, en kelpaa, siltähän se tuntui. Oli isän ikävä. 

Jeesuksen käsi oli isän hartioilla. Siitä alkoi parantava anteeksiantamisen prosessi suhteessa isään.

Nuorena miehenä Jari Kaukonen ei halunnut enää yrittää kelvata kenellekään. Hän päätti elää riippumatonta, vapaata elämää oman mielensä mukaan. 

– Se vapaus oli valhe. Jokainen palvelee jotakin, ymmärsi sitä tai ei. En odottanut, että päädyn huumekierteeseen, alkoholiongelmiin ja avioeroon, mies huokaisee.

Kaukonen oli päihdehoidossa silloin, kun hänen isänsä kuoli.

– Se ei tuntunut miltään. En osannut surra.

Uuden elämän alku

Mutta sitten elämään tuli Isä — isolla iillä. Hän kohtasi tuhlaajapojan ensin Karismakodilla ja lähetti tämän sitten Iitin Perheniemeen Missionuorten opetuslapseuskouluun. Rakkaudellinen huolenpito ympäröi edelleen monien ongelmien kanssa kamppailevan nuoren miehen. Evankeliumia Jeesuksesta elettiin todeksi.

– Miksi ihmeessä en ole tästä ennen kuullut, hän muistaa ihmetelleensä.

Hän ei ollut tätä ennen ajatellut Jumalaa. Tai jos oli, piti tätä kaukaisena, vihaisena olentona. Tuntui oudolta, että jotkut sanoivat Jumalaa Isäksi. Kaukonen ei pystynyt niin tekemään.

Erään kerran ylistystilanteessa hän alkoi itkeä hillittömästi. Aluksi hän ei tajunnut, miksi. Sitten hän näki kuvan.

– Siinä oli kirkkaat valot ja kiekkokaukalo. Olin luistelemassa yksin. Kentän laidalla näkyi kaksi hahmoa: isä ja Jeesus. Jeesuksen käsi oli isän hartioilla. Siitä alkoi parantava anteeksiantamisen prosessi suhteessa isään.

Jumalan lapsi

Jari Kaukonen tunsi iloa katsellessaan nukkuvaa poikaansa. Tämä muistutti häntä jatkuvasti siitä, että Jeesukseen uskovan kaikkein tärkein identiteetti on olla Jumalan lapsi, Isän lapsi. 

– Lapselle asiat ovat yksinkertaisia. Turvallisessa kodissa hän luottaa, että vanhemmat rakastavat häntä. Hän ei pelkää pyytää apua. Jos hän tekee jotakin väärin, hän pyytää anteeksi ja uskoo saaneensa anteeksi.

Entä jos tuhlaajapoika lankeaa juhlien jälkeen?

Aikuiset tekevät asioista monimutkaisia. Kaukonenkin koki uskoon tullessaan, että synnit on annettu anteeksi ja Jumalan rakkaus parantaa ja hoitaa. Mutta sitten tuli pettymyksiä.

– Entä jos tuhlaajapoika lankeaa juhlien jälkeen? Siitä tulee sellainen häpeä ja syyllisyys, että koko elämä tuntuu pysähtyvän. Vaikka tietäähän sen, että ei silloinkaan ole muuta ratkaisua kuin tulla sen ristin luo, jossa synnit on sovitettu. 

Ihme

Jari Kaukonen oli äskettäin lukenut Tekniikan Maailma -lehdestä artikkelin, jonka mukaan mitään ei oikeastaan pitäisi olla olemassa. Hän ei voinut olla hymyilemättä itsekseen.

– Siitä kai seuraa, että jokainen luonnollinen syntymä on ihme, ja jokainen hengellinen syntymä on vielä suurempi ihme. Se, että saan olla olemassa, on ihme! 

Kaikkein suurin ihme on Jeesus, joka otti päälleen meidän syntiemme rangaistuksen. Hänen kauttaan on mahdollista aina elää Jumalan kanssa. Se ajatus nostaa heti Kaukosen sydämestä kiitosrukouksen, jota seuraa pieni huokaus. 

– Tosin monesti olen kysellyt, missä Sinä, Jeesus olet? Olen pyytänyt niin kuin sokea kerjäläinen Raamatussa, että anna minulle näkö, että näkisin Sinut. Vastauksenkin olen saanut: ”Mene kammioosi.”

Rukouksesta onkin tullut Kaukoselle asia, jota ilman hän ei selviä. Vaikka mielessä edelleen vaihtelevat väliin niin tuhlaajapojan kuin vanhemman veljen roolit, rukouksessa Isä sulkee syliinsä. Se on taivaallisen rakkauden kohtauspaikka, jota hän kaipaa ja odottaa.

Jari Kaukonen istuu vielä hetken pojan vuoteen vieressä etsien kännykästä Thomas Torracen ajatusta, itä jota hän on viime päivät mietiskellyt ja johon voi sydämestään yhtyä: ”Jumala rakastaa meitä enemmän kuin itseään.” 

Teksti: Riitta Tolonen
JAA ARTIKKELI:

Aiheeseen liittyvää